David De Gruttola, taiteilijanimeltään David Cage, tunnetaan pelipiireissä parhaiten yrityksistään yhdistää pelit ja elokuva ?uudenlaiseksi interaktiiviseksi viihteeksi?. Vaikka visio on toteutunut tähän mennessä vahvasti pelattavuuden kustannuksella, ei voi kiistää, etteikö Farhenheitin tai Heavy Rainin kaltaisissa interaktiivisissa tarinoissa olisi aitoa imua. Samaa ovat tuumanneet selvästikin myös rahoittajat, sillä miekkosen viimeisintä teosta, Beyond: Two Soulsia tähdittää jopa kaksi kovan rahan Hollywood-nimeä ? Lars von Trierin elokuvilla indie-uskottavuutta saavuttanut Willem Dafoe sekä loistavasta Junon roolistaan maineeseen singahtanut Ellen Page.
Beyond: Two Soulsin keskiössä on Pagen tähdittämä Jodie ja tähän syntymästä saakka kytkeytynyt henkiolento, Aiden. Kiitos näkymättömän ystävänsä, Jodien lapsuus ja nuoruus on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Poltergeistmaiseen esineiden heittelyyn ja jopa ihmisten hallintaan kykenevä Aiden kiinnostaa viranomaisia siinä määrin, että Jodie on saanut viettää lapsuutensa ensin ottoperheessä ja sittemmin tutkimuslaitoksessa, Dafoen näyttelemän Nathan Dawkinsin isällisen, mutta valvovan katseen alla. Aikuisuuden kynnyksellä Jodien ja Aidenin kyvyt pokkaa CIA, mutta kun vakoojapesti näyttää nurjan puolensa, vie tie pakosalle mustasukkaisen työnantajan hiillostaessa kintereillä.
Noin viidentoista vuoden aikajanalle sijoittuva tarina on pilkottu lyhyiksi jaksoiksi, jotka kerrotaan epäkronologisessa järjestyksessä. Varsinaista juonta kuljetetaan vain osassa pätkistä, loppujen keskittyessä lähinnä valottamaan Jodien taustoja ja syventämään hahmoa. Temaattinen vaihtelu on arvatenkin suurta: yhtenä hetkenä metsästetään sotalordia Somaliassa, toisena kerjätään ruokarahaa lumisella kadulla. Toisinaan sukelletaan Jodien traumaattisen lapsuuden käännekohtiin. Mukaan on eksynyt myös silkaksi täytemateriaaliksi luokiteltavaa sisältöä, kuten eräskin juonen kannalta yhdentekevä intiaaniepisodi, mutta se annettakoon vajaan kymmenen tunnin mittaiselle tarinalle anteeksi.
Valitettavasti David Cagen käsikirjoittajan lahjat eivät ole aivan niin vahvat, kuin mies ehkä itse toivoisi. Ennen kuin ruudulla rullaavat lopputekstit, ehtii pakka hajota useaan otteeseen. Osa juonenkäänteistä ja hahmojen motivaatioista on siinä määrin tekaistuja, etten uskoisi näkeväni vastaavaa edes b-luokan saippuasarjoissa. Niinkin keskeiset asiat, kuin Jodien ja CIA:n välille ajautuva kiila ja tarinan ?pahisten? tavoitteet tuntuvat karkeilta kliseisiltä ja ennen kaikkea äärimmäisen epäuskottavilta. Hölmistyttäviä ovat niin ikään pelin lukuisat ja ylipitkät toimintakohtaukset, jotka ovat kyllä komeita katsella, mutta eivät tuo mitään kauhean relevanttia itse peliin saati tarinaan.
Toinen puoli ovat Jodien sielunelämää, sekä Jodien ja Aidenin suhdetta taustoittavat episodit. Ne ovat useimmiten jokseenkin fiksusti kirjoitettuja ja kiehtovia. Lähes arkisen tuntuiset jutut, kuten treffien järjestäminen tunnin varoitusajalla (Aidenin nakellessa kapuloita rattaisiin) tai huomion kerjääminen ruokaa laittavalta ottoäidiltä ovat paitsi varsinaista tarinaosuutta uskottavampia, myös sellaisia asioita, joita videopeleissä harvemmin näkee. Cagella on ollut jo Fahrenheitista saakka taipumus ravistella pelaajaa psyykkisesti epämukavilla kohtauksilla ja tätä tapahtuu jonkin verran myös Beyondissa. Mitään Heavy Rainin kuuluisan sormenleikkauskohtauksen veroista ei mukaan ole mahtunut, mutta kun pelaaja pistetään miettimään josko olisi helpointa vaan vetää ranteensa auki, mennään tarinankerronnassa hyvässä mielessä inhottavuuksiin.
Epätasaisista tarinaa kuljettava pelattavuus on puolestaan osa-alue, jolla Cage osoittaa huolestuttavan vähän kunnianhimoa. Karkeasti sanottuna, Beyond: Two Souls ei ole kehittynyt merkittävällä tavalla Heavy Rainin quick time event -painotteisesta kevytseikkailusta. Pelaaminen on siis jaettu käytännössä rauhallisempiin seikkailuosuuksiin, joissa yleensä kävellään ja ihmetellään joitain pelimaailmaan ympättyjä hotspotteja, sekä toimintakohtauksiin, joissa väännellään analogiohjainta Jodien kehon suuntaisesti pelin niin käskiessä. Lisäksi pelaaja pääsee ohjailemaan aika-ajoin Aidenia, joka osaa paitsi leijailla eteerisesti seinien läpi, myös vaikuttaa ennalta määrättyihin kiintopisteisiin ennalta määrätyllä tavalla. Nämä osiot eroavat kuitenkin varsinaisesta seikkailusta vain nimellisesti, sillä liikkuminen ja interaktio maailman kanssa on yhtälailla rajoitettua. Beyondin ainoa oikeasti uusi idea on kaksinpeli, jossa kakkospelaaja voi omaksua Aidenin roolin älypuhelimeen ladattavan sovelluksen kautta.
Seikkailupeliä muistuttavista osioistaan huolimatta, Beyond: Two Soulsin kutsuminen varsinaiseksi peliksi on vähän käsitteiden venyttämistä, sillä pelaaminen on aivan täydellisen alisteista tarinalle. Jopa siinä määrin, ettei edes toimintakohtauksissa voi epäonnistua. Jos mokailee paljon, saattavat kohtaukset päättyä hieman eri tavoin, mutta juoni puksuttaa eteenpäin kuin veturi. Pelaajan annetaan joskus harvoin vaikuttaa tarinan kulkuun suoremminkin, mutta aivan pelin loppua lukuun ottamatta, ovat valintojen seuraukset vähäisiä.
Sekä juoni että pelattavuus jättävät varaa toiveille, mutta tietyllä tapaa Beyond: Two Souls tuntuu ylittävän osiensa summan. Vähäinenkin interaktiivisuuden ja valinnanvapauden sulattaminen osaksi elokuvamaista kerrontaa nostaa Beyondin tarinan siitä ö-luokkaisuuden alhosta, johon se valkokankaalla eittämättä uppoaisi. Lisäksi Jodien kaltaiset inhimilliset, vahvat ja ei-seksualisoidut naispäähenkilöt ovat peleissä niin harvinaisia, ettei Cagen ja Pagen yhteisluomusta voi olla ihailematta. Myös pelin audiovisuaalista toteutus ansaitsisi muutaman ylisanan, mutta sama pätee tätä nykyä lähes kaikkiin suuren budjetin konsolijulkaisuihin.
Peliarvostelijan näkökulmasta Beyond: Two Souls on haastava tapaus. Toisaalta sen parissa viihtyy mainiosti alkumetreiltä lopputeksteihin, mutta toisaalta se tunaroi pahemman kerran kaikkein tärkeimmän elementtinsä, tarinan, kanssa. Sen puutteita olisi helpompi katsoa läpi sormien mikäli elokuvamaisuus olisi jollain tapaa uutta ja ainutlaatuista. Peliala on tätä nykyä kuitenkin täynnä The Walking Deadin, ja Last of Usin kaltaisia kauniita kerronnan ja pelattavuuden synteesejä, ja jopa Cagen oma Heavy Rain selviää tehtävästä keskimäärin Beyondia paremmin. Beyond: Two Soulsilla on hetkensä, mutta vertaistensa seurassa se tuntuu eittämättä vähän keskinkertaiselta.
