BloodRayne kertoo tytöstä, jonka isä oli vampyyri ja joka raiskasi tämän tavallisen ihmisäidin, jonka ansiosta syntyi BloodRayne — tyttö joka on puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen, dhampir. BloodRaynella on kaikki vampyyrin vahvat puolet, mutta ainoastaan yksi heikko puoli, verenjano. Jos ei vielä mennyt jakeluun niin sanottakoon sitten vaikka, että BloodRayne on naispuolinen Blade.
Pelin tarina alkaa suurin piirtein siitä, kun Max Pay.. BloodRayne alkaa etsimään isäänsä kostaakseen tälle hänen tekosensa. BloodRayne on kuitenkin tajunnut, että isukin löytäminen voi kestää tovin, joten siinä odotellessa voi tavallaan jo kostaa useita kymmeniä kertoja tappamalla kaikki isukin lajitoverit, joten tyttöhän silpoo ja pistää kilon paloiksi jokaisen vastaantulevan vampyyrin.
Yliluonnollisia kummajaisia metsästävä Brimstone Society niminen salajärjestö kiinnostuu tytöstä ja toisin kuin voisi luulla, ottavat nämä tytön siipiensä suojaan ja antavat tälle vielä työpaikankin. Tästä eteenpäin puolivampyyri kulkee nimellä agentti BloodRayne ja tappaa vampyyrejä ja muita toisilleen sukua olevia järjestön laskuun siinä samalla suojellen viattomia kansalaisia. Pelin alussa lähdetään tuhoamaan jonkinlaista loista Louisianan pikkukaupunkiin, joka saastuttaa kilttejä ihmisiä muuttaen nämä zombeiksi sun muiksi.
Alkupuoli pelissä on tavattoman tylsää sumun peittämällä suolla juoksentelua ja autiotaloissa ravaamista tarkoituksena etsiä ja tappaa kaikki zombiet ja loiset joista jälkimmäisten virkaa toimivat jättiläismäiset hämähäkit. Tämän osion olisi kyllä mielestäni voinut jättää Resident Evil peleille ihan suosiolla. Alun tylsyyttä edistää myös se tosiseikka, että tytöllä ei alussa ole edes kaikkia kykyjään käytössään. Eikä niiden zombien ja jättiläishämähäkkien tappamisen välissä puhelinlankojen päällä juoksentelu polttavan veden välttämiseksi oikein jaksanut innostaa ainakaan allekirjoittanutta. Melkein iski kyllästys koko peliä kohtaan sen alun takia.
Siinä vaiheessa kun rasittava infektio ollaan saatu pikkukylästä vihdoin ja viimein putsattua lähtee BloodRayne viiden vuoden kuluttua edellä mainituista tapahtumista keikalle Etelä-Amerikkaan toisen maailmansodan aikoihin ja pelaaja pääsee käsiksi pelin parempaan osaan, joka ei tosin sekään ole mikään kovin kaksinen. Varsinkaan kun loppua kohden alkaa pelaaja jälleen saamaan vastaansa örveltäjiä, tällä kertaa vain natsien ruumiit vallanneina. Hitler Nazi-armeijoineen on pystyttänyt Argentiinaan salaisen tehtaan, jossa nämä natsit aikovat kaivaa maan uumenista esiin muinaisen temppelin, jolla natsi-Saksasta pystytään luomaan maailman yksinvaltias. Tämä on toki estettävä. Tytölle annetaan kouraan tappolista, jolta löytyy liuta natsi-upseereista ja joista jokainen on tapettava.
Ennen kuin koko homma on kokonaisuudessaan saatu pääkökseen ja lopulta natsien paha-aikeiset juonitukset saatu mitätöityä ja kaikki upseerit eliminoitua, on pelaajan koluttava läpi kolme episodia, eli Louisianan ja Argentinan lisäksi päästään käymään myös itse kotkanpesässä Saksassa. Kenttiä on koluttava läpi kaiken kaikkiaan sellaiset 41 kappaletta, joista jokainen eroaa toisistaan melko vähän pelattavuudeltaan, kuin ulkonäöltäänkin.
BloodRaynen motto pelissä on; tapa, tapa ja tapa uudelleen jos se vielä nousee sillä pelissä todellakin tehdään sitä, tapetaan nimittäin ja paljon. Yhteen menoon en peliä suosittelekaan läpi pelaamaan, sillä on se sen verran aivoja puuduttavaa toimintaa, että ainakin itselläni katosi into hieman pidempien pelisessioiden kanssa. Pituuksista puheen ollen peli ei ole mitään pitkä-ikäistä hupia ja itse tulikin käytännössä peli pelattua oikeastaan päivässä lävitse.
Varsinkin sumun peittämissä ulko-ilmatiloissa tapahtuvan Louisiana-episodin jälkeen tulevat Argentiina ja Saksa muistuttavat kovin paljon toisiaan. Joka-ikinen kenttä on yleensä täynnä pieniä huoneita ja sitä vastaavasti löytyy liuta ovia joista mennään. Usein kuitenkin osa ovista on lukossa ja etenemään pääsee ainoastaan tiettyä reittiä. Tämä tekeekin pelaamisesta välillä hieman putkimaisen tuntuista. Ympäristöt ovat muutenkin varsin pliisuja varastotiloja tai muita yhtä kolkkoja huoneistoja, joista ei paljoa yksityiskohtia tai vaihtelua löydy.
On pelissä tosin muutama näyttävä kohtakin.. Tai ainakin yksi, jossa pelaaja ottaa mittaa natsipapista kirkossa. Kirkon betoniset pylväät lohkeilevat hienosti, seinillä roikkuvat liput repeilevät ja kirkon penkit menevät päreiksi taistelun tuoksinassa. Varsin hieno tämä kohtaus on jos pelaa sen kokonaisuudessaan hidastettuna. Mitenkään turhan rauhassa ei käytävillä juoksennella saa, vaan aseistautuneita saksalaisia/monstereita tuleekin lähes jatkuvasti vastaan samaan tapaan kuin agentti Smithejä Matrix Reloadedissa.
Kampoihinhan niille paha-aikeisille yksilöille on pistettävä ja tytöllä onkin vakioaseistuksenaan torahampaidensa lisäksi myös kumpaankin käteen pultatut kaksi puolimetristä terää, joilla voidaan näyttävännäköisesti silpoa natsit näteiksi paloiksi. Usein taistelukohtauksien jälkeen lattiat ovatkin täynnä irtopäitä sekä raajoja lattian ja seinien saadessa samalla hieman punaisia “väriroiskeita” koristeeksi. Kaiken pelin verikekkereistä saa irti, kun laittaa huijauskoodeista päälle vakiona päällä olevaa kiitettävämmän paloittelumoodin, jolloin peli tosin helpottuu aika lailla, mutta silti on hienoa katsoa kun natsin torso yrittää raahautua pitkin lattiaa jättäen lattiaan verivanan.
Riehumisesta ja lihojen leikkuusta pelaajan Bloodlust mittariin kerääntyy energiaa ja kun se on täynnä voi pelaaja aktivoida BloodRagemoodin, jolloin pelaajasta tulee lyhyeksi ajaksi nopeampi, tappavampi, akrobaattisempi liikkeidensä kanssa sekä viimeisenä aika hidastuu hieman. BloodRaynelta löytyy myös käytännöllinen kettinki, jonka pään voi paiskata vihulaisen mahaan ja sen jälkeen vetäistä tämän lähelleen ja hypätä sen syliin imemään siitä veret. Veren imeminen ei ole pelissä mikään kuriositeetti, sillä mikäli mielii pysytellä hengissä loppuun saakka on välillä otettava hiukopalaakin, joten kaikkia vastaantulevia saksalaisia ei siis välttämättä heti kannata leikata kahtia. Edellä mainittujen aseiden lisäksi typykkä taitaa myös tavallisimpien kättä pidempien, kuten konekiväärien, haulikoiden sun muiden tuliaseiden käytön, tarvittaessa myös tuplanakin ja osaapa vielä ampua kummallakin kädellä eri suuntiinkin. Ammuksien ehtyessä uusia aseita saa helposti heppoisilta natsipoloilta tai sinne tänne ripotelluista puulaatikoista.
Terminal Realityhän aloitti BloodRaynen kehittämisen niihin aikoihin, kun Remedyn Max Payne menestyi maailmalla. Niinpä onkin varsin oletettavissa, että jokaisesta nykyään ilmestyvästä itseään kunnioittavasta 3rd person ammuskelusta löytyy jonkinlainen ajan hidastusefekti, oli se sitten Bullet Time, Focus tai vaikkapa Dilated Perception. BloodRaynen kohdalla se on tämä jälkimmäisin. Tyttö osaa halutessaan hidastaa aikaa, jolloin pelin liike hidastuu ja esimerkiksi luotien väistelystä tulee paljon tavallista helpompaa ja silpominen ja omakin ammuskelu kummasti tehostuu. Erikoisefekteillä on tehokkuutensa lisäksi yhteistä se, että ne ovat visuaalisesti yksinkertaisesti pelin parhaat palat, mutta grafiikasta enemmän alapuolella.
Ehkäpä pienenä miinuksena voisi pitää sitä, että toisin kuin muissa hidastusefektin omaavissa peleissä, BloodRaynessä hidastusta voi pitää päällä vaikka koko ajan sillä se ei kulu mihinkään. “Bullet Timen” lisäksi tytöllä on Aura-aistiksi kutsuttu eräänlainen pimeänäkö, josta on siis apua pimeissä paikoissa, mutta jota käyttämällä pelaaja näkee myös sinisenä hehkuvan pallon joka taasen kertoo minne pitäisi seuraavaksi kentässä mennä jos on hieman eksyksissä. Tämä on ihan hyvä asia, sillä melko surkean kompassin lisäksi pelaajalle ei ole tarjolla minkäänlaista karttaa, jonka avulla voisi edes hieman helpommin löytää perille välillä hieman sokkelomaisiksi äityvissä tasoissa. Tästä aiheutuukin sitten välillä jokseenkin turhaa edestakaisin ravaamista.
Ravaaminen ärsytti ehkäpä normaalia enemmän siksi, että ainakin omasta mielestäni pelin kontrollit olivat jotenkin hieman epätarkat, jonka takia niiden kanssa ei oikein missään vaiheessa tullut täysin sinuiksi. Tarkkaa kuvausta en oikeastaan tästä osaa antaa, mutta eivät ne vain tuntuneet yhtä hyvältä kuin esimerkiksi Buffy The Vampire Slayerissa tai Splinter Cellissä, jotka ovat nekin kummatkin 3rd person pelejä ja joissa omasta mielestäni oli varsin sulavaliikeiset ja tarkat kontrollit.
Itse tuli peliä pelattua 1st person kontrollivaihtoehdolla, joka tuntui valikoiman parhaalta. Vasemmalla tatilla liikutaan eteen ja taaksepäin, kun taas oikealla katsotaan ylös ja alas, sekä käännellään nokkaa oikealle ja vasemmalle. Liipaisimilla hoitui aseiden ja terien käyttö, X:llä ketjun heiluttelu/veren imeminen, Y:llä BloodRagen käyttö, A:lla hyppiminen ja B:llä 180 asteen paikallapyörähtäminen. Mustalla ja valkoisella nappulalla sen sijaan pystyi selailemaan asevalikoimaansa.
Ensimmäistä kertaa kun pelin pistin Xboxiin olin aika hämmästynyt, sillä peli ei ainakaan vastoin omia odotuksiani näyttänyt mitenkään kovin erikoiselta. Toki Rayne lateksiasuineen päivineen oli ihan kivasti mallinnettu, mutta muihin asioihin, kuten ympäristöihin sekä etenkään muihin pelihahmoihin ei selvästikään oltu upotettu yhtä montaa polygonia kuin mitä Raynen yhteen poveen. Pelin alussa kohdattavien zombejen ynnä muiden mutanttikummajaisten osalta tämän vielä sulatti ja niinpä matalatekstuuriset hirviöt näyttivät vielä jopa ihan uskottaviltakin, mutta sitten kun päästiin Etelä-Amerikkaan ynnä muualle kurmottamaan erään Adolfin kavereita niin kyllä se söi hieman uskottavuutta samaan malliin kuin Raynen kyky piilottaa läjäpäin aseita lateksipöksyjensä uumeniin.
Saattaa toki olla, että tälläkin kertaa on grafiikan osalta syyttäminen jo näinä päivinä alitehoista Playstation 2 pelikonetta, sillä kyllähän peli jokaiselle mahdolliselle alustalle kehitettiin. Näin voinemme siis olettaa, että grafiikan ja yleensäkin ottaen yksityiskohtaisuuden taso on jouduttu pitämään kurissa, jotta peli saataisiin siis pyörimään tällä koko kansan PS2:lla. Siitä huolimatta, että edellä mainittu fakta(?) on tosiasia ja grafiikka ei niin komeaa, tuppasi pelin Xbox-versio silloin tällöin joissain kentissä kärsimään lyhyistä hidastumisiskohtauksista lähinnä tosin silloin kun ruudulla oli paljon porukkaa kerralla.. Voin vain kuvitella miten PS2 samaisissa kohdissa jo varmastikin hyytyisi samalla tavoin kuin se mummon vanha Lada ylämäkeen. Pientä pelin optimointia se joka koneen kohdalla vain kaipaa pojat, onko se liian paljon pyydetty?
Äänellisestikään peli ei mitenkään erityisemmin loista, mutta ei nyt ole suoranaisen huonokaan. Toki Dolby Digital 5.1 äänituen mukanaan tuoma surround-äänimaailma on ihan komeaa kuultavaa, joskin itselläni oli sellainen tunne, että ne perusäänet eivät kuitenkaan ehkä olleet aivan niin hyviä kuin mitä olisivat voineet olla. Aseista löytyy kyllä sitä tarvittavaa ääntä ja etenkin BloodRaynen teristä lähtevät “teränäänet” kuullostivat autenttisilta. Kivaa on myös kuunnella kuinka natsipolot parkuvat tuskissaan täyttä kurkkua samalla kun juoksentelevat ympäriinsä esimerkiksi ilman toista kättään. Ääninäyttelyä löytyy jonkin verran, lähinnä koostuen BloodRaynen surkeista ja surkeasti näytellyistä one-linereista mitä tytön on yksinkertaisesti pakko heitettää kaiken sen tappamisen keskellä säilyttääkseen katu-uskottavuutensa, jollaista hänellä ei ainakaan tässä pelissä ole.
Musiikki on ainakin omasta mielestäni yksi tärkein elementti, jos halutaan saada aikaan edes jonkintasoista tunnelmaa peliin, BloodRaynen tapauksessa pelottavaa tai hiostavaa sellaista. Valikoissa pyöri toiminnallista musiikkia ja tyyppi jatkui myös pelin aikanakin keskinkertaiselta kuullostavalla jumputusväännöllä. Muutamaan otteeseen musiikillisesti Terminal Reality onnistui jopa saamaan aikaan painostavaa tunnelmaa pelin aikana. Hurraa heille. Vaikka musiikkiraitoja muutama erilainen löytyykin niin jostain kumman syystä useimmiten pelaajalle soitatetaan yhtä ja samaa kipaletta, joka kuullostaa välillä raskaasti miksatulta Ritari Ässä TV-sarjan tunnusmusiikilta. Jokainen kuvitelkoon päässään onko se hyvää vaiko ei.
