Peliarvostelu

Call of Duty – Black Ops: Cold War

Pelin nimi: Call of Duty - Black Ops: Cold War
Lajityyppi: Räiskintäpelit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Treyarch/Activision
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 6.12.2020 Arvioitu lukuaika: 8 minuuttia
Arvostelun Call of Duty - Black Ops: Cold War kansikuva

Vuosittainen Call of Duty painaa taas päälle. Viime vuonna pelisarjan ”päästudio” Infinity Ward palasi modernin sodankäynnin pariin hyvällä moninpelillä ja vähän liian tutulla ja koetulla yksinpelillä. Nyt lyöntivuorossa on kakkostiimi Treyarch, joka uutukaisensa myötä palaa jo viidennen kerran Black Opsin pariin pelillä Cold War.

Call of Duty – Black Ops: Cold War jatkaa edellisen ”Blopsin” viitoittamalla tiellä ja mukana on moninpelisisällön ohella jälleen myös yksinpelikampanja, joka nelosesta tyystin uupui. CoD-pelien kolmosketju Sledgehammer palautti kampanjatilan omassa WWII-pelissään ja maksavan kuluttajan onneksi myös Treyarch on palanut ruotuun.

Onneksi kampanjakin on mukaan laitettu, sillä lähes tusinaa CoD-peliä pelanneena on mukava todeta, että tutunoloisesta lineaarisuudestaan huolimatta Cold Warin yksinpeli oli oikeasti otteessaan pitävä, alusta loppuun. Neljätoistatehtäväisen kampanjan aikana hylätään kolmen edellisen Black Opsin lähitulevaisuusasetelmat ja palataan enemmän ykkösen tunnelmiin. Ensimmäisessä Black Opsissa seikkailtiin pelkästään Vietnamin sodan tunnelmissa, siinä missä kakkonen sijoittui pääasiassa tulevaisuuteen, mutta myös toisen aikakautensa osalta 80-luvulle.

Reaganin remmissä

Black Ops: Cold Warin yksinpeli kuljettaa pelaajaa pääosan kampanjasta vuodessa 1981, pitkin Eurooppaa, mutta muutaman tehtävän aikana piipahdetaan myös jälleen Vietnamin sodan viidakoihin takautumien muodossa ja Kuubassa kuin Venäjälläkin piipahdetaan. Pelin alussa tapahtuvan terroristijahdin jälkeen selviää, että venäläinen vakooja ”Perseus” onkin kaiken takana. Perseus on päässyt käsiksi Yhdysvaltain Project Greenlight -ohjelmaan ja siihen kuuluviin lukuisiin neutronipommeihin, joita on asennettu pitkin Eurooppaa.

CoDin kampanjatiloille tuttuun tyyliin pelaaja ohjastaa kampanjan keston aikana muutamaa eri hahmoa. Tällä kertaa ne ovat CIA- ja MI6-agentit, mutta eräässä tehtävässä myös otetaan KGB:n turvallisuuspäällikön rooli, kun päästään seikkailemaan lyhyesti KGB:n päämajassa. Tuttuna sivuhahmona pelissä nähdään jo ykkösessä mukana ollut Alex Mason. Muut hahmot ovat toimivia tarinankerronnan seassa, etenkin Robert Redfordia muistuttava itsevarma Adler. Pelisarjalle ominaiseen tapaan kaikki kuitenkin jäävät vaille sen syvempää pohjustusta.

Tarina sinänsä ei tunnu ottavan itseään ainakaan liian vakavasti. Modern Warfaren liian läheltä nykymaailmaa hipova sotiminen ja terroristi-iskut ovatkin Cold Warissa mukavasti vaihtuneet ehkä vähän jopa kieli poskessa tehtyyn, Wolfenstein II -pelin kaltaiseen vaihtoehtoisen menneisyyden toteutukseen.

Tears in Rain

Pelin 80-lukulainen Kylmän Sodan tunnelma huokuu vanhoja agenttijännäreitä, audiovisuaalisen paletin tarjotessa neonvärejä, liian suuria aurinkolaseja ja turhan kapeita farkkuja sekä paikoin syntikkahenkistäkin musiikkiraitaa. Pelin alkuintrossa nähtävä presidentti Ronald Reagan on hänkin herätetty selkäpiitä karmivan aidosti henkiin, jos edes vain hetken cameona. Niin ikään lyhyen hetken pelissä vilahtava Gorbatshov ei ole saanut samanlaista käsittelyä osakseen.

Eräs kampanjan aikana pelattava, Itä-Berliiniin sijoittuva tehtävä sateisen synkän kaupunkimaisemansa kera tihkuu mielestäni hienosti Blade Runnerin kaltaista betonidystopiaa ja yleisesti ottaen peli näyttää parhaimmillaan todella hyvältä. Vain Vangelis puuttuu. Hetkeksi kampanjan aikana sekoillaan hetkellisesti jopa The Outer Limits -sarjan kaltaisissa tunnelmissakin, mutta ei siitä sen enempää.

Tehtävien osalta kampanjan erilaisuudesta huolimatta on tiedossa pääasiassa kuitenkin ennalta määrättyjen tavoitteiden perässä juoksemista tasosta toiseen, samalla kun räiskintään hengiltä puoliaivottomat pahikset, puoliaivottomien tiimikavereiden kanssa.

Kylmät aivot

Vaikeammillakin vaikeustasoilla toimintakohtauksien suurin haaste tulee lähinnä ahtaista tiloista sekä vihollisen satuttavammista luodeista. Vaikeammilla tasoilla älykkyys kun ei maagisesti lisäänny ja yleinen taso onkin monin paikoin sitä CoD-peleille tuttua päälle juoksemista, lyhyen piilottelun jälkeen. Vihollinen luottaa ylivoimaan ja vaikka pelaajalla monesti onkin kaveri tai kaksi apunaan, eivät viholliset useimmiten kohdista aseiden piippuja tekoälyyn, eivätkä omat tajua aina edes kyykkiä suojassa – miksi tarvitsisikaan, kun ei kukaan tosissaan näitä ammu.

Paikoin peli tarjoaa vaihtoehtoisiakin sivutavoitteita, jotka yleensä hoituvat helposti muun tekemisen ohella, koska liian kauas lineaarisesta putkesta ei saa eikä edes voi poiketa. Pelin parhaita tehtäviä ovatkin kenties hiippailut, jotka tarjoavat enemmän valinnan vapautta niiltä osin mistä kuljetaan. Mennäänkö ilmastointikanavaa pitkin vai ovesta. Potkaistaanko ovi auki vai raotetaanko hitaasti. Hiljaiset tapot ovat muutenkin aina tyydyttävämpiä, vaikka peli heittääkin asevalikoimaansa reilusti esille kampanjan aikana – kaikkea pääsee kokeilemaan. Hiljaisen tainnutuksen ja puukonheilutuksen ohella vihollisia voi yksinpelissä kätevästi ottaa myös ihmiskilviksikin.

Muutamien aiempien Black Ops -pelien tapaan Cold War sisältää myös hetkittäistä dialogeja hahmojen välillä, joissa pelaaja voi valita ei-kriittisiä ja vähän kriittisempiäkin vastausvaihtoehtoja, joista jälkimmäiset vaikuttavat tarinan kulkuun. Tämä yllätti allekirjoittaneen (Cold War on ensimmäinen Black Ops -arvosteluni) ja pelin monivalintainen loppuratkaisu oli kerrassaan hieno ja uskomaton. Pelillä on siis jopa uudelleen peluun arvoakin kampanjan lineaarisesta tasosuunnittelustaan huolimatta. Kokonaisuutena pelin kampanja – lyhykäisyydestään huolimatta – jätti omaleimaisuudellaan hyvän jälkimaun, jollaista en ole CoD-pelien osalta kokenut varmastikaan sitten sen alkuperäisen Modern Warfare -pelin.

Zombeja, yhdistettyä sotaa ja tuttuja tuulahduksia

Moninpelipuolelta löytyy perusmoninpelimuotojen vuoden alussa julkaistu ilmainen Warzone, joka on siis CoD-sarjan versio suositusta battle royalesta. Warzonen nimi keikkuu Cold Warin päävalikossa, mutta se pitää kuitenkin erikseen ladata netistä. Mikäli se on ladattu jo Modern Warfaren aikaan, toimii sama lisäosa siis myös Cold Warin kautta, eikä sinänsä ole siis mikään Cold Warin oma lisäke, vaan itsenäinen pelinsä.

World at War -pelin ajoilta tuttu pelimuoto Zombies tekee Cold Warissa paluun, kuin myös Dead Ops Arcade versio 3. Aiemmat Dead Opsit on nähty ensimmäisessä Black Opsissa piilotettuna pelimuotona sekä näkyvämmin aikoinaan Black Ops 3 -pelissä.

Dead Ops on Zombies -pelimuodon tapaan maksimissaan neljän pelaajan hupailua. Muista pelimuodoista ja koko pelistä poiketen Dead Ops ei ole päätoimisesti FPS-räiskintää, vaan sen sijaan twin stick -kontrolleilla toimivaa, ylhäältäpäin kuvattua arcaderäiskintää Dead Nationin sekä Nex Machinan tapaan paljon heikommilla grafiikoilla varustettuna kuin kampanja tai muut moninpelimuodot. Sitä voisikin kuvailla enemmänkin ”minipeliksi.”

Dead Opsissa pelaaja listii loputtomia määriä zombeja, putsaa kentät, kerää kultaharkot kuin bonuksetkin. Areenoilta löytyy uusia aseita ja erilaisia suojausvarusteita power uppien muodossa. Eräs power up on pelikuvakulman FPS-muotoon hetkellisesti muuntava. Tason putsaamisen jälkeen edetään seuraavaan, vaikeustason noustessa taso tasolta. Neljänkymmenen melko identtisen tason päätteeksi – mikäli loppuun asti selviää – saadaan vastaan vaikeasti tapettava loppuvastusgorilla Mamaback. Kukistamisen jälkeen koko Dead Ops alkaa uudelleen ensimmäisestä tasosta.

Zombies vs Dead Ops

Dead Ops on hauska lisä muiden, vakavampien pelimuotojen rinnalle, tosin ei Dead Opsia aivan ylettömän montaa kertaa jaksa hinkata, edes nelinpelinä. Se on kuitenkin jopa yksinpelattunakin ihan hauskaa Zombiesin tapaan tiettyyn pisteeseen asti, kunnes pärjääminen alkaa olla liian vaikeaa ja tekee mieli kaivaa jokin kunnon twin stick -peli esiin mieluummin.

Sama pätee oikeastaan Zombies-pelimuotoon. Kyseessä on vanha tuttu pelimoodi, jossa pelaaja pudotetaan natsien jäämistöä olevalle aidatulle bunkkerialueelle. Zombiet alkavat hiljalleen valua alueen sisäpuolelle. Pelaajan tai pelaajien ideana olisi räiskiä ja hakata elävät kuolleet paloiksi, kerätä niistä valuuttaa ja ostaa valuutalla muun muassa lisää aseita, ammustäydennyksiä ja rakentaa erinäisiä varusteita työpöydillä kuin myös parantaa oman hahmon terveysmittaria ja panssaria ynnä muuta, sillä aalto aallon jälkeen peli vaikeutuu huomattavasti ja esimerkiksi aalto 15 onkin sitten jo melkoista kyytiä jopa neljän pelaajan porukassa – mokailua ei juurikaan sallita enää siinä vaiheessa.

Tärkeimpänä seikkana onkin ripeä eteneminen pelin erittäin kevyen tarinan kehyksissä. Pelaajan on pakko kehittää itseään kuin aseitaankin jatkuvalla syötöllä tai muuten jää nopeasti voimistuvien aaltojen jalkoihin ja on lopulta nelihenkisen tiimin heikoin lenkki jatkuvalla kuolemisellaan.

Zombies-pelimuotoa varten on tarjolla ikävästi vain yksi ainoa pelikartta, die maschine. Toki kartta on alun bunkkeripihaa isompi ja kun kulkureittejä ostetaan auki rahalla, on die maschine melko laaja kartta maan alle ulottuva monikerroksinen laitoskompleksi muine ulkotiloineen, mutta silti yhden ja saman alueen pelaamiseen kyllästyy ennen pitkää. Tarjolla on aaltoon 20 asti pelattava versio sekä endless, joka jatkuu niin kauan, kun pelaajat vain pysyvät hengissä. Kaatuneet voidaan elvyttää ja vaikka ei ehtisikään, pääsevät kaatuneet takaisin peliin heti kun kulloinkin käynnissä oleva aalto on nitistetty. Dead Opsin tapaan kiva lisä sinänsä, mutta pidempikestoinen viihtyminen oli kuitenkin allekirjoittaneen osalta perinteisen moninpelin parissa.

Uutta ja vanhaa

Tuttuun tapaan nettipelimuotojen parissa XP karttuu ja pelaajataso nousee. Niin nousevat myös käytettyjen aseiden tasot ja uutta kapulaa ja palikkaa aukeaa pultattavaksi aseisiin, kuin myös tarroja ja maalauksia. Sitä tuttua.

Erilaisia pelimuotoja on mukana kahdeksan, joista perusdeatmatchia harvoin jaksaa, mutta team deathmatch, domination ja etenkin hardpoint ovat tälläkin kertaa koukuttavia muotoja. Uutta pelattavaa edustavat fireteam sekä combined arms kahden variaationsa, assaultin ja dominationin kera.

Pelikarttoja tarjotaan pelattavaksi kaksitoista kappaletta, joka on paljon vähemmän kuin Modern Warfaren 23:n kartan kokoelma. Tylsästi Cold Warin pelikartoista moscow ja checkmate ovat edellisvuoden pelistä tuttuja – jos ei aivan sellaisenaan niin ainakin melkein. Alkuperäisen Black Opsin ja sittemmin jokaisen Black Opsin karttavalikoimassa nähty ja kolmesti uudelleen tehty nuketown tekee sekin taas paluun. Neljäntenä remakena kartasta on tehty 80-luvun teemaa hönkivä versio. Kaikkiaan täysin uusia karttoja MW 2019 -peliin nähden on siis vain vaivaiset yhdeksän.

Sinänsä pelin karttavalikoimaa ei yleisellä tasolla voi moittia, koska ne ovat omasta mielestäni hyviä kaikki, jopa se ikuinen nuketown. Nuketownille on omistettu jopa oma 24/7 osio, jossa nimensä mukaisesti pelataan tätä yhtä ja samaa karttaa arvotuilla pelimoodeilla. Pelaajamäärältään isompia lukemia tukevat fireteam: dirty bomb sekä combined arms -moodin molemmat versiot assault ja domination toimivat vain muutamilla kartoilla. Fireteamia varten on kaksi vuoristoista karttaa, Ruka ja Alpine, kun taas combined arms onnistuu kolmen kartan voimin.

Jos ”ydinpelimuodot” tarjoavat sitä perinteisempää hupia, tuovat fireteam sekä combined arms mukanaan laajemman skaalan sotaa. Fireteamissa pelaajat hyppyytetään nelihenkisissä tiimeissä lentokoneesta ja keskenään isoilla kartoilla sotii maksimissaan 40 pelaajaa – kymmenen tiimiä. Keskeisimpänä ideana molemmissa variaatioissa olisi täyttää pommilaatikoita uraanilla ja räjäyttää ne. Alkuun jokseenkin sekavaa ja kenties pelin sekavin moodi, mutta kun jyvälle pääsee, on fireteam yllättävän hauskaa.

Combined arms – etenkin Battlefield-pelisarjan conquestin kaltainen domination – onnistui koukuttamaan etenkin alkuun hyvin. 24:lle pelaajalle suunniteltu tiimipohjainen combined arms tarjoaa jalkaväkiammuskelun ohella myös ajoneuvojakin sotimiseen. Dominationissa vallataan perusdominationin tavoin paikkoja ja kerätään pisteitä tiimille. Lumiseen metsään sopivat esimerkiksi tankit kuin moottorikelkatkin, kun taas keskelle valtamerta sijoittuva armada-kartta tarjoaa kulkupeleiksi vesiskootteria ja vähän isompaa tykein varustettua venettä. Combined armsin osalta tuntui olevan hieman vaikeampaa löytää seuraa assault-variaatiolle, mutta se ei allekirjoittanutta lopulta haitannut, koska domination oli hauskempaa.

Assaultissa on hieman dominationista eroava idea, joka omasta mielestäni tekeee pelaamisesta paljon kaoottisempaa. Dominationissa vallataan alueita ja kerätään ilman aikarajaa voittoon vaadittavat 400 pistettä. Assaultissa aikaraja on viisi minuuttia ja pisteitä kerätään tasan yksi. Vallataan dominationin tavoin zoneja ja useamman valtaaminen antaa momentumia, joka nopeuttaa uusien valtaamista. Ideana on vallata kaikki kerralla ja kerätä se yksi piste. Usein aika kuitenkin loppuu kesken ja matsi päättyy tasapeliin ja menee ”yliajalle.” Koska molemmat ovat kuitenkin samaa combined armsia, vaivaa näitäkin moodeja sama kuin peruspelimuotoja ja Zombiesia: karttoja on liian vähän! Vain kolme karttaa tekevät combined armsistakin lopulta nopeasti itseään toistavan.

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan Call of Duty – Black Ops: Cold War on onnistunut CoD, joskaan ei täydellinen. Useilla erilaisilla loppuratkaisuilla varustettu yksinpeli on pitkästä aikaa kampanjan lyhyydestään huolimatta sitä mielenkiintoisempaa sorttia. Moninpeli pitää otteessaan vielä sen jälkeen, kun kampanja on kahlattu. Pelikarttojen vähyys vaivaa kuitenkin kaikkia moninpelimoodeja ja samaan aikaan pelistä joutuu pulittamaan sen uuden next gen -konsolien nousseen hinnan, joka ei ole välttämättä reilua. Mikäli karttamäärä selkeästi lähtee nousemaan, ei neljä tähteä ole poissuljettu.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • - Näyttävä yksinpeli pitää otteessaan
  • - Nettipelin muutamat ydinmuodot koukuttavat..
  • - ..Kuin myös combined arms sekä firefight
  • - Musiikit

Huonoa

  • - Liian vähän moninpelikarttoja..
  • - ..Joista niistäkin muutama on kierrätettyjä
  • - Dead Ops ja Zombies viihdyttävät vain jonkin aikaa