Nykyään on varsin muodikasta tehdä uusioversioita, eli niin sanottuja remakeja jos jonkinlaisista Hollywoodin elokuvista. Tämä trendi tuntuu rantautuneen jossain määrin myös peliteollisuuteenkin. Xbox Live arcadeen, sekä Sonyn PSN Storeen on rantautunut remakeja muun muassa peleistä, kuten Bionic Commando, Commando, Lode Runner ja niin edelleen. Hiljattain näimme ?isojen? pelien joukossa The Chrocnicles Of Riddick -pelin remaken ja nyt vuorossa olisi eräänlainen remake Capcomin vanhasta NES-klassikosta, Bionic Commandosta.
Siinä missä Bionic Commandon arcadejulkaisu (Rearmed) oli enemmän suora 2D-remake vanhasta pelistä, on Bionic Commandon isoveliversio peli, joka ottaa vanhan klassikon ainekset samalla istuttaen sen moderniin 3rd person toimintapelin muottiin. Bionic Commando: Rearmed on keräsi paljon kehuja ja syystäkin. Sen lisäksi, että se oli varsin onnistunut uusioversio NES-pelistä, oli se myös näin yleisesti ottaen pikkupelijulkaisuna varsin onnistunut tapaus. Lähtöasetelmat lupaavat siis hyvää, ottaen huomioon, että ?isoveliversionkin? tekijäporukka on sama kuin arcadeversion. Asialla ovat ruotsalaisen Grin -pelintalon pojat.
Bionic Commandossa omaksutaan alkuperäisversion, kuin uuden arcadejulkaisunkin tapaan biomekaanisesti muunnellun supersotilaan, Nathan Spencerin rooli. Kun sodat päättyivät Spencer ja muut biosotilaat joko teloitettiin tai heitettiin telkien taakse odottamaan teloitusta, pelkona näiden ylivoimainen tehokkuutensa. Spencerillä käy kuitenkin tuuri, sillä juuri teloituksen aattona terroristit räjäyttävät pommin kaupungissa, jonka aikaansaama maanjäristys tappaa koko kaidalla tiellä kulkevan populaation, romuttaen siinä sivussa Ascencion Cityn kaupungin, sekä nostaa meren pinnan todella korkealle. Tämä tietää vain sitä, että biosotilaille olisi jälleen tarvetta, sillä vihollisuhka on eliminoitava. Siinä pelin hömppäjuoni näin lyhykäisyydessään.
Pelin mekaniikka on varsin yksinkertainen, niin kuin missä tahansa muussakin 3rd person räiskyttelyssä ja näin yleisellä tasolla peli on varsin uskollinen alkuperäispelille: räiskytellään viholliset hengiltä ja edetään seuraavaan tasoon. Jotta Bionic Commando kuitenkin erottuisi edukseen edes jotenkin, on sillä oltava jokin valttikortti hihassaan ja se on Spencerin biokäsi. Biokätensä avulla Spencer voi tehdä jos jonkinlaista: Lätkiä vihollisia turpiin, sekä lyödä romua, kuin vihollisiakin ilmaan. Lisäksi pelaaja voi Spencerin käden sisään rakennetun eräänlaisen ulosammuttavan tarrautumiskoukun avulla tarrata kiinni vihollisiin, roikkua erilaisista objekteista kiinni ilmassa ja mikä tärkeintä, kiekkua asvalttiviidakossa ja muissa pelin maisemissa kuin Tarzan ikään, heilauttaen itseään valotolpasta, puusta tai jostai muusta seuraavaan.
Pelikontrollit ovat toimivat, eivätkä ne alun hyvien tutoriaalien jälkeen enää vaadi juuri kovinkaan paljoa opettelua. Spencer tarrautuu objektiin kuin objektiin kiinni ohjaimen vasemmalla liipaisimella, jonka jälkeen pelaaja voi esimerkiksi A-nappulaa tuplakerran painamalla heilauttaa Spencerin pystysuoran seinän ylitse, tai sitten jos Spencer on kauempana objektista, niin vetää pelihahmon objektin luokse. Ilman kautta itsensä heilauttaminen objektista A, kauempana olevaan objektiin B tapahtuu siten, että ensin tatilla työnnetään vähän vauhtia ja siinä vaiheessa, kun ruudulla näkyy pieni turkoosi merkki olisi aika päästää irti objektisista A ja Spencerin ollessa ilmassa, valmistautua tarrautumaan objektiin B.
Onkin ihan hyvä, että pelin kontrollit ovat toimivaa sorttia, sillä pelaajan tuleekin käyttää tarttumakoukkua lähestulkoon jatkuvasti, sillä pommin runtelema, pelikenttänä toimiva raunioitunut ja tulviva kaupunkimaisema ei juuri suosi päiväkävelyä puistossa. Jotta sinne tänne heiluminen ei olisi kuitenkaan aina liian helppoa, ei pelaaja osaa luonnollisestikaan uida painava kätensä kanssa, joten jos Spencer putoaa menettää otteensa vaikkapa juuri ison vesialueen yläpuolella ja putoaa veteen, niin sinne myös yleensä jääkin, ellei pelaaja nopeasti onnistu löytämään jotain kiinnekohtaa, johon tarrautua ja pelastautua kuivalle maalle.
Käden avulla ympäriinsä heiluminen on varsinkin aluksi hauskaa puuhaa ja matkan varrella opittavat uudet erikoisliikkeet, kuten autoihin ja vihollisiin tarraaminen ja niiden paiskominen, sekä esimerkiksi vihollislauman keskelle pudottautuminen korkealta paineaallon kera ovat hauskoja kikkoja, mutta tästä huolimatta Bionic Commando kuitenkin nopeasti paljastaa melkein kaiken mitä sillä on tarjota, eikä se valitettavasti ole paljoa. Pelin etenemismekaniikka koostuu yleensä kahdesta osasta: Ensin heilautellaan Spenceriä ympäri maisemia, sen jälkeen kohdataan tukku pahiksia, joko ulkosalla, sortuneiden rakennusten sisätiloissa tai vaikkapa maan alla luolastoissa ja autotunneleissa Tapetaan kaikki mikä liikkuu ja yleensä lopuksi, varsinkin maan päällä tapahtuvissa tasoissa, otetaan vielä yhteys eräänlaiseen tietokoneeseen biokäden avulla ja suljetaan aktiivisena oleva miinakenttä. Viimeisenä sitten heilautellaan oma ruho ilmassa roikkuvien, sammutettujen miinojen kautta seuraavalle alueelle, josta yleensä pääsee seuraavaan tasoon.
Loppujen lopuksi suuri osa pelinautinnosta kaatuu yleiseen pelisuunnitteluun. Kentät ovat yleisesti ottaen kamalan tyhjiä ja vaikka tasosuunnittelu käytännössä sallisikin hieman avoimempaakin reitinvalintaa jat tutkiskelua isokokoisissa kentissä (etenkin kaupunkitasoissa), on pelaamisesta silti onnistuttu tekemään paikoitellen silmiinpistävän lineaarista ja ?putkimaista? sallimalla pelaajalle ainoastaan se yksi ja ainoa etenemisreitti. Kaupunkitasoissa menoa on rajoitettu paikoitellen vedellä ja säteilyvaaralla. Liian matalalle ei saa yleensä saa mennä, koska tällöin hukkuu, mutta myöskään useimmiten kenttien korkeimpien rakennuksien katoille tai korkeimmille vuorille ei saa kiivetä, koska siellä on jostain kumman syystä säteilyä, joka veden tavoin tappaa Spencerin pienen hetken jälkeen. Alun ensimmäisien, jokseenkin tylsien kenttien jälkeen peli kuitenkin nostaa ainakin hieman päätään, joskaan ei dramaattisesti.
Huoletonta ja paikoitellen ehkä hieman kyllästyttävääkin yksinään heilumista paikasta A paikkaan B täytetään väliin toimintakohtauksilla, joissa pääasiassa ainoastaan tekoälyttömät terroristiviholliset, sekä terroristirobotit juoksentelevat päälle vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Eikö Spencerin iso ja voimakas biokäsi todellakaan pelota ketään, edes tavallisia sotilaita? Ilmeisesti ei.
Oli vihollisia sitten kaksi tai kuusi, niin ei niiden hoitelemisessa yleensä tule mitään ongelmia, ellei sitten kyseessä ole jokin ohjuksin varustettu robotti, jonka tuhoamisessa joutuukin sitten jo hieman hyppimään ympäriinsä, ettei itse saa köniinsä. Onneksi pelaajaa siunataan kaikkein kimuranteissa taistelukohdissa yleensä jollain erikoisaseella, kuten singolla tai kranaatinheittimellä, joita voi sitten mukavasti käyttää vihollisen ulkopanssariin. Yleisimmin pelaajalla itsellään on mukana peruspyssykkä, sekä muutama kranaatti. Vihollisten onnistunut listiminen tapahtuu yleensä pienen nahistelun jälkeen, eikä pelin toimintakohtauksista ole oikein tarjoamaan pelaajalle sen suurempaa nautintoa tai jännitystä, ennen kuin ne ovat jo ohitse.
Pelin ainoat hetket, jolloin pelko hiipii persuksiin on silloin, kun pitää loikkia biokäden varassa isojen vesialuiden yläpuolella, varsinkin alkupuolella peliä. Yleensä yksikin hutitartunta ilmassa riittää, että pelaaja putoaa veteen ja kuolee sinne hapen loppuessa. Kuten sanottua, Spencer ei osaa lainkaan uida. Rasittavinta Bionic Commandossa onkin toistella samoja kohtauksia yhä uudelleen ja uudelleen ja yleensä vain sen vuoksi, että onnistui putoamaan veteen, mutta onneksi kohtauksien toisteleminen vähenee pelin alkupuolen jälkeen ainakin jonkin verran. Pelin tallennustapa ei myöskään ole niitä kaikkein parhaita mahdollisia ja etenkin joissain kohdissa on ärsyttävää toistella samoja, jo kerran pelattuja kohtia hieman pidemmän matkan päästä, eikä läheltä siitä mihin pelaaja viimeksi jäi.
Audiovisuaalisesti Bionic Commando on toimiva paketti, joskaan ei tarjoile sinänsä mitään kovin mullistavaa. Peligrafiikka on peruskauraa, eli ei rumaa, mutta parempaakin on nähty. Raunioitunut kaupunki -teema oli esimerkiksi mielestäni paljon paremmin visualisoitu Capcomin toisessa pelissä nimeltä Lost Planet. Lisäksi pelin antialiasoimaton grafiikka tietää paikoitellen ikävännnäköisiä sahanlaitoja, joita ei enää tämänpäivän peleissä pitäisi juurikaan näkyä. Viholliset ovat jokseenkin yksityiskohdattomia, toistensa klooneja olevia oranssipukuisia (aivottomia) kaasunaamarimiehiä, kun taas itse Spencer on ikään kuin muka-cool rastatukkainen biosotilas. Suurempaa yleisöä pelin pariin keräämään on palkattu Faith No More -yhtyeen laulaja Mike Patton, joka hoitaa Spencerin äänenä toimimisen ja siksi kaiketi Spencerillekin on pitänyt valita hieman tavallista coolimpi olemuskin, joka ainakin jossain määrin muistuttaa kasvoiltaan itse miestä. Perusäänet ovat toimivia ja taustalla soiva toiminnnallinen musiikki on meininkiin sopivaa. Tätä uuden sukupolven Bionic Commando -peliä varten on työstetty uusia remiksauksia NES-pelin musiikkiraidasta, joka lämmittänee alkuperäisen pelin fanien sydämiä.
Kokonaisuutena Bionic Commandon yksinpeli on pelattavaa sorttia ja biokäden kanssa leikkiminen parhaimmillaan hauskaa, mutta parempaakin 3rd person rymistelyä on näin yleisesti ottaen nähty. Yksinpelin ohella Bionic Commando tarjoaa system linkin sekä Liven kautta toimivan moninpelin maksimissaan kahdeksalle pelaajalle ja pelimuotoja kolme kappaletta, deathmatch, team deathmatch, sekä capture the flag. Hieman harmillisesti Bionic Commando tuntuisi olevan jälleen yksi sellainen pelitapaus, jollee ei Livestä juurikaan pelaajia löydy, joten moninpelin osalta Bionic Commando jäänee raakileeksi.
