Borderlands arvostelussa
Borderlands on silmistä kuvattu räiskintäroolipeli, joka lainaa miljöönsä Falloutista ja tavaran sekä kokemustasojen haalintaan perustuvan pelikoukkunsa Diablosta. Se ei päihitä kumpaakaan näiden ydinosaamisessa, mutta tarjoaa kuitenkin riittävän omalaatuista cross-kitcheniä erottuakseen edukseen modernien räiskintöjen harmaasta massasta. Kummoista juonielämystä on Borderlandsin rajamailta turha etsiä, mutta koukuttavaa varustevertailua sekä hieman splätterihenkistä räiskintää Cel-varjostetuissa kulisseissa tarjoillaan senkin edestä. Diiliä tuskin huonontaa Gearboxin aktiivinen asenne imuroitavien lisälevyjen tuottajana.

“Grindaus”, eli jonkun itseään toistavan pelielementin tahkoaminen etenemisen toivossa, on pelimaailman vastine aromivahventeelle; se ei yksin riitä sisällöksi, mutta sopiva annostelu oikeassa kontekstissa vahvistaa makuelämystä ja tekee siitä niin koukuttavaa, ettei ahmimista voi lopettaa vaikka vatsalaukku uhkaisi haljeta. Half-Life lisälevyillä sekä sittemmin Brother In Arms -sarjalla mainetta niittänyt Gearbox Software keksi ripotella tätä lisämaustetta jo tutuksi käyneeseen FPS-soppaan. Kun kaapin pohjalta löytyi vielä reippaahko annos Falloutia, syntyi lopputulokseksi yksi viime vuoden koukuttavimmista räiskintäpeleistä ? Borderlands.
Borderlandsin tapahtumat sijoittuvat koko tunnetun avaruuden takapajuisimmalle planeetalle, Pandoralle. Pandora on miljöönä viehättävä kuin postapokalyptinen maapallo: loputonta aavikkoa, pellinpaloista koottuja hökkelikyliä, mutanttihirviöitä ja sivullisten ryöstömurhaamiseen erikoistuneita jengejä. Vaikka kyseessä on galaksin pahin törkykasa, vetää se aika-ajoin puoleensa seikkailijoita ja onnenonkijoita, jotka tulevat etsimään legendojen mystistä Holvia ? tarinoiden aarrekammiota, josta legendojen mukaan löytyy mittaamattomia rikkauksia. Holvi toimii myös pelaajan motivaattorina. Tämän tarkemmin juonta ei kannata käydä läpi, sillä se istuu noin 90-prosenttia peliajasta takavasemmalla ja päättyy vieläpä melkoiseen antikliimaksiin.
Yhdentekevä taustatarina on helppo katsoa läpi sormien, sillä todelliset grindaajat tietävät että kyseessä on pelkkä halpa harhautus, jolla yritetään väittää että pelissä olisi oikeasti muutakin sisältöä kuin se yksinkertainen narkkarin logiikalla toimiva koukku. Tosiasiassa pelaaja suorittaa tehtäviä ansaitakseen tasoja ja parempia varusteita, suorittaakseen tehtäviä ansaitakseen tasoja ja parempia varusteita. Loputtomaan silmukkaan voi lisätä halutessaan uudelleen syntyvien hirviöiden ja psykoottisten jengiläisten lahtauksen, sekä varusteiden kanittamisen ja uusien hankkimisen. Kaavaa toistetaan kunnes jokainen pelimaailman kivi ja kanto on käännetty ympäri tai hahmon tasonnousukatto kopsahtaa päälakeen.
Jotta tasojen ja varusteiden mekaaninen haaliminen säilyttäisi mielenkiintoisuutensa yli ensimmäisen jääkaappitauon, täytyy pelistä löytyä rutkasti sisältöä. Borderlandsille tämä ei tuota ongelmaa. Maailma on täynnä laatikoita, kaappeja ynnä muita aarrekätköjä, joiden sisuksista paljastuu ammuksia, valuuttaa sekä kirjaimellisesti tuhansia proseduraalisesti generoituja aseita ja varusteita. Tavarakirjo vaihtelee tuliammuksia sylkevistä kiikarikivääreistä sähkövarauksia purkaviin suojageneraattoreihin ja pelaajalla onkin täysi työ vertailla, josko uusi Fisher-Price -lelun näköinen repeater-pistol tekisi sen viisi pistettä enemmän vauriota kuin edeltäjäänsä. Uniikkeja aseita jaellaan kitsaasti, mutta peliaddiktion kannalta tärkeintä onkin se, että pelaaja tietää maanisen romukätköjen koluamisen palkitsevan aina silloin tällöin vieläkin tappavammalla tappovälineellä ja suojaavammalla suojalla.
Toinen genrelle perinteisesti tärkeä aspekti on hahmonkehitys. Borderlandista löytyy neljä erilaista hahmoluokkaa: kivääreillä ja metsästyshaukalla saalistava metsästäjä, lähitaistelussa tuhoisa berserkkeri, ylimääräisen tykkitornin avulla meuhkaava palkkasoturi, sekä fantasiapelien maagia vastaava seireeni, jonka erikoisuutena on ujuttautua vihollislaumojen ohi toisessa ulottuvuudessa ja päästää valloilleen pahiksia vahingoittava paineaalto. Jokaisella luokalla on oma taitopuunsa, joka ainakin metsästäjähahmoni kohdalla pullisteli hieman mitäänsanomattoman ja tarpeettoman välimaastoon sijoittuvia kykyjä. Erinäiset vauriolisäykset tai parin prosentin nopeutus metsästyslinnun palautumisaikaan eivät saaneet tason nousua tuntumaan aivan yhtä juhlavalta tapahtumalta kuin esimerkiksi uuden kiikarikiväärin löytyminen.
Jo pelkän grindauskonseptin kääntäminen ensimmäisen persoonan ammuskeluksi saa Borderlandsin tuntumaan tuoreelta, mutta jos sitä arvioisi puhtaana räiskintänä, olisi se keskitasoa. Ympäristöt ovat avoimia, aseiden tuntuma on kohdallaan ja vihulaisia tihrustetaan rautatähtäimen läpi kuten pitääkin, mutta pelin maailma on häiritsevän staattinen: ovet eivät aukene, ympäristö ei tuhoudu ja ystävällismieliset hahmotkin patsastelevat ennalta määrätyillä sijainneilla maailman tappiin saakka. Tavalliselle räiskintä- tai roolipelille tämä kuulostaa lähes taantumukselliselta, mutta Diablon perillisille muuttumaton pelimaailma tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. En silti suostu uskomaan etteikö tasojen ja aarteiden pumppaus voisi toimia myös hieman virikkeellisemmässä ympäristössä.
Muutamissa jutuissa Borderlands osuu napakymppiin: käsikirjoitus on onnistunutta ja huumorintaju lainaa anarkistiset sävynsä suoraan Falloutista. Pelistä löytyy myös yhteistyömoninpeli, jota voi vääntää joko nettipohjaisena nelinpelinä tai jaetun ruudun kaksinpelinä. Pelikokemus on kumminkin päin mainio. Aivan kaikki ideat eivät kuitenkaan toimi: peliin on jostain käsittämättömästä syystä ympätty tyhjän oloisia ajo-osuuksia, joiden toteutus on jäänyt hieman puolitiehen. Itse ripustaisin mieluusti tikun nokkaan kaikki pelisuunnittelijat, joiden mielestä katsetta sekä kulkuneuvon menosuuntaa hallitaan yhdestä ja samasta analogitatista.
Pelin audiovisuaalinen ulosanti on hetkittäin häkellyttävän hienoa. Cel-varjostettu grafiikka on kuin suoraan sarjakuva-albumin sivuilta, joskin pieni yskiminen ruudunpäivitysnopeuksissa raapaisee sulaviin framerateihin tottuneita Xbox-pelaajia suoraan silmästä. Audiopuolella aseiden pauke ja ääninäyttely napsahtavat parhaaseen A-kategoriaan, eikä Hitman-säveltäjä, Jesper Kydin yllättäviin taistelu-beatteihin heräävä ambient-taustakaan jää aivan osattomaksi tunnelman luonnissa. Suuremmin jää harmittamaan ainoastaan se, että puhuttua dialogia on loppujen lopuksi hyvin vähän, eikä esimerkiksi tehtävänantoja ole puhuttu ääneen.