Buffy The Vampire Slayer arvostelussa
Buffy The Vampire Slayer on samannimiseen TV-sarjaan perustuva toimintaseikkailu, jossa sankaritar Buffy potkii epäkuolleita persuksille esikuvalleen uskolliseen tyyliin. Varsin nautittava kokonaisuus ja katsastamisen arvoinen peli pikkuvioistaan huolimatta. Peli on Buffy-faneille ehdoton pakko-ostos, mutta silti pelistä pitääkseen ei välttämättä ole pakko olla sarjan vannoutunut fani, sillä peli on Buffy-kuorrutuksensakin alla yksi Xboxin parhaimmista toimintaseikkailuista.
Buffy The Vampire Slayer on täällä Suomessakin nähty TV-toimintasarja, jonka tapahtumat sijoittuvat pieneen jenkkiläiskylään nimeltä Sunny Dale. Tämä kaupunki ei olekaan mikään tusinakaupunki, sillä paikka on kaikenlaisten -ja karvaisten demonien ynnä muiden ihmiskuntaa uhkaavien hörhöjen HellMouth, “bussipysäkki” josta he saapuvat elävien pariin piinaamaan viattomia ihmisiä. Sarjan päähenkilösankaritar Buffy on tavallinen koulutyttö, joka kuitenkin haluamattaan sarjan alussa joutuu Valituksi ja saa itselleen Slayer tittelin.
Tästä eteenpäin sarjan sankarittaren onkin toimittava muun elämänsä ohella niin sanottuna portsarina ja katsoa, että kaikki turha saasta pysyy siellä mistä tulikin. Vaikka sarjan idea käytännössä perustuukin valtaosaltaan siihen, että Buffy potkii, pilkkoo ja pistää ruotuun niin vampyyrit, epäkuolleet kuin demonitkin melko lailla vielä kieli poskessa, niin on sarja silti pystynyt saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Itsekin on tuota kyseistä sarjaa tullut jonkin verran katseltua ja vaikka se aluksi vain säälitti, niin hassusti siihen kumminkin jäi koukkuun kun sitä rupesi kunnolla katsomaan.
The Collectiven pojat ovat myös ilmeisesti pitäneet sarjasta ja uskoneet sen potentiaalisuuteen pelinäkin, sillä yhdessä Electronic Artsin kanssa ovat päättäneet väsätä aiheesta pelin Xboxille. Käynnistettäessä peli lähtee rullaamaan TV-sarjan tavoin alkuintrolla tutun tunnarin säestämänä. Buffy The Vampire Slayer nimellä kulkeva “nimikkopeliepisodi” sijoittuu sarjan aikajanassa kolmannen kauden alkuun ja pelissä Buffy joutuu hommiin kun jälleen kerran epäkuolleiden joukkio yhdessä jo kerran aiemmin kukistetun vampyyrimestarin kanssa juonivat suunnitelmia jotka alkavat uhata tavallisten kansalaisten elämää.
Pelin alussa käydään läpi varsin hyvä tutoriaali, jonka läpipelaamalla peliin pääsee mukavasti sisälle ilman sen kummempia vaikeuksia itse varsinaisissa tehtävissä. Pelaajalle opetetaan Buffyn kaikki pelissä tarvittavat perustaidot joita ovat kiipeily, ovien availu, vipujen ja vipstaakien vääntely, lyöminen, potkiminen sekä erilaisten apuvälineiden kuten puuseipäiden, lapioiden ynnä muiden tarpeellisten vampyyrintappajien oikeaoppinen käyttö.
Kontrollit ovat kauttaaltaan hyvät ja varsinkin potkujen ja lyöntien harjoittaminen sujuu mutkitta ja on kaiken lisäksi hauskaa ja erittäin komeannäköistä katsottavaa. Pelin edetessä pelaajalle tulee mahdollisuus suorittaa hienompiakin potkuliikkeitä Slayer powerin ansiosta joka tosin ehtyy sitä käytettäessä. Onneksi tätä kyseistä “superpoweria” saa usein täydennettyä tapetuista epäkuolleista saatavilla energiapalloilla. Näiden erilaisten “superpotkujen” oikea toteuttamistapa kerrotaan pelaajalle liike kerrallaan päivittyvän “kombo-kirjan” muodossa. Kontrollien osalta ainoastaan hieman ärsytti pelin kamera, joka toimi mainiosti alkupuolella peliä, mutta alkoi kenkkuilemaan pidemällä ja varsinkin ahtaissa sisätiloissa. Avarissa ulko-ilma ympäristöissä tätä ongelmaa ei esiintynyt kertaakaan.
Pelaajan päästyä tutoriaalista pelin varsinaisesti ensimmäiseen leveliin, alkaakin heti meno ja meninki kun ensimmäiset vampyyrit ryntäävät Buffyn kimppuun. Pelattavaa Buffy The Vampire Slayerissä on yhteensä sellaiset 13 leveliä mikäli tutoriaali lasketaan mukaan. Pelattavaa on oikeastaan vielä enemmänkin, sillä jokainen leveli jakautuu vähintään kahteen alileveliin. Buffya pääsee pelin kuluessa juoksuttamaan tutulta Sunnydalen koululta Bronze yökerhoon, hautausmaalle, hautakammioon, maan alle uponneeseen kirkkoon, Buffylle rakkaan Angelin asuttamaan kartanoon, Sunnydalen satamaan ja niin edelleen.
Pituutta pelillä ja vaihtelua kentissä siis riittää, niiden teeman tai miljöön kuitenkin samalla pysyessä sarjalleen varsin uskollisina. Peli tallentaa itsensä automaattisesti jokaisen alilevelin jälkeen ja tämä muodostuukin välillä pienoiseksi ongelmaksi, koska osa pelin alileveleistä on suhteellisen pitkiä ja vaikeitakin ja usein tällaisten levelien kanssa sitä toistoa tulee pakostikin useampaan kertaan. Toinen mikä pelin heittelehtivään vaikeustasoon vaikutti, oli pelin kenttäsuunnittelu. Siinä missä jotkin kentistä saattoivat olla vielä suhteellisen normaaleja niin jotkut toiset taas olivatkin älyttömän vaikeaksi tehtyjä lähinnä sen osalta, että joutui harrastamaan rasittavaa tasohyppelyä vieläpä millintarkkuudella. Välillä sitä kuolikin vain sen takia, ettei saanut täysin tarkkaa otetta kielekkeen reunasta ja Buffy putosi milloin minnekin kuiluun.
Itse jäin loppupuolella jumiin kolmanneksi viimeisen jakson toiseen leveliin, joka yksinkertaisesti alkoi olla jo niin vaikea ja suhteellisen pitkäkin, että sitä ei kerta kaikkiaan jaksanut ruveta yhä uudelleen ja uudelleen yrittämään, vaikkakin haluaisin kyllä tietää mitä pelin lopussa tapahtuu.. Voihan olla, että katkeruuteni vähitellen tästä katoaa ja jaksan alkaa tahkoamaan peliä taas jossain vaiheessa.
Jokaisen pelin 13:sta kentän välillä Buffy pääsee onneksi lähes aina hengähtämään Sunny Dalen koulun kirjastoon, jossa pelaaja tapaa tutut ystävänsä Gilesin, Xanderin, Willowin ja Cordelian. Näiden kanssa sitten höpötellään tuokio ja kuljetetaan juonta pikkaisen eteenpäin. Harmi vain, ettei muista tuttavista ole oikeastaan muuhun kuin neuvonantajiksi, ei edes Buffyn rakkaasta Angelista. Olisikin ollut hienoa mikäli pelaaja olisi saanut apua taisteluissaan esimerkiksi Xanderilta ja juuri mainitsemaltani Angelilta.
Lisätäkseen autenttisuuden tuntua, on pelin päähahmoille saatu jopa kaikki oikeat esikuvansakin ääninäyttelemään äänet niille.. Siis kaikki paitsi itse Buffya näyttelevä Sarah Michelle Gellar. Tästä aiheutuva mahdollinen suru pyyhkiytyy kuitenkin pian pois, sillä Sarahia korvaamaan hankittu Gisselle Loren(Arcanum: Of Steamworks and Magick Obscura) niminen nainen suoriutuu hommastaan paremmin kuin erinoimaisesti ja niinpä pelin Buffy kuullostaakin lähestulkoon Sarah Michelleltä. Hyvä juttu, sillä Buffy onkin pelin monisanaisin typykkä ja välianimaatioiden aikana ja kirjastossa käytävien dialogien lisäksi Buffy heittää hyviä, kuin Sarah Michelleä varten kirjoitettuja ja hyvin keksittyjä one-linereita pelin aikana esimerkiksi juuri tappaessaan vihollisia.
Syy siihen miksei Sarahin ääntä pelissä kuulla oli ihan ymmärrettävä, neitokainen oli nimittäin pelin ääninauhoitusten aikoihin jo työn parissa, kuvaamassa Scooby Doo elokuvaa. Muita oikeita näyttelijöitä pelistä ei siis onneksi puutu ja mukana onkin sarjastakin tutut David Boreanaz, Anthony Head, Charisma Carpenter, James Marsters, Alyson Hannigan ja D.C. Douglaskin.
Ääninäyttelyn lisäksi pelin muukin äänimaailma on niin ikään mainio. Taustalla soi hieno peliin sopiva synkkä taustamusiikki, joka muuttuu nopeatempoisemmaksi kun pelaaja kohtaa vihollisia. Peli tukee Dolby Digital 5.1 äänistandardia ja kunnollisella laitteistolla äänet ovatkin todella hienot vetäen pelaajan syvemmälle peliin mukaan paljon paremmin.
Sarjastakin tutut hahmot eivät jää tunnistettavaksi pelkän ääniensä osalta, sillä The Collective on onnistunut mallintamaan hahmot ulkonäköjään myöten varsin aidonnäköisiksi peliin. Pelin grafiikka ei ole pelkästään hienoja hahmoja, vaan myös tapahtumapaikat on saatu näyttämään jotenkin “buffymaisilta”. Pelin grafiikka ja äänimaailma tukevatkin toinen toisiaan ja niinpä pelin tummanpuhuva graafinen tyyli ei olisi ollut yhtä uskottava mikäli pelaajalle olisi soitettu jotain yksinkertaista jumputusta tai muuta vastaavaa. Äänimaailma taas ei olisi sopinut peliin ollenkaan mikäli grafiikka olisi ollut värikästä kuin Pokemonit ikään.
Pelistä löytyviin hienoimpiin erikoisefekteihin lukeutuu ehdottomasti ne Slayer-liikkeet jotka muuttaa Buffyn liikkeet hidastetuiksi, mutta ei suinkaan huonommiksi ja tapa jolla viholliset pistävät pillit pussiin hävittyään tappelun Buffya vastaan; Kun esimerkiksi vampyyriä osuu puutapilla sydämeen, muuttuu se samantien tomuksi jonka jälkeen sen voi vielä nopeasti potkaista mikroskooppisempiin osiin. Ainoa omasta mielestäni graafinen miinus oli se, että kaikki pahikset ovat toistensa kopioita. Ei tämä nyt luurankojen tai hämähäkkien kohdalla niinkään mieltä painanut, mutta kyllä alkoi välillä tulemaan sellainen saman toistamisen tunne kun kohtasi vampyyrin jonka identtisiä kaksosia oli saanut tappaa jo aiemmin tusinan. Vaikkakin vampyyreitä on pelissä useita erinäköisiä niin silti samannäköisiä heppuja kohtasi turhan useasti.
Peli jatkaa TV-sarjalle uskollisesti myös pelissä kohdattavien vihollistensa osalta; niiden tavallisimpien vampyyrien lisäksi pelin edetessä tulee vastaan yhä vaikeammin kukistettavissa olevia vampyyrejä, niitä haudoistaan nousevia luurankoja sekä jättiläishämähäkkejä, zombeja, sekä myös helvetinkoiria ja erilaisia demoneja. Tehdäkseen pelistä hieman mielenkiintoisemman ja haastavamman, ei pelin kaikkia vastustajia voi tappaa samalla tyylillä vaan on käytettävä eri konsteja. Vampyyreihin toki tepsii vanha kunnon puuseiväs sydämeen tai pää irti niksit, mutta sitten esimerkiksi luurankoja potkimalla saa niiltä irti vain raajoja niiden kuitenkin silti vielä jatkaessa Buffyn piinaamista. Onkin murskattava jalalla niiden päät. Helvetinkoirien kohdalla tappaminen taas onnistuu ainoastaan pään katkaisulla.
Aseinaan Buffylla on nyrkkien ja jalkojensa lisäksi myös niitä kaikkein tavallisia puutappeja, puutappeja ampuva zoomattava jalkajousi, “Reaper blade”, sekä vesipyssy jonka voi täyttää joko pyhällä vedellä tai helvetintulella. Pyhää vettä ja helvetintulta voi myös käyttää itsenäisesti molotovin cocktaileina. Tämän lisäksi kentistä voi yleensä löytää esimerkiksi lapioita, harjoja tai haravoita joita voi myös käyttää apuvälineinä lukuisan vampyyrikatraan vähentämiseen.
Aina kuitenkaan hyvin varustautuneesta Buffystakaan ei tunnu olevan riittävästi pistämään hanttiin epäkuolleille. Leveleissä kohdattavien vastustajien vaikeustato ja pelin vaikeustaso yleisestikin ottaen nimittäin vaihtelee paikoitellen jopa ehkä hieman liiankin paljon. Siinä missä jokin leveli saattaa olla yltiöpäisen helppo, saattaakin seuraava olla mahdottoman vaikea. Varsinkin pelin loppupuolella muutamia leveleitä saa tahkota vähintään kymmeneen kertaan ennenkuin vihdoin ja viimein pääsee niistä eteenpäin. Turhautuminen onkin yksi pelin huonoimmista ja samalla oikeastaan ainoista seikoista jotka ylipäätään voivat saada otteen irtoamaan ohjaimesta.
