Blues and Bullets Episode 2: Shake The Hive arvostelussa

Indietiimi nimeltä A Crowd Of Monsters yritti viime vuoden lopulla niin kovin selkeästi haukata pienen siivun Telltale Gamesin kakusta julkaisemalla oman episodipohjaisen ja viiteen osaan jaetun pelinsä Blues And Bulletsin. Innoittajansa tapaan pelin tarinassa tehdyt valinnat vaikuttaisivat tapahtumiin minkä lisäksi pelattavuuden sekaan mahtuisi QTE-rämpytystä sekä keskusteluihin liittyviä valintoja aikarajan puitteissa. Arvostelimme Blues And Bulletsin debyyttiepisodin, mutta ei se ollut lopulta aivan kaikkea sitä ? monestakin syystä.

Tuoreen lehdistötiedotteen mukaan A Crowd Of Monsters kuitenkin sanoo olleensa yllättynyt ensimmäisen episodin saamasta positiivisen palautteen määrästä ? eivät ole ainoita.

Nyt sarja palaa eetteriin, sillä kakkosepisodi, Shake The Hive on viimeinkin julkaistu. Tässä vaiheessa on sanottava muutama sananen episodipeleistä. Jos tällaiseen projektiin ryhdytään, että tarinapohjainen peli halutaan jakaa useampaan osaan, olisi hyvä pystyä pitämään episodien välillä kuluva aika sopivan pituisena, jotta yleisösi pysyy kiinnostuneena. Jos esimerkiksi televisiossa pyörii jokin uusi kuuma sarja, en ainakaan itse halua avausjakson jälkeen odottaa kahdeksaa kuukautta, että näen viimein sarjan toisen osan. Olen jo siinä vaiheessa lähes unohtanut kaiken mitä on tapahtunut tai millaisia hahmot olivat ja kuka oli kuka ja mitkä olivat kenenkin motiivit.
Vaikka Telltalen omienkin pelien kanssa on jo käynyt niin, että aikatauluissa ei enää oikein kunnolla pysytä ja kuukauden välein julkaistava episodi on pikemminkin hyvää onnea kuin vakiokäytäntö, on Blues And Bulletsin kohdalla saavutettu kenties jo jonkinlainen ennätys tämän kahdeksan kuukauden kanssa. Jopa melko tuore King’s Quest -episodiseikkailu on saanut taukonsa toistaiseksi pidettyä ?vain? kolmessa kuukaudessa kahden ensimmäisen julkaistun episodin välillä.

Onkin ihan kiva, että Blues and Bullets Episode 2: Shake The Hive näyttää ihan heti ensimmäiseksi pienen kertauksen viime jakson tapahtumista. Al Caponen tytär on kidnapattu ja hänen etsimiseksi tuo legendaarinen, mutta vanhentunut ja harmaantunut konna palkkaa avuksi kenetkäs muunkaan kuin vanhan verivihollisensa, Lahjomattomien entisen johtajan ja pikkukahvilaa eläkevuosinaan pyörittävän Eliot Nessin.

Tarina jatkuu siitä mihin jäätiin, eli Eliot ja uusi kaverinsa laskeutuvat sukellusveneeseen tapaamaan alamaailman väkeä, joiden kautta olisi tarkoitus löytää vähän lisää johtolankoja ja tietoja siitä, missä Caponen tytär oikein on. Seuraa useita pelimoottorilla tehtyjä välipätkiä, jossa miehet puhuvat ja kävelevät hitaasti. Lisää välipätkiä, jossa pelikameran kanssa yritetään herkutella kuvakulmaa vaihtelemalla ja zoomailemalla sinne tänne hölmösti. Seuraa pari lyhyttä dialogia, jossa pelaaja pääsee sanomaan sanottavansa haluamallaan tavalla joko ilman aikarajaa tai aikarajan kanssa. Jos ei halua valita mitään aikarajakeskusteluissa, peli valitsee pelaajan puolesta sen ?oikean? vaihtoehdon.

Peli ilmoittaa ruudulla, kun jollakin tehdyllä valinnalla on tuleviin tapahtumiin vaikutusta. Aina pelaajan oma valinta taas ei välttämättä merkitse yhtään mitään ja tekeekin keskusteluista täysin turhanpäiväisiä.
Tässä oiva esimerkki; ?jäätkö Eliot vartioon vai menetkö tutkimaan paikkoja?? kysyy yksi Lahjomattomat-possen kaveri takautuman aikana. Valitsin vaihtoehdon ?minä jään vartioon?. Kaveri toteaa Eliotille ?etkä jää, mene tutkimaan paikkoja?.

Kun sukellusveessä tapahtuvasta höpöttelystä ja lähes unettavan hidastempoisten välipätkien katselusta on viimein selvitty seuraakin jo vähän toimintaa paukuttelun muodossa, kun päästään ampumaan gangstereita ensimmäisen kerran episodin aikana! Jee, mahtavaa!

Episodista mainitseva lehdistötiedotekin kertoo ammuskelukohtausten kokeneen uudistusta. En kuitenkaan huomannut mitään eroa ensimmäisen ja tämän uuden episodin välillä, muuta kuin että suojaa saa jopa välillä vaihtaa A-nappulaa painamalla. Mitään vaikutusta sillä ei ole toiminnan kulkuun, sillä pahikset voi ampua Eliotin oletuspaikaltakin pois päiviltä. Kohtaukset etenevät yhä edelleen kuin raiteilla. Toiminnan alkaessa Eliot ryntää suojan taakse automaattisesti ja pelaajan tehtäväksi jää tähdätä ja ampua hengiltä joko suoraan näkökentässä seisovat tai suojan takaa räiskivät pahikset. Kun pahikset on ammuttu, juoksee Eliot automaattisesti seuraavan laatikon taakse. Tätä jatketaan niin kauan, kunnes toiminta on ohi ja voidaan katsoa jälleen lisää välipätkiä.

Huomioitavaa toimintakohtauksissa on se, että niissä Eliot kyllä oikeasti juoksee, sillä näin muutoin Eliot kun ei suostu juoksemaan yhtään minnekään ? ei edes treffeilleen, johon mies on aivan episodin alussa menossa takautuman muodossa vielä ollessaan virassaan. Paikasta toiseen kävellään sitä hitaankuuluisaa dressmankävelyä, aivan kuten ensimmäisessäkin episodissa.

Tällä kertaa tosin satuin aivan vahingossa löytämään pelistä myös ?juoksunappulan?. Pelin valikoissa kun kontrolleista ei puhuta sanallakaan ja juoksunappulan käyttökään ei ole aivan pelaajaystävällistä sorttia. Toimiiko se liipainta pohjassa pitämällä, kuten Telltalen peleissä? Ehei. Jos tahdot liikuttaa Eliotia ripeämmällä tahdilla, eli hölkkäävän kuin selkävaivainen pappa, on painettava vasenta tattia koko ajan pohjaan ja samalla työnnettävä sitä siihen suuntaan mihin mennään. Tatin kertaklikkaus ei käy päinsä eikä mikään muukaan nappula siis juoksuta Eliotia. Jos kaartaa hieman oikealle hahmon ohjauksessa saattaa tatin painallus livetä ja Eliot alkaakin kävellä, vaikka pelaaja ei sitä itse haluaisi. Juoksutusominaisuuden käyttö onkin erittäin ärsyttäväksi tehty.

Välipätkien, yhdentekevien dialogien ja muutamien valintojen sekä raiteilla toimivien toimintakohtauksien ohella tässäkin episodissa tutkitaan johtolankoja, Caponen tyttären löytämiseksi. Tällä kertaa johtolankoja etsitään sukellusveneessä, sen jälkeen kun kaikki pahikset on ensin ammuttu pelin ensimmäisessä toimintakohtauksessa. Yleensä ne tapahtumapaikat, joissa tutkitaan johtolankoja ovat suhteellisen pienikokoisia, joten juoksutusnappulaa ei välttämättä tule onneksi tarvinneeksi. Kun löydetään johtolankoja, ne hohtavat ison punaisen silmän kera. Sitten vain klikkaillaan A:lla kaikki yksityiskohdat lävitse, jonka päätteeksi peli ilmaisee, että ?uusi johtolanka? on löydetty.
Ensimmäisen episodin tapaan yksittäisiä, valokuvina ilmaistavia johtolankoja sitten yhdistellään eräänlaiseen miellekarttaan. Väärät johtolangat eivät taululle mene, joten halutessaan voi klikkailla kaikki ?kuvat? lävitse yksi kerrallaan, jos ei muuten arvaa mikä kuva kuuluu mihinkin asianhaaraan. Kun kaikki tarvittava on tutkittu ja selvitelty, seuraa yleensä lisää välipätkiä ja katsomista tai Eliotin kävelyttämistä jonkun toisen hahmon perässä. Seuraamiskohtauksissa ei hahmoa saa juoksuttaa.

Blues and Bullets Episode 2: Shake The Hive on ikävä kyllä edeltäjänsä tavoin suurimman osan ajasta kamalan tylsää pelattavaa, suorastaan unettavaa. Toki yritän ottaa huomioon sen, että kyseessä on indiepeli ja episodikin maksaa vain vajaan viisi euroa, mutta eikö näitä asioita ole testattaessa huomattu ja itse koettu samalla tavalla, vai onko rakkaus omaan lapsukaiseen ollut näin sokeaa?

Edelleen, olen sitä mieltä, että pelin visuaalinen, Sin City -elokuvista apinoitu tyyli havainnoillistaa värit harmaasävyisenä ja korostaa ainoastaan punaista (punaiset matot, veri, huulipuna, punaiset kravatit) toimii erittäin mielenkiintoisena efektinä ja antaa pelille omanlaisensa ilmeen, mutta kun pelin grafiikkan laatu näin muutoin on melko heikkoa ja jopa paikoin todella karkeaa tasoa, pelatessa ei voi olla huomaamatta kankeaa huulisynkkaa, oudosti liikehtiviä ja elehtiviä hahmoja sekä kaikkea sitä ilmeettömyyttä ja eleettömyyttä tai jopa ajoittain nytkähtelevää ruudunpäivitystä sekä tekstuurien väljähtänyyttä. Joskus taas pelin väriskaala tekee pelille karhunpalveluksen ja jotkin kohtaukset pelissä saattavat olla aivan liian pimeitä tai aivan liian ylivalotettuja.

Sitäkin on hieman vaikea ymmärtää, miksi etenkin Shake The Hive -episodissa hieman näkyvämpää roolia saava ja jopa pelattavaksi astikin pariin otteeseen päätyvä Al Capone on puettu kokonaan samanvärisiin vaatteisiin. Se, tai sitten värifiltteri ei hahmon kohdalla vain toimi oikein. Eliot Ness sentään näyttää harmaasävyiseltä ja osittain mustalta ja punainen kravatti tuo kivan loppusilauksen hahmolle, mutta jostain syystä Capone on pelkkää tuhkanväristä höttöä päästä varpaisiin ja saa miehen näyttämään ruudulla haamulta tai zombielta.

Hahmoista puheen ollen, niistä ei kerta kaikkiaan jaksa välittää, koska ne näyttävät pelkiltä tekstuurikyhäelmiltä. Ainoa lähelle normaalia tasoa pääsevä on pelin sankari Ness, mutta tämäkin suurimmaksi osaksi ääninäyttelijänsä ansiosta, joka antaa hahmolle ainakin tyydyttävästi sen katkeroituneen, juopon äijänketaleen tunteen. Elottoman oloiset, vapisevat hahmot ja vähän sinnepäin toimiva huulisynkka ei ole omiaan nostattamaan tunnelmaa.

Episodista oli äärimmäisen vaikea löytää grafiikan oikeaa tasoa edustavia valmiita pressikuvia ja koska Xbox Onella omien kuvien ottaminen ja ulostaminen muualle on tehty niin ärsyttävän vaikeaksi sekoiluksi, lisäsin arvostelun kylkiäiseksi episodin trailerin, joka myös näyttää livenä pelin toimintakohtauksiakin — niitä joissa ei itse siis saa lainkaan liikkua, vaikka hahmo liikkuukin.

Grafiikan valjuuden ohella myös tunnelmaa ja kiinnostumista hahmoja kohtaan latistaa episodin tarina, joka on jokseenkin sekava. On kyllä selkeää, että tarinan edetessä paljastuu tällä kertaa, että Caponen tytär ja ihmiskauppa liittyvät jollain tapaa toisiinsa, mutta näin muutoin juoni ei etene oikein mihinkään. Jäi myös jokseenkin epäselväksi itselleni, että miten alun sukellusveneestä siirrytään lopulta ensimmäisessäkin episodissa nähdyn ilmalaivan tiloihin.

Episodissa nähtävät muutamat pelattavat takautumat sekä Eliotin kokema hallusinaatiokohtaus ovat nekin jokseenkin turhia, sillä vaikka ideana päästänsä sekaisin oleva Ness olisi mielenkiintoinen ristiriitaisena ja yksinäisenä hahmona ja on toki kiva, että pelissä valotetaan hieman taustoja Nessin ajoilta Lahjomattomana, mutta kokonaisuus ei yksinkertaisesti vain toimi pelin käsikirjoituksessa. Miksi menemmekään metsän keskeltä löytyvään hylättyyn kirkkoon räiskimään, josta löytyy myös Caponen ilmiantaja?

Shake The Hiven tunnelmaa visuaalisen otteen ohella säestää ensimmäisen episodin tapaan taustalla ajoittain soiva pianomusiikki ja muu blueshenkinen soitanta ja se jopa paikoin toimiikin, mutta sitten joissain kohtauksissa musiikkia ei tunnu olevan lainkaan, vaikka ruudulla nähtävä dramaattinen hetki sitä ehkä kaipaisikin. Muutaman kerran taustalla soinut ääniraita onnistui jopa jäämään jumiinkin, mikä oikeastaan kertoo koko pelistä aika paljon.

Blues and Bulletsilla on omat kakkosepisodissakin ne muutamat, hyvin pienet hetkensä, joista löytyy sitä tunnelmaa ja niinä hetkinä on ehkä jopa mahdollista aistia sitä mitä A Crowd Of Monsters niin kovasti yrittää film noir -henkisellä pelillään saavuttaa, mutta pakka hajoaa lopulta siihen, että teknisen toteutuksen kömpelyys, käsikirjoituksen sekavuus kuin yleinen hiomattomuuskin paistavat liiaksi lävitse.