Black arvostelussa
Black on kovasti hehkutettu räiskintäpeli Burnout -kaahausten tekijöiltä. Valitettavasti pelin suurin ominaisuus, eli tuhoutuva ympäristö ei olekaan aivan kaikkea sitä mitä piti ja muutenkin peliä vaivaavat yksinpelin lyhyys, sekä itseääntoistavuus. Viihdyttävää aivot narikkaan -räiskintää muhkeilla aseilla, tosin pienempinä annoksina nautittuna.
Black. Elokuvamaisen vauhdikas ja nopeatempoinen räiskintäpeli, jossa ohjataan yhtä Black Ops joukkojen sotilasta ja ammutaan rambomaiseen tyyliin kaikki vastaantuleva vihollissaasta. Pääosassa ovat aseet ja niiden aiheuttama tuho. Ei muuta. Kuulostaa täydelliseltä peliltä. Mutta onko se kuitenkaan sitä? Black on Burnout -pelit kehittäneen Criterion Gamesin uusin tuotos ja käytännössä pojat halusivat tehdä Blackin kanssa sen räiskintäpeleille, mitä he ovat Burnout -peleillään tehneet autopeleille. Eli toisin sanoen vauhdikasta menoa, jotain tuhottavaa ja jotain saavutettavaa.
Ennen julkaisua Black sai suhteellisen kiitettävästi palstatilaa useista medioista sen upean dynaamisen ja täysin tuhottavissa olevan ympäristönsä osalta. Valitettavasti peli kuitenkin tuotti ainakin allekirjoittaneelle jonkinasteisen pettymyksen jo muutaman pelatun tehtävän jälkeen, kun pelin oikean sisällön ja toteutustavan alkoi hahmottamaan.
Graafisesti Black kyllä näyttää varsin hienolta, tyyliteltyine välipätkineen päivineen, joissa pelin “juonta” siivitetään eteenpäin oikeiden näyttelijöiden voimin. Aseiden graafisiin yksityiskohtiin on panostettu ja ne ovatkin jollain tapaa metallisen seksikkäitä. Upeiden ja muhkeiden, erittäin autenttiselta kuulostavien aseäänien, sekä ehkä myös turhan lujalla olleen vahvistimen äänenvoimakkuuden vuoksi toinen allekirjoittaneen korvista meni täysin lukkoon ensi minuutteja pelatessa. Tästä huolimatta jatkoin tulittamista innoissani, luodinreikien repiessä taidetta seinille, muutamien betonipalojen lohkeillessa seinistä ja hylsyjen lennellessä ympäriinsä. Innoissani nakkasin kranaatin vielä kaiken sen tulituksen joukkoon. Muhkean räjähdyksen ja sitä seuranneen pölyn laskeutumisen jälkeen mitään ei kuitenkaan hajonnut. Mitä ihmettä?
Valitettavasti pelin “dynaaminen” ja “täysin hajoava ympäristö” on kuitenkin loppujen lopuksi vain puolivitsi, tai markkinoinnin melkoisesti värittämä ominaisuus. Tällaisenaan peli ei nimittäin oikein lunasta lupaustaan kaiken hajoamisesta. Toki pelissä jää luodinreiät seiniin, hylsyjä sinne tänne ja niitä betoninpalojakin voi esimerkiksi lähteä pylväistä ja kaikki mahdolliset ikkunat voi hajottaa, sekä useimmat ovet ampua haulikolla tyystin saranoiltaan, mutta esimerkiksi seinän viereen heitetty kranaatti ei tee minkäänlaista jälkeä, saatikka sitten singolla seinään tai mihinkään muuhunkaan kiinteään objektiin ammuttaessa. Hieman legendaarisen Duke Nukem 3D -pelin tapaan ainoat seinät jotka voidaan kunnolla ampua tohjoksi, ovat useimmiten vain ennalta määrättyjä kohtia. Myös jo kertaalleen räjäytetyt autot eivät enää toisella ampumiskerralla reagoi singon, kranaatin tai muun osumiin lainkaan, edes liikahtamalla.
Melkein voisikin jopa sanoa, että muutamia vuosia sitten julkaistut Red Faction -pelit antoivat pelaajan tehdä enemmän ympäristöllistä tuhoa kuin mitä Black kokonaisuudessaan antaa. Pelaajan on siis turha kuvitella pistävänsä pelissä esiintyviä maisemia täysin maan tasalle. Kun tarkastellaan pintaa syvemmälle, niin paljon mainostetun ja jokseenkin keksityksi “tuhoa kaikki” ominaisuuden alta paljastuukin lopulta melko lailla perustason räiskintäpeli, jossa surutta ammutaan kaikki viholliset, edetään hieman, ammutaan, edetään hieman, kerätään tehtävätavoitteiden suorittamisen kannalta oleellisia dokumentteja tai vastaavia ja sitten taas edetään, niin kauan kunnes kenttä on ohitse.
Jos tehtävätavoitteet ja pelin tavoitteet yleensä ottaen toistavat itseään tehtävästä toiseen, niin tätä voisi sanoa myös pelin yleisestä toimintamekaniikastakin. Useimmiten tapahtumat vyöryvät seuraavaan tahtiin: pelaaja etenee paikkaan X, saa vastaansa ylivoimaisen määrän vihollisia, joista yksi on aina singon kanssa jossain korkeammalla ampumassa ja joka ehtii aina ampua ainakin sen yhden singon panoksen. Viholliset säntäilevät sinne tänne, ampuen välillä pelaajaa, välillä häröillen ympäriinsä. Pelaaja ampuu surutta kaikki selinpäin, kuin suoraan silmiin katsovatkin viholliset. Jos oikein onnistaa, saattaa pääosumalla pudottaa vihollisen jo yhdestä tai kahdesta osumasta, kun taas huonona hetkenä tämä ei tunnu onnistuvan lainkaan ja viholliseen saakin pumpata lyijyä lähes kokonaisen lippaallisen, ennen kuin tämä putoaa. Vaikka sitten ampuisikin tätä suoraan naamaan. Lähietäisyydeltä. Aseen perää käyttämällä sen sijaan saa kahdella mätkäytyksellä kaverin kuin kaverin hengiltä.
Vaikka Blackissa aseet ovatkin pääosassa ja niiden ulkonäköön sekä ääniin on erityisesti panostettu, ei samaa arvatenkaan edellä mainitun perusteella voi kuitenkaan sanoa niiden realistisuuden osalta. On sanomattakin selvää, että vaikka vihollinen silloin tällöin osaakin ammuskella suojasta ja varoa pelaajan osumia – on tekoälyn laatu jälleen korvattu isolla määrällä tyhmempiä ja sitkeämpiä vihollisia.
Kenttäsuunnittelukaan ei oikein osaa pelastaa tyhmien ja sitkeiden vihollislaumojen loputonta kurmottamista. Ovathan pelin vaivaiset kahdeksan tehtävää toisistaan melko erinäköisiä ja hieman eri tavalla suunniteltuja ja siten siis hieman erilaisia pelata, mutta esimerkiksi pelin satama ja jalostamotasost ovat yksinkertaisuudessaan tylsän kuivia kenttiä pelata. Tehtävät eivät nekään ole mitään ihan lyhyitä, vaan yhden pelaamiseen menee yleensä vähintään noin puolisen tuntia. Normaalisti tämä voisi olla ihan hyväkin juttu, ottaen huomioon, että niitä tehtäviä pelissä todellakin on kaiken kaikkiaan vain se kahdeksan. Blackin tapauksessa se tosin ei ole aivan yhtä hyvä asia, koska siihen itseään toistavaan, vihollislauma vihollislaumalta räiskintään kyllästyy tietyn ajan jälkeen melko nopeasti. Yhden tehtävän jaksaa juuri ja juuri pelata yhdellä istumalla lävitse, kahta ei. Jos pelissä todellakin olisi pystynyt tuhoamaan melkein mitä vaan, niin asia olisi voinut olla täysin päälaellaan, tällaisenaan se ei nyt kuitenkaan valitettavasti sitä ole.
Kun yksinpeli on lopulta vääjäämättä pelattu lävitse, ei pelissä ole enää mitään minkä pariin palata, koska minkäänlaista moninpeliä ei tarjolla ole. Toki voi pelata pelin kaikilla vaikeustasoilla lävitse tai yrittää saavuttaa kaikki mahdolliset tehtävätavoitteet, joita esimerkiksi viimeisessä tehtävässä on yhteensä kuusitoista kappaletta. Tai sitten voi pelata pelin hard-vaikeustasolla lävitse, jolloin kaikki aseet saa käyttöönsä hopeisina ja loppumattomilla ammuksilla. Kovin moni tähän tosin tuskin ryhtyy ja siksi pelin elinikä onkin kaiken kaikkiaan auttamattoman lyhyt.
Vaikka kyseinen arvostelu väistämättäkin tässä vaiheessa kokonaisuutena kuulostaakin ulkopuolisen korvaan pelkältä negatiiviselta tunteenpurkaukselta, ei pelin pelaaminen kuitenkaan aivan pelkästään sitä ole. Pelistä nauttiikin eniten pieninä annoksina ja into peliä ja sen loputonta aivot narikkaan räiskimistä kohtaan pysyykin parhaiten yllä “pelaa puoli kenttää ja pidä tauko” -periaatteella.