Borderlands 3 arvostelussa
Maailma muuttuu, Borderlands pysyy.

Olipa kyse sitten elokuvasta, pelistä tai bändin paluualbumista, kohdistuu jatko-osaan usein paradoksaalisia odotuksia. Kokemuksen pitäisi tuntua samaan aikaan uudistuneelta ja raikkaalta, toisaalta taas tutulta ja vanhalta. Liian ronskit muutokset uhmaavat yleisön odotuksia, kun taas liika konservatiivisuus nähdään helposti vanhan kierrättämisenä. Dilemma vaivaa selvästi myös Borderlands 3:a, joka sijoittuu selkeästi spektrin varovaiseen päähän: se viihyttää, koukuttaa ja toistaa edeltäjiensä temput uhmakkaammin kuin koskaan, mutta tuntuu siitäkin huolimatta omituisen väsähtäneeltä.
Pandoralla kuhisee jälleen: Handsome Jack on kukistettu ja valtatyhjiötä täyttää uusi ryhmittymä, Children of The Vault. Calypso-kaksosten johtama some-kultti houkuttaa tyhjäpäisiä bandiitteja kuin ulkohuussi kärpäsiä, mutta johtajilla on arvatenkin mielessään intergalaktisen tason pahuudet. Kapulana rattaissa kolisee aiemmista peleistä tutun seireenin, Lilithin, vetämä Crimson Raiders -asejoukkio, jonka riveissä myös pelaaja taistelee. Homma kulminoituu jälleen kerran mystisiin holveihin, joita etsitään tällä kertaa ympäri galaksia. Tarina tekee sen, mitä siltä Borderlandsin kaltaisessa anarkistisessa räiskintäpelissä odottaisikin, eli johdattaa pelaajat taistelusta toiseen ja katoaa mielestä heti kun pelikoneesta sammuttaa virrat. Käsikirjoitus viihdyttää ja vitsit hymyilyttävät hetkittäin, mutta satiiri on hieman kömpelöä ja liiankin nykyhetkeen sidottua; lattekahviloista, tubettajista ynnä muista päivän ilmiöistä ammentava huumori ei tule kestämään ajan hammasta edes seuraavaan peliin saakka. Ei sen välttämättä onneksi tarvitsekaan.
Itse pelaaminen on aiempien Borderlandsien veteraaneille tuttua tavaraa. Pelaaja tai pelaajat valitsevat omansa neljästä hahmosta ja juoksevat navigaatiopisteiden perässä räiskien tiensä läpi loputtomien bandiittilaumojen. Valittavina ovat tällä kertaa pakollinen kiintiöseireeni Amara, minikoptereihin, suojiin ynnä muuhun teknologiaan nojaava Zane, hiiviskelevä robotti FL4K sekä Moze, jonka erikoisuutena on tempaista itselleen tyhjästä materialisoituva mech-asu. Oma pelini meni enimmäkseen Mozen parissa, koska olen juuri sitä tyyppiä, joka tykkää räiskiä menemään suoraviivaisilla mörssäreillä. Pelaaminen tuntui hyvin balansoidulta ja mech-puku sellaiselta voittamattomalta bonukselta, jota ripoteltiin juuri sopivasti kiperimpiin paikkoihin.
Borderlandsin tavaramerkkinä tunnettu taistelun, varusteloottauksen ja leveloinnin pyhä kolminaisuus on pysynyt niin ikään muuttumattomana. Kolmas osa käynnistyy hitaasti, mutta alkaa hieroa aivojen mielihyvänystyröitä jo parin tunnin jälkeen tiputtamalla pelaajalle uusia työkaluja näennäisen loputtomasta asevarastostaan. Tekijät eivät ole tällä kertaa mehustelleet tarkoilla lukumäärillä, mutta aivan selkeästi toisistaan eroavat luotiruiskut lasketaan epäilemättä sadoissa ellei tuhansissa. Erilaisia tähtäimiä, vahinkotyyppejä, tulinopeuksia, lipaskokoja ynnä muita ominaisuuksia löytyy joka tarpeeseen ja jos kaikki mahdolliset vahinkokertoimet lasketaan, yltää aseiden kokonaisluku ilmeisesti yli miljardiin. Vaikka luku kuulostaa pökerryttävältä, mahtuu sekaan myös aivan ikimuistoisia tuttavuuksia; jouduin hylkäämään eräänkin konepistoolin jonka kranaattilippaat räjähtivät niin voimalla, että ammusten loppumisesta tuli hengenvaarallinen leikki lähinnä minulle itselleni.
Aseita ei myöskään pihtailla tai piilotella maksumuurien taakse. Nykypeleille ominainen monetisaatio loistaa lähes poissaolollaan ja joka nurkan takana odottaa uusi palkinto: tasonnousu on useimmiten vain sivutehtävän tai parin päässä ja rahaa, ammuksia ynnä muuta kulutuskamaa lentää joka laatikosta ja vessanpöntöstä. Jos vastaan sattuu vähänkin kovempi vihollinen, juhlitaan voittoa yleensä räjäyttämällä ilmoille koko liuta harvinaisia aseita, suojia ja kranaattimodifikaatiota. Peli on niin palkitseva, että vaikka eteneminen on 90-prosenttisesti silkkaa grindaamista, se ei läheskään aina tunnu siltä.
Borderlands 3 on myös tehtävärakenteeltaan edeltäjiensä kaltainen. Pelaajien nakkina on suoritella pää- sekä sivutehtäviä näennäisen avoimissa, mutta oikeasti turhan putkimaisissa ja sokkeloisissa ympäristöissä. Navigointi pitkin spagettimaisia teitä on toisinaan vähän hankalaa, eikä tehtävissä yleensä tapahdu mitään taistelua ja karttapisteiden seuraamista kummempaa. Eksymisen ja sekavassa karttaruudussa palloilun määrä tuntuu olevan tehtävästä toiseen vakio, mutta onneksi niin pää- kuin sivutehtävätkin ovat kuitenkin yksilöllisesti kirjoitettuja ja selvästi palkitsevia. Miljööt eivät varsinaisesti inspiroi: tarina raahaa pelaajat jo melko aikaisessa vaiheessa pois Pandoralta, mikä toisi raikasta vaihtelua ikuiseen aavikkosotaan, ellei muutos olisi niin pahuksen näennäistä. Olipa kyse sitten Promethean urbaanista metropolista tai Athenasin rauhallisesta luostariplaneetasta, löytyy kaikkialta bandiitteja, palkkasotureita suuryrityksiä, villieläimiä ja samanlaista putkisokkeloa kuin Pandoraltakin. Tasosuunnittelun huippuhetket koetaan melkeinpä paikoissa, joissa ei edes teeskennellä avointa maailmaa. Henkilökohtainen lempparini taisi olla suoraviivainen pienen painovoiman asteroidiseikkailu Skywell-27:llä, kun taas Louisiana-henkinen rämeplaneetta tuntui uuvuttavalta paitsi temaattisesti, myös arkkitehtonisesti.
Pelimekaaniset uudistukset ovat Borderlands 3:ssa vähissä. Pelaaja voi tarttua kielekkeisiin ja liukua suojien taakse, mutta muutoin pelihahmon hallinta on täysin identtistä aiempien Borderlandsien kanssa. Viholliset jakaantuvat tuttuihin päätyyppeihin päälle ryntäävistä psykoista raskassarjalaisiin, aseisiin sekä suojiin liittyy tulen ja sähkön kaltaisia elementtaalimuuttujia, ja aseiden vahinkoa indikoidaan veriroiskeiden ohella vihollisista tihkuvilla numeroilla. Edellisestä pelistä on jo sen verran aikaa, etten enää muista kaikkia tekoälyn metkuja, mutta kolmannen osan viholliset ovat yllättävän hyviä piilottelemaan suojien takana. Visuaalisesti peli on ottanut harppauksen eteenpäin, mutta huumori tuntuu väsyneemmältä ja Calypso-kaksoset ovat parhainakin hetkinään vain kalpea varjo Handsome Jackista. Musiikkivalinnat ovat sentään jälleen tyylikkäitä aina teemabiisistä lähtien ja ellei räiskintä itsessään tekisi äänimaailmasta rauhatonta, olisi peliä todella miellyttävä kuunnella.
Käyttöliittymäsuunnittelussa Borderlands 3 kompuroi lähes yhtä pahasti kuin Skyrim aikanaan. PC-puolella tuiki tärkeä hiirituki on hutiloitu toimimaan hyvien käyttöliittymäkonventoiden vastaisesti. Esimerkiksi esineet valitaan hiiren vasemmasta painikkeesta, mutta valinta peruutetaan näppäimistöltä, eikä esimerkiksi klikkaamalla hiirellä uudestaan. Esineitä voi raahata hiirellä lokerosta toiseen, mutta toiminto tuntuu rikkinäiseltä, sillä se toimii ainoastaan silloin kun mitään esinettä ei ole etukäteen valittuna. Tavaran tiputtaminen vaatii näppäimen pitämistä pohjassa ja jos haluaa tyhjentää reppunsa kaikkein halvimmista tai turhimmista rojuista, kannattaa varata rauhoittavia, sillä näkymä pomppaa tavaralistan yläosaan joka ainoan pudotuksen jälkeen. Aseiden sekä varusteiden vertailu ja hallinta on kaikkiaan niin kiusallisen kömpelöä, että sitä haluaa vältellä viimeiseen saakka. Aika huono juttu pelissä, jossa varusteita vaihdetaan kuin sukkia pyykkipäivänä.
Borderlands on ollut aina parhaimmillaan yhteistömoninpelinä ja niin myös kolmas osa. Tämä osion arviointi jäi harmillisesti vain parin jaetun ruudun moninpelisession varaan, sillä arvostelukoodeja irtosi vain yksi, eikä tuttavapiiristäni irronnut omakustanteista verkkopeliseuraa. Konsepti on joka tapauksessa tuttu: kavereita saa mukaan yhdestä kolmeen ja paikallisessa pelissä ruutujen määrä on kaksi. Moninpelijuuret näkyvät myös yksinpelipuolella, jossa lopullista kuolemaa edeltää muutaman sekunnin armonaika, josta pelastuu joko kaverin avustuksella tai listimällä vihollisen. Vaikka kokemukseni moninpelistä jäi tällä kertaa ohueksi, tuntuu kaverin kanssa vääntäminen olevan ehdottomasti paras tapa Borderlandsin vääntämiseen.
Täytyy sanoa, etten ole toviin törmännyt yhtä hankalaan arvosteltavaan kuin Borderlands 3. Se on objektiivisesti arvioituna ylivoimaisesti sarjan paras peli ja sitä on aidosti kiva pelata, mutta lämpeneminen vei tovin, eikä sille jaksanut parhaimpinakaan hetkinä uhrata samalla tapaa yöuniaan kuin esimerkiksi kakkososalle. Toisaalta se tekee monia asioita niin mallikkaasti, että käyttöliittymästä ja konservatiivisuudesta uhkuminen tuntuu kohtuuttomalta: moninpeli, musiikit, pelattavuus ja koko “tapa, kerää, kehity”-koukku ovat kaikki väännetty viimeisen päälle, eikä se sorru edes nykypelejä piinaavaan monetisaatioon. Mikään määrä viilailua ja kromia ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että kymmenen vuotta yhtä konseptia on pitkä aika – vaikkei peli muuttuisi, niin maailma kyllä muuttuu ja pelaajat siinä mukana. Borderlands 3:a on helppo suositella, mikäli et ole saavuttanut henkilökohtaista Claptrap-saturaatiopistettäsi, mutta ykkösen, kakkosen, Pre-sequelin, Handsome Collectionin sekä Borderlands 2 VR:n veteraanille kolmas osa saattaa olla jo vähän liikaa.