Mikähän länsimaisen ihmisen kehityksessä on oikein mennyt pieleen, kun esineiden rikkominen ja järjetön tuho tuntuu nytkäyttävän aivojen mielihyväkeskusta täysin kieroutuneella tavalla? Evoluution epäonnistuminen selittäisi kyllä 90-luvun lopulla TV-shopista myydyt älyttömät kolarivideot, tai sen että allekirjoittanut näytti vasaraa leluautoilleen jo piirun verran alle viiden vuoden ikäisenä. Sukupolvien saatossa vahvistuva geenivirhe olisi näppärä selitys myös sille, miksi Criterion Gamesin viimeisin kolaripitoinen vauhtiryöpytys, Burnout – Paradise, tuntuu kaikessa järjettömyydessään ja mauttomuudessaan suorastaan loistokkaalta autopeliltä.
Mikäli Burnout ei ole ilmiönä tuttu, kehottaisin tässä vaiheessa avaamaan turvavyöt, jättämään peräpeilin säädöt sikseen ja huomioimaan että kaasupoljin on autosi tärkein hallintaväline; turvalliselle ajolle ei Burnoutin maailmassa ole sijaa. Vaikka kyseessä on ainakin näin periaatteessa autopelisarja, jätetään perus-autopelien lainalaisuudet köhimään pakokaasua lähtöviivalle, todellisten vauhtipäiden kilpaillessa voitosta nitrohanat auki ja kyynärpäät ojossa, “hällä väliä” -mallisen ajofysiikan ohjastamana. Onnettomuuksia tapahtuu usein ja ne ovat osa koko homman viehätystä; vähänkin kovempi kolaus johtaa näyttävän musiikkitelevisiomaisesti ohjattuun kolariin, jossa voi ihastella yksittäisten lasinsirpaleiden ja tunnistuskelvottomaksi vääntyvän pellin tanssia sopivalla tavalla liioitellun liikevoiman kourissa. Kun muodottomaksi rusentunut autonjämä irtopaloineen lopulta asettuu pitkin piennarta, jatketaan kisaa taas uudella menopelillä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Burnout ei siis todellakaan ole mikä tahansa autopeli, vaan enemmänkin erittäin viihdyttävä autoaiheinen toimintapeli.
Burnout – Paradisen myötä tämä huikean vauhtipitoinen kolarikimara on siirtynyt yksinomaan uuden konsolisukupolven herkuksi. PS3 ja Xbox 360 tarjoavat riittävästi tehoja paitsi kuvankauniiseen grafiikkaan, myös toiminnan siirtämiseen suljetuilta radoilta avoimeen hiekkalaatikkoympäristöön. Konsepti on joiltain osin hyvin samantapainen kuin Atarin Test Drive – Unlimitedissa: pelaaja huristelee pitkin avointa Paradise Citya, ihastellen maisemia ja etsien sieltä täältä kartalle putkahtelevia kilpailuja. Tällä kertaa alter-egon sekä menopelin tuunaus on jäänyt pois ja vapaaseen ajoon motivoidaan antamalla rikottavaksi ympäri kaupunkia piiloteltuja Burnout -kylttejä sekä oikopolkuja taakseen kätkeviä verkkoaitoja.
Mainetta paratiisikaupungissa niitetään ajokortilla, joka määräytyy joko A-, B-, C-, tai D-luokkaan, riippuen siitä, monta voitettua kisaa on plakkariin kertynyt. Pelattavaa on reilun 120 kisan verran, mikä on riittävästi täysihintaiselle pelille, mutta juuri sopivan vähän perfektionisteille kiusallisen ikuisuuspeli-syndrooman välttämiseen. Vaikka kilpailua käydäänkin aina joko kelloa tai tekoälyä vastaan, on mitään hampaita narisuttavan tosikkomaista pelattavuutta Burnout – Paradisesta turha etsiä. Kisojen lähtökohtana on ollut rento ja helppo pelattavuus, mikä näkyy tekoälyn absurdina kuminauhamaisuutena sekä runsasta seinien nojailua sun muuta törttöilyä anteeksiantavana ajotuntumana. Myös valittavien autojen jakaantuminen speed-, aggression- sekä näiden keskinäisestä kompromissista syntyneeseen stunt-luokkaan kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka vakavasta ajamisesta tässä onkaan kyse.
Kisamoodien selkärankana toimii aina hillitön vauhti, jota ylläpidetään hyppimisestä, oikomisesta, kilpakumppanien runnomisesta sekä yleisvaarallisesta ajosta täyttyvällä nitrotankilla. Meininki on kauttaaltaan hyvin samantapaista, joskin kilpailut jaetaan tavoitteiden mukaan muutamaan kategoriaan: perinteisempää Burnout-linjaa edustavat peruskisat, kelloa vastaan ajetut Burning Routet, sekä suoranaiseksi hermolevoksi helpotetut runttauskisat, Roadraget. Uusina tulokkaina esittäytyvät hauska “Stunt”- , sekä hieman valju “Marked man” -moodi, jossa pelaajan täytyy selvitä hengissä kohteeseensa tekoälykuskien hengittäessä niskaan. Syystä tai toisesta aiempien Burnouttien parhaana antina tunnettu kolarimoodi on poistunut täysin ja tilalle on tullut bonuspelimäinen “Showtime”, jossa ohi lipuvaa liikennettä tuhotaan pompauttelemalla omaa autonraatoa pitkin ruuhkaisia katuja. Vanhan kunnon kolarimoodin haastajaksi siitä ei ole.
Yksinpelimoodeista “Roadrage” ja “Stunt” kutkuttivat aivojeni mielihyväreseptoreita vinkeimmällä tavalla. Stunttimoodissa pelaaja kasvattaa pisteitään ja pistekertoimia, ketjuttamalla mahdollisimman pitkiä ilmalentoja, komeita korkkiruuvihyppyjä sun muita tienvarsimainosten hajottamisia uhkarohkeaksi stunttisarjaksi. Ensituntuma lajiin on hieman karu, sillä aikaa on vähän ja hyppyrinsä joutuu etsimään itse, mutta kokemus paranee ajan kanssa kun paratiisikaupungin kadut tulevat tutummiksi, eikä parhaiden temppupaikkojen löytämiseen tarvitse enää kuluttaa tuhottomasti aikaa. Roadrage taas puolestaan on kuin Burnoutin räävittömän “tuhoa kaikki” -asenteen ruumiillistuma: minkäänlaista rataa tai maaliviivaa ei ole, vaan pelaaja paahtaa kaasu pohjassa sinne minne nokka näyttää ja voitto rapsahtaa, kunhan sysää riittävän monta kilpakumppania ojan pohjalle peltejään keräilemään. Voitto on useimmiten liiankin helppo saavuttaa, sillä tekoäly pyörii pelaajan ympärillä kuin delfiiniparvi, suorastaan kerjäten sysäystä pientareelle taikka ohi kiitävän liikenteen sekaan. Helppoudestaan huolimatta, kilpailijoiden tönimisessä on jotain niin tyydyttävää, että sen pariin jaksaa palata usein silloinkin, kun muu pelaaminen alkaa tympäistä.
Muut yksinpelimuodot ovat “vain” sitä tavallista peruskivaa Burnout-rällästelyä, jossa vauhti ja tyrmistyttävän hienot kolarit ovat viihtyvyyden A ja O. Vaikka kaahailu onkin yleensä kivaa, on mukaan mahtunut myös jonkin verran tarpeettomia lapsuksia. Hyvänä esimerkkinä “Marked man” -moodin tekoäly, jonka tehokkuus tuntuu perustuvan täysin siihen, että pelaaja painelee menemään kaikkialla talla pohjassa, nitrohanat auki. Kunhan ymmärtää körötellä hitaasti kohti maaliviivaa, muuttuu aiemmin raivokkaasti kimppuun käynyt tekoäly joukoksi hampaattomia kaahareita, jotka ovat suurempi vaara itselleen, kuin pelaajalle.
Ongelmia tuottaa myös peruskisojen siirtyminen suljetuilta radoilta avoimeen maailmaan. Kun ajonopeus keikkuu jatkuvasti surrealistisen ja valonnopeuden välillä, muuttuu paikoin sokkeloisessa paratiisikaupungissa navigointi vaikeaksi ja kriittisten risteysten ohi ajaminen aivan liian helpoksi. Tekoälyn kuminauhamaisuus ja ruudun alalaidasta löytyvä minikartta auttavat ongelman hieman, mutta kun epähuomiossa päästelee tuhatta ja sataa juurikin sen maaliviivaa edeltävän mutkan ohi, ärräpäiden ja peliohjaimen lentelyltä ei voi aina välttyä. Kisoista oppii kyllä pidemmän päälle selviämään, suunnittelemalla reittinsä pelin erillisestä karttaruudusta mutta ajon katkominen muutaman sekunnin kartanlukutuokioin ei nyt yksinkertaisesti istu kovin luontevasti pelin hektiseen rytmiin.
Niille, jotka odottivat kieli pitkällä monen pelaajan kolarisessioita, tai samalta sohvalta pelattavaa jaetun ruudun moninpeliä, tuottaa Burnout – Paradise pettymyksen, sillä moninpeli on keskittynyt tällä kertaa yksinomaan verkkoon. Tämä on selvä virhe, sillä yksi vanhojen Burnouttin suurimmista vahvuuksista oli juurikin monen pelaajan kolarimoodi, josta riitti hupia useampiinkin mallaspohjaisiin illanistujaisiin. Onneksi kuitenkin se, mikä Paradisessa toteutetaan, toteutetaan hyvin ja verkkopelistä onkin saatu varsin luonnollinen jatke yksinpeliin. Käytännössä homma toimii niin, että pelaaja voi parilla napinpainalluksella siirtyä netin puolelle, jolloin paratiisikaupungin kaduille putkahtaa tukku muita ihmispelaajia, joita voi halutessaan haastaa kilpailuun, tai vaikka usean pelaajan stunttihaasteisiin. Mikäli kantti ei kestä suoraa kilpailua, voi vapaata ajoa harrastaa verkossakin epäsosiaalisesti ja tyytyä nokittamaan muita samalla palvelimella luuhaavia ihmiskuskeja vaikka esimerkiksi hyppyjen pituuksissa.
Vaikka nettipeli ei kenties ole aivan jokaisen kuppi teetä, on Burnout – Paradisen yksinpelikin jo melkoisen hyvä syy mennä latelemaan euroja pelikaupan tiskiin. Kun kokonaisuus kruunataan kuvankauniilla ja suorastaan hämmentävän sulavasti pyörivällä grafiikalla, ei ostopäätöksen pitäisi tuottaa päänvaivaa kenellekään arcadekaahailun ystävälle. Muutaman varoituksen sanan voisi tähän loppuun antaa pelin selkäpiitä kylmäävästä ääniraidasta, joka vanhoja Burnout-kappaleita lukuun ottamatta koostuu lähes täysin rapakon takaisille teineille suunnatusta massarockista. Mutta hei, mitäpä sitä tyylitajulla tekisi, kun kolarit näyttävät näin hyviltä?
