Banishers: Ghosts of New Eden

Banishers: Ghosts of New Eden - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: Banishers: Ghosts of New Eden
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä/Julkaisija: DontNOD/Focus Home
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Mikko Kosonen, 14.2.2024 Arvioitu lukuaika: 7 minuuttia
Arvostelun Banishers: Ghosts of New Eden kansikuva

Toimintaroolipelissä Banishers: Ghosts of New Eden kaksi rakastavaista, lontoolainen nainen Antea Duarte ja parrakas (totta kai!) skottimies Red mac Raith edustavat valistuksen ajan taitavinta ja samalla ainoaa kahden hengen haamujengiä, joilta onnistuu niin haamujen karkottaminen ihmisten keskuudesta kuin niiden vapauttaminen tuonelaankin Maan kamaralta haahuilemasta. Hyvätahtoisemmat henget jututetaan tai häädetään pois ja ilkeämmät, päivittäisessä kenttätyössä kohdattavat ”rivihaamut”, kuten haamukoirat, energiapallot, haamuihmiset ja luurankozombiet piestään kätevästi pampulla, huidotaan miekalla paloiksi tai ammutaan musketilla muille maille.

Tarinan alussa ollaan laivamatkalla kohti Pohjois-Amerikkaa, uudisasukkaiden pystyttämään New Edenin kaupunkiin. Kelle soitat, kun jotain kummaa tapahtuu? Vuonna 1695 et kellekään, vaan lähetät kirjepostia! Perillä selviää, että simppeli vierailu kaksikkoa viestillä lähestyneen ystävän luokse onkin mutkikkaampi juttu. Joudutaan piipahtamaan saman tien ystävän haudalla ja todeta, että New Eden kokonaisuudessaan on langennut kaupungintalon vallanneen ja itse Painajaiseksi kutsutun, katkeroituneen ja voimakkaan poltergeistin asettaman kirouksen alle. Muun muassa loputtoman kolea talvi, maisemiin kevyttä huntua maalaava sitkeä sumu, sekä vaihtumaton vuorokaudenaika piinaavat kylän asukkaita.

Mitään sen kummemmin spoilaamatta (koska se muodostaa pelissä keskeisen elementin) Antea kuolee ensimmäisen Painajaista vastaan käytävän koitoksen aikana ja Red viskataan mereen hukkumaan. Heräillessään New Edenin kylän laitamilta rantaluolasta, on skottimies viittä vaille valmis ottamaan loparit, mutta peliä ei vielä ole aivan menetetty. Koska ollaan haamujen kanssa juttelemiseen erikoistuttu, onnistuu Red puhumaan Antealle ja jopa ajoittaisen fyysisen kosketuksen mahdollistavan yhteyden luomiseen tämän haamun kanssa. Piankos päästäänkin jo samankaltaiseen interaktioon rakastavaisten välillä, kuten Demi Moore ja Patrick Swayze aikoinaan elokuvassa Ghost. Ainoastaan roolit ovat tällä kertaa toisinpäin, eikä savityötä harrasteta.

Pikavisiitti ”uuden maailman” mantereelle muuttuu tapahtumien rullatessa hieman pitkäkestoisemmaksi toimeksiannoksi Redin keräillessä kamppeitaan ja totutellessaan rakkaansa väliaikaiseen haamuversioon. Antean palauttaminen elävien kirjoihin manauksen avulla vaatisi ikävän itsekkäästi useiden elävien uudisasukkaiden sieluja kyseistä rituaalia varten. Ihmisiä piinaamaan jääneiden haamujen karkottaminen tai vapauttaminen taivaaseen edesauttaa Antean omaa nousemista taivaaseen, mutta Red ei halua luopua mahdollisuudesta saada naistansa takaisin lihalliseen muotoon, eikä Antea itsekään mielellään haluaisi siirtyä toispuoleiseen kesken jääneen elämän vuoksi.

Mikäli pelaaja Redin roolissa päätyy syyttämään eläviä, on jokainen tutkittu ja ratkaistu haamukeissi aina yksi askel kohti Antean ylösnousemusta. Eettiseksi ongelmaksi muodostuu vain se, onko pelaaja Redin ja siten haamunkarkottajan lestissään ihmistä syyttäessään aina vilpitön vai pelaako Red sieluja korruption lailla surutta Antean ylösnousemuspussiin. Valinta jokaisella kerralla jää pelaajan omille harteille, kuten Don’t Nodin peleissä yleensä. Pelin tekijät itse sanovat Banishersin olevan ”hengellinen seuraaja” studion hieman keskinkertaiseksi jääneelle, vuonna 2018 julkaistulle Vampyr-toimintaroolipelille, joka sekin piti sisällään Life is Strangen tavoin jatkuvaa valintatyötä.

Kaiken kukkuraksi Antean ruumis pitäisi sekin saada noudettua kaupungintalolta ennen mahdollista rituaalia, mutta koska Painajainen vartioi sitä ja on aivan liian voimakas, on sen valtaa poistettava asteittain. Tämä tapahtuu auttamalla New Edenin asukkaita näiden omien ongelmiensa kanssa ja sitä kautta murennetaan kirouksen ja Painajaisen kokonaisvoimakkuutta.

Don’t Nodin suunnittelema New Edenin maailma on suunnittelultaan isokokoinen, mutta samaan aikaan kulkusiltoja, erinäisiä kiipeilyseiniä, ahtaita pujahtamiskelpoisia kallioaukkoja, luolastoja ja muuta sisältävät miljööt ovat monin paikoin lineaarisempaa, muun muassa poluilla ja rajatuilla avarammilla alueilla sisältäviä paikkoja. Putkessa juoksemisen tunnetta ei aina tule, mutta harvemmin eksyminen kuitenkaan on mahdollista ja tehtäväkompassi viimeistään auttaa oikealle tielle. Voidaankin puhua eräänlaisesta puoliavoimesta maailmasta. Pelisuunnittelun ja mekaniikan osalta kuljeksitaankin lähempänä tuoreimpia God of War -pelejä, kuin esimerkiksi Ubisoftille tuttua täysin avointa maailmaa.

GoW-lähestymistapa toimii mielestäni Banisherin kohdalla paremmin ja muiltakin osin tuntuisi siltä, että Don’t Nod on hakenut inspiraatiota Sonyn pelisarjasta. On kuitenkin mainittava mielestäni Banisherin eduksi se, että siinä missä uudet GoW-pelit mehustelevat maisemissaan ja ottavat aikansa pakkokävelyttääkseen isä-poika -kaksikkoa edes sen seuraavan ison kuusipuun taakse, on Banisherissa usein mahdollista vapaasti jolkottaa juoksunappulapohjassa pitkin maisemia ja polkuja, eikä ”elokuvallisia” ohjauksen kaappaavia kamera-ajoja tule vastaan liikaa. Nekin mitä pelin tarinan aikana nähdään, voidaan lähes aina halutessa ohittaa ja jatkaa pelaamista. Mainitsen seikan positiivisena, koska se säästää pelaajan aikaa ja tuntuu olevan yhä harvemmin mahdollista nykypäivän peleissä.

3rd person -taisteluiden ohella, seikkailun lomassa availlaan sieltä täältä löytyviä loottikirstuja, napsitaan maastosta mukaan raaka-aineita kuin valuuttaakin lompakontäytteeksi. Kolikot toimivat kaupankäynnissä sellaisten hahmojen kanssa, jotka ostavat ja myyvät tavaraa, mutta useimmiten tulin kokeneeksi, että hahmojen myytävät olivat pelkkiä tylsiä craftaamisen raaka-aineita tai sitten ylikalliita, parempia varusteita, joihin ei ollut varaa. Harvoin tulin ostaneeksi yhtään mitään.

Raaka-aineita käytetään varusteiden päivittelyyn sieltä täältä löytyvien, sytytettävien leirinuotioiden äärellä. Nuotion luona voidaan myös nukkua ja sitä kautta palauttaa mukana roikkuvat energiaputelit täyteen, mutta haittapuolena jo kertaalleen kukistetut viholliset spawnaavat tällöin takaisin pelialueelle. Nuotiot toimivat kätevästi Horizon Zero -pelien tapaan myös pikamatkustuspisteinä ja onneksi niin, sillä Banisherin maailma on yksinomaan jalankoluttavaksi kooltaan aika iso.

Redillä ja Antealla molemmilla on omat varusteensa päivitettävänä. Red käyttää haamuja vastaan hieman maallisempia aseita, kun taas Antealla on apunaan kaulakorut, sormukset ja rannerenkaat joita voidaan nostaa paremmille tasoille. Lyömäaseisiin tarvitaan villaa ja sielunpalasia, vaatteiden parantaminen vaatii nahkaa, musketin parantaminen vaatii toisinaan narua ja haamunpaloja. Rannerengas hyötyy hyasintista, turkinpaloista ja erikoisjalokivestä. Sinällään päivittely ja raaka-aineet tuntuvat jopa naurettavan kummallisilta, mutta liikaa asiaa ajattelematta kerääminen ja päivittely antaa pientä lisäporkkanaa ja tekemistä pelin tavallisen useampiosaisen taitopuun rinnalle, josta löytyy erilaisia kykyjä niin Redille kuin Anteallekin.

Tätä dualismia jatketaan myös itse ohjaamisen osalta ja hieman God of War -pelien Kratos-Atreus -tehokaksikon tapaan tällä kertaa saadaan käskyttää Red-Anteaa. Red ei hoida keissejä ja taisteluita haamuja vastaan yksinään, vaan hänen rinnallaan toisena valittavana hahmona kulkee sitkeästi myös Antea, jota mies myös konsultoi dialogien muodossa – muiden hahmojen toisinaan hauskanaa yksityiskohtana ihmetellessä Redin jatkuvaa yksinpuhelumuminaa.

Hahmon vaihdos koska tahansa taisteluiden aikana kuin niiden ulkopuolellakin onnistuu Y-nappulalla. Antea osaa havaita maastosta haamuvaistollaan sellaisia asioita, mitä Red ei näe – esimerkiksi kuolleiden maallista jäämistöä, jotka voidaan vapauttaa resurssien keräämiseksi. Lisäksi Antealla on kyky singota parivaljakko ikään kuin pienen madonreiän lävitse ilman halki – varsin kätevää, mikäli etenemisen kannalta oleellinen puinen silta on tuhoutunut tai kuilu kielekkeiden välillä muuten vain on liian suuri hypättäväksi. Haamu-Antea näkee maailman myös visuaalisesti hyvin erilaisin silmin, joten tämäkin väreillä kyllästetty visuaalinen efekti on omiaan tarjoamaan kivaa kontrastia Redin verkkokalvoilla pelaamiseen.

Yleisesti ottaen Unreal-moottorilla toteutettu Banishers: Ghosts of New Eden on erittäin hyvännäköinen Xbox-peli. Maisemat ovat nättejä, mutta se lievä sumuisuus, tyhjyys ja maisemien elottomuus metsien keskellä korostavat kivasti kaiken aavemaisuutta, eivätkä New Edenin asukkaat näyttävät nekin toinen toistaan riutuneemmilta ja nälkiintyneemmiltä. Red ja Antea ovat hahmosuunnittelun osalta onnistuneita ja peligrafiikka on jopa performance-asetuksella erittäin näyttävää ja koska en juurikaan eroa nähnyt tämän ja quality-asetuksen välillä, päädyin pelaamaan peliä mukavan 60fps-ruudunpäivityksen kera valtaosan ajasta.

Haamujahti ja pelin valistusajalle sijoittuvat tapahtumat uudisasukkaineen sinänsä ole aivan niin mielenkiintoista, kuten vaikkapa juuri Ragnarökin pohjoismainen mytologia legendaarisine jumalhahmoineen. Pelin huvittavimpia sivuhahmoja lienee eräs velhonainen, joka on niin selvä Yoda-mentori vihreän kaapunsa, harmaan tukkansa ja hieman jopa Yodan puuasuntoa muistuttavan luolakolonsa kanssa. Muutoin pelissä kohdattavat sivuhahmot ovat tuiki tavallisia ja melko persoonattomia asukkaita, jotka yrittävät vain selvitä masentavan kirotusta arjestaan. New Edenissä maanantai on Maanantai isolla M:llä.

Samanlaisina toistuvien rivivihollisten piekseminen käy kuitenkin pidemmän päälle vähän itseään toistavaksi, vaikka välibossit sekä Redin ja Antean välillä vaihteleminen taisteluidenkin aikana tuovat vaihtelua tähän. Taistelumekaniikka blokki- ja väistönappuloineen on erittäin sujuvaa ja hitaasti latautuvalla musketillakin tusauttaminen on yllättävän nautinnollista, toistosta huolimatta. Kevyet iskut haamuhäätäjä lataa RB:llä ja vankemmat saman rivistön RT:llä. Hieman God of War -peleistä jälleen muistuttaen, pelaajan hahmoilla on yhteinen “raivomittari”, joka täyttyessään vihollisten pieksännästä antaa mahdollisuuden kertaluontoisesti painaa A:ta ja iskeä yhden näyttävämmän ja tulisemman iskun haamun ruhoon.

Osaltaan keskeisen tarinansa osalta vähän venytetyksi ja tarinan etenemisensä puolesta hieman matelevaksi käyvää, jo ensimmäisestä Gears of War -pelistä 2006 tutuksi tullutta taistele-levähdä-taistele -kaavaa jaksaa pitää mielenkiintoisena pääasiassa pelin sankarikaksikko, josta kiitos kuuluu hyvälle dialogille ja varsinkin hyvälle ääninäyttelylle. Redin ääninäyttelijänä kuullaan brittiläistä Russ Bainia, joka vääntää uskottavalla skottiaksentilla Redin repliikit. Antean äänestä vastaa aiemminkin muutaman pelin parissa äänityötä tehnyt, niin ikään brittiläinen Amaka Okafor. Banishers pysyykin ennen kaikkea riittävän mielenkiintoisena sen onnistuneen hahmokaksikkonsa sekä hieman uniikimman aihepiirinsä kera – harvemmin sitä haamuteemaisia videopelejä näkee, jos Ghostbusters-pelejä ei lasketa mukaan.

Erilaisia New Edeniin roikkumaan jääneitä haamutapauksia pelin maailmasta löytyy useampia ja niissä kussakin pelaaja usein juttelee ensin haamujen kiusan kohteeksi joutuneiden yksilöiden kanssa, jonka jälkeen sitten aletaan Hercule Poirotin tavoin tutkimaan keissiä ja johtolankoja. Don’t Nodille ominaiseen tapaan mukana on muun muassa Remember Me -pelin kaltaista muistijälkien tutkimisia, mutta tarjolla on myös neljä muuta rituaalityyppiä, joita voidaan pelin aikana käyttää. Yksi näistä on kuhunkin keissiin liittyvän uhrin manaaminen esiin haamuna, jonka kanssa voidaan sitten käydä juttusille tapausta selvittelemään. Joskus maahan veistellään rituaalikuviota ihan senkin vuoksi, että päästään liikkumaan eräänlaisten limbotilojen kautta tarvittaviin paikkoihin.

Kun kerran olen toistuvasti verrannut Banishersia tuoreimpiin God of War -peleihin, niin viedään se loppuun asti: aivan Kratoksen ja Christopher ”Teal’c” Judgen tasolle kumpikaan Banishers-pelin tähdistä ei äänityöllään aivan nouse. Koska tahti Banisherissa muutenkin on paremmin kohdallaan, ei syytä Kaurismäen elokuvien kaltaisille hidastetuille höpinähetkille ole aina mielestäni syytä: emme pelkää isojakaan haamuja, joten hommat läjään ja Painajaista kuonoon niin kuin olisi jo!

God of War -peleissä hitaampi dialogi on toiminut paremmin, koska muutenkin vähäsanaisen Judgen jokainen murahduskin empivänä isänä on kuin kultaa sateenkaaren päässä. Hetket joina Judgen uvula herätteli subwooferiani enemmän kuin kirveen mätkäisy vihollisen ruhoon, oli jatkuvaa. Silti, haluaisin mielelläni nähdä Redin ja Antean seikkailuita toistekin!

Loppusanat

Banishers: Ghosts of New Eden tarjoaa toimivaa ja otteessaan pitävää haamujenpieksäntää roolipelielementein, sympaattisen hahmokaksikon edesottamuksien sekä pelaajan tekemien kiperien valintojen parissa.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Hieman erilainen aihepiiri
  • - Kaksi pelattavaa hahmoa omine kykyineen
  • - Visuaalisesti näyttävä ja performance-asetuksella sutjakka
  • - Red ja Antea on mielenkiintoinen parivaljakko hyvällä ääninäyttelyllä
  • - Peruspelattavuus kohdillaan
  • - Pakotettu kävely minimissä ja välipätkätkin saa ohittaa
  • - Erilaiset valintatilanteet

Huonoa

  • - Samanlaisten haamujen mättäminen käy ajoittain tylsäksi
  • - Varsinainen tarina etenee hitaanlaisesti
  • - Kauppiaat ovat tylsiä