Hidetaka Miyazaki on herra, joka on tullut tunnetuksi piinaavan vaikeustason omaavan Dark Souls pelisarjan ohjaajana. Tämän kyseisen sarjan fanit tuntevatkin olonsa varsin kotoisaksi Bloodbornen parissa, sillä jo kontrolleista lähtien on homma hyvin tuttua. Suurimpana yhtäläisyytenä on tietenkin se hermoja raastava vaikeustaso, joka on lähes Dark Souls -pelien tasolla.
Pelin alku on yksi hämäräperäisimmistä vähään aikaan. Pelaaja heräilee tokkuraisena jonkinlaiselta pöydältä, kun silinterihattuinen pyörätuoliherra lausuu pari epämääräistä lausetta ja pitäisi kuulemma jonkinlainen sopimus laatia. Tästä sitten päästään muokkaamaan omaa hahmoa, naamavärkistä sukupuoleen asti. Kehonmuokkaus on aika laaja, jos siihen jaksaa laittaa aikaa. Suurin merkitys on kuitenkin sillä, että minkälaiset alkupisteet hahmolleen asettaa. Nämä pisteet valitaan muutamasta erilaisesta vaihtoehdosta. Osa näistä eroaa selkeästi toisistaan, osoittaen sen, että pelaajan on mahdollista valita tosissaan vaikea alku itselleen.
Heti pelin alkumetreillä viedään pelaajalta luulot pois, kun aseita ei ole käsissä ja pitäisi taistella isoa sutta vastaan. Pelin henki tulee selväksi, kun susi kynsii pelaajan hengiltä ja kuolema teksti leijailee ruudulla. Tämä on kuitenkin välttämätöntä ja kuuluu Bloodbornessa etenemiseen, sillä kuolema vie pelaajan Metsästäjän uneen. Tämä uni on jonkinlainen hautausmaa, jonka kukkulalla on talo. Myöhemmässä vaiheessa talossa voi parantaa aseita ja säilöä tavaraa. Hautausmaata kierrellessä löydetään vihdoinkin aseita kantaakseen.
Aseita voi olla molemmissa käsissä ja niitä voi vaihdella tilanteen mukaan. Pääasetta pidetään oikeassa kädessä ja vasemmassa kädessä on revolveri tai vastaava, tai vaihtoestoisesti soihtu, jos sellaisen on itselleen haalinut. Aseita löytyy ja voi ostaa pelin edetessä. Metsästäjän unessa pienet, mutta oudolla tavalla hauskat ja söpöt riiviöt myyvät aseita ja vaatteita. He myös myyvät luoteja, sekä veripulloja, jotka ovat pelaajan elämänvoiman lisääjiä.
Taisteleminen on simppeliä ja kontrollit toimivat täysin moitteitta. Juokseminen, voimakkaamman hyökkäyksen tekeminen ja sarjojen iskeminen on helppoa. Eri asia toki on se hengissä pysyminen ja oikea ajoitus. Missään vaiheessa ei tule ongelmia ohjauksen kanssa, lukuun ottamatta pelin alun vahinkopainalluksia.
Bloodbornen maailma on laaja. Tutkittavaa on aivan rutosti ja pelaaja voi lähes heti alusta lähtien tutkia Yharnamin kaupunkia aika vapaasti. Putkiefektiä ei ole juuri lainkaan ja oikoreittejä pomojen luo saa avattua, kuolemien varalta. Kaupungin arkkitehtuuri on mahtavan painajaismainen. Se on sekoitus goottilaista arkkitehtuuria höystettynä viktoriaanisilla elementeillä ja vaatetuksilla.
Tallennuspisteitä on matkan varrella useita, mutta se ei todellakaan tunnu siltä. Jatkuvasti on sellainen olo, että Metsästäjän uneen vieviä lyhtyjä voisi olla useampiakin ja eteneminen tämän takia pelottaa. Pelialue vain on niin laaja ja lyhtyjen paikat ovat hyvin kiusallisia. Jos sattuu kuolemaan kaukana lyhdystä, on pakko lahdata tie takaisin samaan paikkaan, mikäli haluaa saada takaisin menetetyt verihäiveet.
Periaate on siis sama kuin Dark Soulseissa; jos saat tapettua hirviön, joka tappoi sinut aikaisemmin, pisteet palautetaan. Tällä kertaa pisteinä toimivat verihäiveet, joita käytetään Metsästäjän unessa muun muassa pelihahmon voimien parantamiseen. Parannettavaa on useita, joista merkittävämmät tuntuu olevan elinvoima ja hyökkäys. Aivan kaikki parannettavat tehot eivät heti aukea, kuten esimerkiksi mystiikka, jonka tehoa voi vain arvailla. Mikäli valitsee paranneltavaksi esimerkiksi hyökkäyksen, voi pari muuta voimaa tehostua myös.
Verihäiveiden kerääminen on hieman kinkkinen juttu. Se ajaa pelaajan grindaamiseen ? termi, joka on hyvin tuttu roolipeleissä ? eli jatkuvaan kerättyjen verihäiveiden palauttamiseen myyjälle. Tämä tarkoittaa sitä, että kun on sopiva määrä verta kerättynä, se mennään palauttamaan metsästäjän uneen. Ostetaan joko jotain tavaraa tai sitten parannetaan omaa hahmoa jotta pelaaminen olisi helpompaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että pelaaja vetää samoja hirviöitä alas ehkäpä tuntikausia, riippuen siitä, että kuinka innokas tai pelokas grindaaja on kyseessä. Mikään pakko ei kuitenkaan tätä ole harrastaa, paitsi jos haluaa edetä pelissä, koska eräs esine vaatii kymmenen tuhatta verihäivettä ja vielä pelin aika alkupisteessä.
Tarina on hyvin vaikeasti selitettävissä. Palasia kokonaisuuteen tarjoaa pelin edetessä löytyvät muut hahmot, jotka kertovat tapahtumien kulkua. Mitään ratkaisevaa ei kuitenkaan tunnu koskaan ilmaantuvan. Tämä on harmillista, vaikka tuntuukin olevan tarkoituksellista. Itse allekirjoittanut olisi halunnut selkeän tarinan, mutta sitä ei tämä teos tarjoa, vaan se täytyy kysymyksien kautta päätellä itse.
Kaverin kanssa pelaaminen onnistuu kun on saanut ostettua kellon, jolla voi kutsua muita pelaajia. Jos haluaa oman pelin yksityiseksi, täytyy tehdä salasana. Välillä, kun koittaa kaveria kutsua peliin, voi käydä hassusti. Joku muu voi nimittäin tulla samaan maailmaan itse pelaajan ja hänen toverinsa seuraksi. Hän ilmestyy punaisena ja tarkoitus on tappaa tai selvitä hengissä. Ihan hauska lisä sinänsä, mutta pelissä on erillinen kutsu myös niille, jotka haluavat vetää sitä pvp:tä (pelaaja vastaan pelaaja)
Dark Soulsin faneille peli on lähes pakko ostos. Muille täyty suositella varauksella, sillä vaikeustaso ja tarinan vajavaisuus eivät välttämättä miellytä. Graafisesti ei ole mitään moitittavaa, mitä nyt suun elottomuuteen on tottuminen. Tekoäly on hieman vajavainen ajoittain; ampujat saattavat jäädä esteen taakse ampumaan seinää. Kokonaisuutena Bloodborne on vertahyytävä kokemus, josta riittää pelattavaa pitkäksi aikaa.
