Bears in Space arvostelussa
Avaruudessa kukaan ei kuule, kun retrohenkinen räiskintä karhuaa osakseen hunajaisen pelifiiliksen.
Bears in Space on hullunkurinen indiejulkaisu käytännössä muutaman tyypin kokoiselta studiolta Australiasta, nimeltä Broadside Games.
Juonen osalta ollaan liikkeillä aivan kieli poskessa ja siitä kertoo jopa pelin yhteydessä youtubeen julkaistu live action -traileri, jonka olen ihan sen hauskuuden vuoksi linkannut arvostelun oheen. Pelin alussa eläkkeelle tehtävää vaille valmis ja jo kovasti harmaantunut tähtialuksen kapteeni, Maxwell Atoms joutuu vielä kerran tositoimiin, kun Maxwellin luotsaaman vankila-aluksen rutiinikuljetuksen kimppuun hyökkääkin avaruuskarhujen liitto, Bearmada Alliance, joka haluaa vapauttaa karhuvangit.
Pakomatkan aikana kohti pelastautumiskapselia syystä tai toisesta Maxwell ja komentosillalla laatikossa säilytetty iso naiskarhu Beartana sulautuvat DNA:n osalta yhteen. Pakokapseli kokee kovia Beartanan ottaessa ohjakset ja lopulta ollaankin jo sitten haaksirikkoutuneena kaikenlaisten robottien asuttaman kaivosplaneetta Xoltopian pinnalla, joka toimii alkunäyttämönä pelin toiminnalle. Siitä matka sitten jatkuu eteenpäin ja maisemat vaihtuvat, mutta roboteista ei eroon päästä – pelissä ei veri lennä, mutta öljyä sitäkin enemmän.
Peli käsittää kaikkiaan kolme lukua, joihin mahtuu kahdeksantoista tason verran pelattavaa. Määrä kuulostaa vähältä, mutta suurin osa pelin tasoista (jotkin bossitaistot lukuun ottamatta) on kestoltaan noin 30-40 minuutin luokkaa, joten aikaa pelin parissa ehtii kulua, eikä pelin parinkympin hintalappu siinä mielessä enää ole kamalan tyyris.
Pelimekaniikaltaan Bears in Space on ehtaa kunnon retroräiskintää terveyslootineen, lisäammuksineen ja lähes ruudun kokoisine tasopomoineen, vauhdikkaiden Quakejen, Bloodien, Doomien ja Duke Nukem 3D:n tapaan. Ehkäpä modernimmaksi rinnastukseksi voidaan nostaa myös Pain Killer tai Serious Sam, jotka luonnollisesti ovat ottaneet omat vaikutteensa edellä mainituista FPS-klassikoista.
Pääasiallisen räiskinnän Bears in Spacessa hoitaa Maxwell viisisormisilla käsillään, mutta äänessä pelissä on jatkuvalla syötöllä eläkettä haikailevan kapteenin sijaan ehkä jopa Master Chiefistäkin tutulta kuulostava Beartana, jonka höpinäkuvake vilkkuu ruudulla tuon tuosta. Välillä ”sisäinen karhukin” päästetään valloilleen, kun pelissä päästään erillisten tälle omistettujen osioiden aikana riehumaan karvaisten karhuntassujen kanssa, jolloin ne vaikeammatkin robotit muuttuvat pelkäksi yksinkertaiseksi piestäväksi tykinruoaksi.
Aseet ovat ulkonäöltään muotoa 50-luvun scifi ja efekteiltään lähimpänä starwarsia, mutta tärkeintä on se, että ne toimivat, niin kuin haulikko, migigun ja muun muassa konekivääri sekä se kliseinen alussa saatava piu-piu -pyssy niissä vähän realistisemmissakin peleissä. Haulikossa on riittävää munaa, minigun on ihastuttava sylkijä, mutta hajontaa tulee ja niin edelleen. Muutamia erilaisia kranaattivaihtoehtojakin löytyy.
Huumorilla on veistelty osa pelin aseistakin, joita ovat täysin yhdentekevä hajustepullo, jonka kuplat eivät tee juuri lainkaan vahinkoa, propellihattu, jonka heittäminen kevyempien vihollisrobottien päähän saa ne leijumaan tiehensä sekä hauskasti nimetty ja tehokaskin armarang, joka on käsiase – siis käsi, joka on ase, mutta samaan aikaan sen vaihtoehtoinen, oikealla hiiren napilla toimiva tulitusmoodi tekee siitä napakasti vihollisesta toiseen kimpoilevan ja käyttäjälleen palautuvan bumerangin. Aseita olisi kenties voinut olla muutama enemmänkin, sillä vaikka hajustepullon kanssa jaksaa hetken leikkiä ja propellilätsä on idealtaan hauska, ei niistä ole kuitenkaan tosipaikan tullen juuri mitään iloa.
Tasosuunnittelun osalta Bears in Space noudattaa toistuvaa kaavaa, jossa useimmiten painellaan nappuloita, hypitään alustoilla, kuljetaan vähän ahtaammista putkimaisista alueista seuraavaan ja sitten painellaan taas lisään nappuloita, kunnes lyhyen moottorilla tehdyn ja ohjat ottavan kamera-ajon ja pikkumonologin päätteeksi saadaan tuhatpäinen vihollislauma kimppuun areenamaiseksi, hieman Quake III Arenaa muistuttavaksi taisteluksi kehkeytyvän hetken myötä. Kun kaikki peltiheikit ovat enää peltikasoina monesti energiatrampoliineilla varustettujen isojen huoneiden nurkassa jos toisessakin, päästään jälleen jatkamaan matkaa.
Jos räiskintämekaniikka ei-palautuvan energiapalkkinsa kera on ysärimeininkiä, niin sanoisin, että alustoilla hyppely Beartanalta periytyneen karhuvoimaisen tuplahypyn sekä dash-kyvyn kera ovat iD Softwaren viimeisimmistä Doom-peleistä inspiraationsa saaneita ja sinänsä ihan kivasti Bears in Spacessakin toimivia elementtejä. Hypi-pompi -kohtaukset eivät pääse rasittamaan, vaikka toisinaan joutuukin uudelleen yrittämään, yleensä oman virhearvion vuoksi. Tasohyppelyn vaikeustasoa voidaan säätää normaalista asteikolle helppo, mikäli ei meinaa tulla sinuiksi niiden kanssa. Hyvä niin, sillä pomppimista on pelissä melkein yhtä paljon kuin räiskimistäkin.
Toisinaan taistelualueiksi lukittuvat huoneet onnistuu normaalivaikeustasolla putsaamaan ensimmäisellä yritykselläkin, mutta itselläni usein isommissa kahakoissa meni kaksi tai kolmekin yrityskertaa, eräässä jopa parisenkymmentä yritystä. Vauhdissa on pysyttävä robovihollisten jakaessa energiakuulaa niskaan ja samalla pitäisi kerätä ammus- ja terveyslootia, jotta kumpikaan ei pääse ehtymään.
Aina yhden näkyvän huoneellisen putsaaminenkaan ei riitä, kun paikalle teleporttaa uusi aalto ja mitäs sitten tehdään, kun kaikki terveyslootat onkin jo ennättänyt käyttää? Sitten sinnitellään. Joillain vihollisilla on lisäksi myöhemmässä vaiheessa peliä suojanaan Halosta tuttujen jackal-vihollisten tapaisia energiasuojia, joiden murtaminen ei aina toimi kaikilla aseilla, vaan vaativat tiettyjä osakseen. Siitäkin syystä lisäammuksia on syytä tankata taistelunkin aikana, koska ryminän keskellä aseet tyhjenevät nopeasti. Onneksi räiskimistäkin varten tarjolla on vaikeustasoja, jopa kolme kappaletta, joiden lisäksi on vielä custom-taso, jossa annettavaa ja otettavaa vahinkokerrointa voi vapaasti säätää.
Taisteluiden jälkeen päästään aina hetkeksi vähän huilaamaan, tallentamaan peliä lätsäpään sohvan luona ja erehdyttävästi Monkey Island -pelien raitatakki-Stania muistuttava metallinen raitapaitakauppias, Spend, kauppaa hänkin ammustäydennyksiä, mutta myös panssarin eheyttämistä, sekä muutamia lisäaseitakin.
Ennen kaikkea tärkeimmät päivitykset kauppiaalta ovat kuhunkin aseeseen saatavat isommat lipaskoon päivitykset, jolloin kentältä voidaan kerätä talteen isompi määrä ilmaisia ammuksia. Kaikki isompi osteleminen tapahtuu tähtitieteelliseen hintaan, mutta onneksi purppuranvärisistä rikottavista laatikoista saatavia vic buxeja löytyy melko tiuhaan tahtiin, eikä pelaajan tarvitse grindata liian kauaa saadakseen ainakin jotain ostettua Spendin tullessa seuraavan kerran vastaan. Varsinaisia tehopäivityksiä aseisiin ei kauppiaalta ostella eikä mitään taitopuutakaan ole – homma pidetään taattuna retrona ja hyvä niin!
Jos pelimekaanisesti Bears in Spacea pelatessa tulevat jatkuvasti mieleen kaikki legendaarisimmat FPS-pelit, niin etenkin värikkäiden tekstuurien ja tasojen puolesta jostain syystä allekirjoittaneelle tulivat mieleen Monolithin klassiset No One Lives Forever -parodiat ja ehkä jopa Time Splitters myös. Lääkintälaukun poimimisen ääniefekti toi mieleen Wolfenstein 3D:n.
Vauhdikkaasti pyörivä, värikäs grafiikka ja ja vähintään yhtä värikäs asearsenaali sopivat hienosti yksi yhteen pelin epätotisen meiningin kanssa. Kenguruvaltion paahtavan auringon alla kun osataan näemmä tuottaa kuivaa, mutta ah niin helposti sytyttävä huumoria, jota viljellään läpi koko pelin ja kaikkea säestää toiminnallisesta hassunhauskaksi rauhallisempia hetkiä varten sulavasti vääntäytyvä musiikki.
Jos Beartana ja Bearmada eivät ole riittävää vihjailua parodioinnista, niin pelistä löytyy täysin random-viitteitä populaarikulttuuriin ja sen päälle on keksitty jos jonkinlaista omaa huumoria, johon ei missään vaiheessa osaa varautua. ”Come with me if you want to live!” huutaa robo, kun sekoillaan leijualuksen kyydissä pitkin ostoskeskusta vartijarobot perässä, sen jälkeen kun on ensin pöllitty musakaupasta mikäs muu kuin lerppumallia oleva levyke!
Eräässä luolassa voidaan kuulla ja nähdä pikkurobojen muodostaman bändin, Floppy Disketin, heittämä musakeikka, jossa punainen lätsäpää heitti aggressiivista settiä kuin mikäkin Fred Durst limpparimaisen saundin päälle. Viitteitä Nirvanaan löytyy tutunnäköisen levykannen ja nimen kera: Botsvana – Datamined ja Slayer on kääntynyt muotoon Manslaughterer. Kun eräässä tasossa hommataan pusuhuulet happoaltaan pohjalta robottibaarin kyypparille dynamiittikalastelun päätteeksi, metallirohjake säntää baarin takahuoneeseen pussailemaan omaa peilikuvaansa – ja samalla mahdollistaa pelaajan matkan jatkumisen avautuneen takahuoneen kautta. Osansa parodioinnista pelin aikana saa myös Virtua Cop -tyyliset arcadeammuskelut, kun kokkisota johtaa tähtäinammuskeluun metallista mestarikokkia vastaan, tämän viskellessä kavereidensa kanssa pommeja kohti ruutua.
Ääninäyttely ei sekään ota itseään turhan vakavasti, vaikka samaan aikaan pelissä on kuultavissa hauskoja letkautuksia sekä mielenkiintoisesti äänneltyjä, erilaiselta kuulostavia hahmoja. Se on melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että melkeinpä 90% repliikeistä on yhden jampan, Gianni Matragranon, suorittamaa. Miehen CV:stä löytyy lukuisia äänitöitä erilaisten animaatioiden parissa, joten mikään amatööri Matragrano ei ole. Mies on selvästikin päässyt pitämään hauskaa, kun osa boteista vääntää settiä aussimurteella, asehulluimmat jorisevat teksasia ja eräässä metsälevelissä Robin Hoodin näköiset robotit puhuvat ylväästi brittiläisittäin.
Loppusanat
Bears in Space on omalla kuivalla tavallaan hauska ja yllättävä ja mekaniikkansa puolesta yllättävän hyvin karhunhalauksessaan pitävää retrohenkistä räiskintää, jonka luoneelle pienelle studiolle on pakko nostaa hattua mallikkaasta suorituksesta.