Call Of Duty 2 arvostelussa

Alkuperäinen Call Of Duty on allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti paras toisen maailmansodan räiskintäpeli mitä PC:lle on tähän päivään mennessä julkaistu. Tai itseasiassa paras toisen maailmansodan räiskintä alustasta riippumatta. On loogista, että hittituotteet poikivat lisää sitä samaa ja niin ollen onkin varsin yllätyksetöntä, että nyt syynissämme on Activisionin uusin sotapeli, Call Of Duty 2.

Niin kovin usein ovat jatko-osat valitettavasti paljon alkuperäisteoksia huonompia, pääasiassa siksi etteivät onnistu enää vangitsemaan sitä samaa laadukkuutta mikä teki alkuperäisestä niin hyvän, koska valtaosa alkuperäispelin parissa työskennelleistä on usein lähteneet muihin pelitaloihin tai pystyttäneet oman puljunsa maineen mentyä päähän. Call Of Duty 2:n selviytymistä voittajana kuitenkin vaikeuttaa eniten se fakta, että kilpailu on koventunut WWII-pelien välillä sen jälkeen kun Ubisoft julkaisi Brothers In Arms nimisen sotapelinsä.. Ja sen jatko-osan. Call Of Duty fanit voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä Call Of Duty 2 on täyttä laatutavaraa.
Sanonta, “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” toimii hyvin Call Of Dutyn 2:n kohdalla, sillä pääpiirteittäin peli on erittäin samankaltainen pelattavuudeltaan kuin alkuperäinenkin peli ja näin ollen ykköstä pelanneet tuntevatkin olonsa heti varsin kotoisaksi. Tuttuun tapaan on jälleen tarjolla tiukka paketti sotaa. Yksinpeli kattaa alkuperäisen pelin tapaan kolme erillistä kampanjaa, jotka pelataan amerikkalaisilla, venäläisillä ja briteillä 27 tehtävää kestävän yksinpelin aikana. Peli aloitetaan venäläisillä Stalingradin valloituksessa ja päätetään jenkkien taisteluun Saksan Rhine-joen ylityksessä.

Tehtävät ovat yleisesti ottaen melko lineaarisia ja niissä on paljon skriptattuja kohtia, poislukien muutamat kohdat joissa pelaaja saa itse valita minkä tehtävätavoitteen suorittaa ensin. Pelin lineaarisuus ei kuitenkaan haittaa juuri lainkaan, kuten ei haitannut viimeksikään. Sotiminen on nimittäin täynnä tiukkoja ja toiminnantäytteisiä kohtauksia, kuten aina ennenkin ja esimerkiksi viholliskalustojen ja ammusvarastojen tuhoaminen, talojen tyhjennykset saksalaisista, sekä hektiset paikkapuolustukset vihollislaumojen vyöryessä päälle pitävät pelaajan todella hyvin hyppysissään pelin alusta aina loppumetreille saakka.

Alkuperäisen Call Of Dutyn tapaan pelaajan rinnalla taistelevat tekoäly ainoastaan lisää pelin vahvaa sotatunnelmaa. Kuten alkuperäisessäkin pelissä, osaavat tekoälyn ohjastamat sotilaat ammuskella tehokkaasti käyttäen suojaa hyväkseen ja tarpeen tullen älykkäästi myös viskelemällä kranaatteja oikeaan aikaan. Tekoäly on riittävän hyvä myös vihollispuolella, eivätkä viholliset ryntää suin päin pelaajan nähtyään tämän päälle, vaan ammuskelevat pelaajan sotakavereiden tapaan yleensä suojasta viskellen kranaatteja ja käyttäen aseen perää mailana, mikäli sotiminen äityy liian läheiseksi. Sen verran älykkäitä ovat myös, että ainakin yrittävät parhaansa mukaan suojautua pelaajan kranaateilta ja esimerkiksi pienikokoiseen bunkkeriin heitettynä kranaatti pakottaa vihollisen tulemaan ulos “kolostaan”, jonka jälkeen pihalle juokseva natsiparka onkin hyvä napittaa. Yllättävin hetki pelissä oli varmasti allekirjoittaneella siinä vaiheessa, kun viholliskranaatti lensi jalkojen juureen ja vieressä ollut tekoälytoveri nappasi sen käteensä ja viskasi takaisin, lennättäen kranaatin alun perin heittäneen vihollissotilaan kivasti puoli metriä ilmaan.

Jos juuri kirjoittamassani, konsoleille julkaistun Call Of Duty 2: Big Red One -pelin arvostelussa pääsin haukkumaan audiovisuaalista toteutusta, niin voidaan PC:n Call Of Duty 2:sta sanoa jotain aivan muuta. Peli näyttää ja kuulostaa todella upealta. Itse asiassa jos aivan tarkkoja ollaan niin jälleen kerran olemme saaneet sen muita näyttävämmän sotapelin, sillä Call Of Duty 2 todellakin edustaa tämän hetken kärkeä mitä tulee sotapelien grafiikkaan. Osaltaan tämä vaikuttaa suoranaisesti totta kai myös pelin tunnelmaan, kun autenttisuus -ja realismikerroin nousee taas sen pykälän verran ylöspäin aiemmasta kärkipelistä, joka muuten oli alkuperäinen Call Of Duty. Visuaalista hienoutta ei kuitenkaan luonnollisesti saa “ilmaiseksi” ja arvostelun testikoneella peli pyöri sulavasti vain 800×600 resoluutiolla, joten on syytä varautua siihen, että peli myös vaatii niitä tehoja sen visuaalisen ilotulituksensa näyttämiseen.
Äänimaailma omalta osaltaan on niin ikään todella upea ja etten sanoisi jopa visuaalista antia vielä upeampikin. Räjähdykset, aseiden äänet, ilmapommitukset sekä sotilaiden pelin aikaiset huudot(niin omien kuin vihollistenkin)kuulostavat kaikki erittäin upealta ja todella luovat pelaajalle jälleen erittäin vahvan siellä olon tunteen, etenkin jos sattuu vielä pelaamaan peliä kuulokkeiden kera. Valehtelematta voikin sanoa, että audiovisuaalisuus on kokonaisuudessaan sotapeleissä niin tärkeä elementti, että on suurimmaksi osaksi juuri sen ansiota, että Call Of Duty 2 on niin immersiivinen ja niin addiktiivinen, että sitä pelaa alusta loppuun haltioissaan, kunnes ei enää ole mitä pelata.

Paitsi moninpeli. Ja siinähän riittääkin iloa yksinpelin jälkeen. Moninpeli oli alkuperäisessä Call Of Dutyssa aivan loistava. Itse asiassa koko peli oli aivan loistava, mutta nyt pureudumme moninpelin tarjoamiin seikkoihin. Tarjolla on tuttujen deathmatch, team deathmatch ja capture the flag -pelimuotojen lisäksi search & destroy ja headquarters. Näistä kahdesta viimeksi mainitusta, on search & destroy -pelimuodossa sotivien osapuolien tarkoituksena on yrittää tuhota kahta kohdetta, samalla kun yritetään estää vastapuolta tekemästä samaa. Headquartersissa taas tarkoituksena olisi valloittaa neutraaleja kohtia kentällä, sekä samalla yrittää tuhota vihollisen valloittamia neutraaleja kohtia.

Vaikkakaan Call Of Duty 2:n moninpeli ei samalle tasolle allekirjoittaneen mielestä tämän hetken parhaan nettiräiskinnän, Battlefield 2:n tasolle missään vaiheessa nousekaan, eikä tiimityöskentelystä liiemmälti ole Call Of Duty 2:ssa tietoakaan, vaikka samalla puolella oltaisiinkin, niin Cod2:n moninpelin kohdalla on kuitenkin kyse parhaasta, yksinkertaisesta sotaräiskinnän moninpelistä. Cod 2:n moninpelissä on vain sitä jotain mikä tuntuu hyvältä ja eiköhän se jos mikä ole riittävän hyvä syy sitä myös pelata. Pelaajiakin onneksi riittää kiitettävät määrät ja myös jokaiselle pelimuodolle tuntuisi löytyvän hyvin servereitä. Eli ei muuta kuin nettilangat punaisiksi.