Back to the Future: The Game - Outatime arvostelussa
Back to the Future: The Game saa vihdoin päätöksensä ja samalla tasoltaan ailahteleva episodikokoelma arvoisensa päätösosan, jonka nostaisin jopa melkein sarjan parhaimmaksi. Hyvät puzzlet, kiinnostava tarina sekä onnistunut lopetus takaavat pelaajan tyytyväisyyden.
Uskoni Back To The Future -pelisarjaa kohtaan ehti jo melkein hiipua, kun sarja näytti kolmannen episodin myötä menevän alaspäin: aivan liikaa samoja ympäristöjä ja liian lyhyt kokemus, liian helpoilla puzzleilla. Neljäs episodi, Double Visions oli tuntumaltaan lähes samaa sorttia ja oli ehkä noin murto-osan parempi omasta mielestäni. Ennen kuin sarjan finaaliosa, Outatime ilmestyi olin aivan varma siitä, ettei Telltalen viisiosainen pelisarja saisi ensimmäisen episodin laadukkuutta kunnioittavaa päätöstä. Kuinka väärässä olinkaan.
Outatime-episodin nyt tuoreeltani läpipelanneena voin todeta ensimmäisen ja viidennen episodin olevan samaa kaliiberia. Tuntuukin melkein siltä kuin osat 2-4 olisivat eräällä tapaa olleet pelkkää täytettä, siitäkin huolimatta, että kakkosepisodi jatkoikin ykkösen tarinaa, kun taas osat 3-4 veivät pelaajan kohti loppuhuipennusta ? ja samalla laadukasta lopetusjaksoa.
Viides episodi jatkaa nelosen tarinaa totutusti ja Outatimen alkuvaiheessa Martyn onkin tarkoitus saada vuodessa 1931 asusteleva, nuori Emmett Brown kiinnostumaan jälleen tieteestä ja jatkamaan kohtalonpolullaan: saada mies osallistumaan Hill Valleyn keksijämessuille, jossa Brownin tulisi oikean tapahtumien kulun mukaan esitellä oman primitiivisen lentokoneensa, jonka inspiroimana lopulta (vuosia myöhemmin) kehittyy aikamatkustuselementein varustettu DeLorean ja asiat saadaan jälleen oikeaan järjestykseen, ennen kuin voidaan palata takaisin 80-luvulle. Kun episodin alussa huomasin, että pelissä jälleen kerran palataan vuoteen 1931, jota oli aikakautena ja miljöönä kierrätetty aiempien episodien myötä jo aivan liikaa, luulin näkeväni jälleen yhden kolmen tähden episodin silmieni alla.
Onneksi lyhyen alun jälkeen vuodessa 1931 (tarkemmin sanottuna 30-luvun Hill Valleyn ulkomaisemissa) ei sen kauempaa aikaa vietetä. Outatime-episodi vie pelaajan tästä jo alta aikayksikön messuhallin tiloihin, vielä kauemmas menneisyyteen 1800-luvulle ja lopussa ? sen kummemin paljastamatta juonen päättymistä ? takaisin Martyn omaan aikaan, vuoteen 1986. Lähes kaikki sarjassa esitellyt hahmot palaavat vielä kerran estraadille muodossa tai toisessa ? osa hahmoista jopa palaa Paluu Tulevaisuuteen -elokuvien tapaan useana inkarnaatinona kerrallaan. Ehdottomasti mielenkiintoisin kokonaan uusista hahmoista on McFly-perheen jäsen, William ? joka esiintyi vastasyntyneenä elokuvassa Paluu Tulevaisuuteen III. Pelissä hänet sen sijaan nähdään jo keski-ikäisenä miehenä. Toinen uusi pelissä nähtävä hahmo on vastaavasti Tannenin suvun, niin ikään 1800-luvun jäsen ja samalla kapakan omistaja, jonka tiloissa osa pelin loppupuolen kestosta kuluu ongelmia ratkottaessa.
Vaikka ensimmäisen episodin jälkeen niiden lyhyiden juonikuvioiden laatu laskikin, nostaa se viidennessä jälleen onneksi päätään ? onneksi, sillä onhan kyseessä kuitenkin tärkeä päätösepisodi. Juoni ei ala missään vaiheessa puuduttamaan, puzzlet tukevat hyvin juonta ja ovat mielenkiintoisia, vaikka muutama hieman epälooginen “klikkaa kaikkea mahdollista” tyyppinen ongelmatilanne onkin joukkoon eksynyt. Niistä ei ole kuitenkaan pilaamaan peliä. Itse en tarvinnut kertaakaan pelin omia vinkkejä tai vihjeitä, mutta siitä huolimatta muutamaan otteeseen pelissä silti joutui pysähtyä miettimään välillä sitä miten edetä kiperästä tilanteesta. Pelin hauskimmat puzzle-hetket vietin kaiketi kohtauksessa, jossa Marty joutuu pyörimään tulevaisuuden hoverboardin kyydissä ympäriinsä liikkuvaa DeLoreania. Vaikka seikkailupelit eivät olekaan reaaliaikaisia ja ratkaisuja saa miettiä niin kauan kuin haluaa, tuntui kohtaus silti vauhdikkaalta ja elokuvamaisen jännittävältä.
Kokonaisuutena Back To The Future: The Game ? Outatime on oivallinen päätös valitettavan ailahtelevatasoisena nähdylle episodipelisarjalle. Uutta grafiikkaa ja visuaalista ilmettäkin on kerrankin saatu mukaan Hill Valleyn keskustan jäätyä viimeinkin unholaan ja samalla peliin mallinnetut elokuvien erilaiset DeLoreanit ovat suorastaan ilo katsoa ? etenkin mikäli koneessa riittää potkua maksimaaliseen visuaaliseen suoritukseen.
Ääninäyttely on pääosin loistavaa ja pääosan varastavat jälleen kerran, ketkäs muut kuin Christopher Lloyd sekä AJ Locascio. Ensinnä mainittu uusii jälleen roolinsa Emmett “Doc” Brownina, kun taas AJ imitoi lähes täydellisesti nuoren Michael J. Foxin ääntä. Etenkin tässä viimeisessä episodissa en voinut välillä kuin hämmästellä. Erityisen selväksi miehen imitointitaidot tulevat siinä vaiheessa, kun AJ pääsee Martyn roolissa vaihtamaan sanoja Michael J. Foxin itsensä ääntelemän Williamin kanssa: miehet kuulostavat lähes identtisiltä ? mitä nyt MJ Fox kuulostaa hitusen vanhemmalta “itseltään”. Ainoa lievä pettymys hahmona oli 1800-luvun Tannen, josta ei yksinkertaisesti löydy samankaltaista äijämäistä potkua kuin esimerkiksi esikuvana toimivan elokuvatrilogian muista Tannen-hahmoista. Ääniraita toimii jälleen loistavasti, toisin kuin esimerkiksi kolmannessa episodissa, jossa omasta mielestäni ajauduttiin turhan kauaksi alkuperäismusiikista. Outatime-epidossa ei sitä pelkoa ole, vaikka 1800-luvun maisemissa tuttu musiikki onkin sovitettu hienoisesti Villin Lännen kaltaiseksi, mutta tämä on hyväksyttävää. Lopussa seisoo kiitos ja lopputekstien aikana kuullaan vielä kerran Huey Lewis And The News -bändin teemakappale, Back in Time.
En paljasta pelin lopusta mitään, mutta jostain syystä se oli tehty niin hyvin ja samalla esikuvilleen uskolliseen tyyliin, että lopetus sai jopa aikaan kylmät väreet sekä tunteen, kuin olisin juuri lopettanut pelin sijaan elokuvan katsomisen. Tässä ei ole kovin moni peli onnistunut omalla kohdallani varmastikaan enää viiteentoista vuoteen ja se jos mikä on hieno saavutus pelille kuin pelille.
