Jos Activisionilla harrastettaisiin numerointia, olisi nyt varmaan syytä puhallella serpentiiniä ja poksautella kuohuviinipulloja, sillä Ghosts merkkaa Call of Dutyn kymmenettä osaa. Normandian maihinnoususta lähitulevaisuuden fiktiivisiin suursotiin ulottuvaa sarjaa pystyi vielä muutama vuosi sitten kutsumaan innovatiiviseksi ilman sarkasmin häivää, mutta EA:n Battlefieldien myötä kisa modernien sotapelien kuninkuudesta on kiristynyt ja Call of Dutyn kehuttu konsepti alkanut näyttää ikäänsä. Call of Duty ? Ghosts voisi olla uusi alku, mutta tuoreuden sijaan se tarjoaa isompia räjähdyksiä ja hölmömpää juonta. Valitettavasti.
Yksinpelinä Ghosts luottaa elokuvamaisuuteen vailla käsitystä siitä, mikä tekee elokuvamaisuudesta tavoittelun arvoista. Se on lyhyt, huonosti käsikirjoitettu sekä niin täynnä eurooppalaisittain vieraita piiloasenteita, ettei sitä voi pelata voimatta ainakin vähän pahoin. Kyse on irvokkaasta sotafantasiasta, jossa lähitulevaisuuden energiakriisi ajaa yhdistyneen Etelä-Amerikan suursotaan Yhdysvaltoja vastaan. Yhyy, taas ne kolmannen maailman köyhät kadehtivat amerikkalaista unelmaa, suistaen maailman suurimman sotilasmahdin oikeutettuun puolustustaisteluun. Pelaaja ei periaatteessa ole ihan kasvoton jantteri, vaan veljensä ja isänsä rinnalla taisteleva nuori aavesoturin alku, Logan Walker. Hahmot ovat kuitenkin niin ohuita ja periamerikkalaisia, että tarttuminen tarinan henkilökohtaisiin ulottuvuuksiin on käytännössä mahdotonta. Kaiken kaikkiaan erittäin kiusallista ja vaivaannuttavaa tavaraa.
Yksinpelin ongelmat eivät tule pelkästään alkuasetelmasta ja hahmoista, vaan Ghostsin näkemys itse ydinaiheesta, eli sodankäynnistä on monella tapaa pielessä. Tässä konfliktissa valkoiset sankarit säntäävät tiukasta tilanteesta toiseen, torjuen paikoin jopa pistoolin luoteja vatsalihaksin ja irvistyksin. Siviiliuhreja ei luonnollisesti ole, paitsi silloin kun pitää näyttää vihollisten tekemiä teloituksia. Ne pari sivullista, johon pelaaja saattaa vahingossa laukauksia upottaa päättävät pelin välittömästi moralisoivan viestin kera. Myös itse sodan kulku tuntuu olevan tukevasti irti todellisuudesta. Ghost-joukkio halkoo Etelä-Amerikan alueita sujuvasti ilmateitse ja kuljettaa jopa huomattavan raskasta kalustoa keskelle vihollisen pääkaupunkia. Tarinan myötä pistetään myös vaivatta matalaksi useita viholliselle tärkeitä kohteita, kuten öljynporauslauttoja, lentokenttiä ja tehdaskomplekseja. Ilmeisestikään ilmavalvonta ei ole lähitulevaisuuden konfliktien kuumin trendi, eikä kenellekään ole kymmenvuotisen sodan aikana juolahtanut mieleen, että esimerkiksi tehtaiden pommittaminen saattaisi olla aika tärkeä tavoite.
Kaiken tämän päättömyyden jälkeenkin joku ryntää varmasti sanomaan, että kyse on pelkästä viihteestä. Siitäpä tosiaan, mutta valitettavasti kuitenkin sellaisesta, jonka ansiosta koko pelikulttuuria pidetään vielä pitkään lasten tai henkisesti keskenkasvuisten harrastuksena. Kiitos tästä karhunpalveluksesta, Call of Duty.
Jos itse pelin voisi irrottaa karmeasta kuorestaan, ei kokemus olisi laisinkaan hullumpi. Tarjolla on tutun oloinen lineaarinen räiskintäspektaakkeli, jonka valttina ovat villisti vaihtelevat ympäristöt ja isot räjähdykset. Vaikka ?Ghosts? viittaa erehdyttävästi hiljaisuudessa käytävään sissisotaan, on kyse aika tyylipuhtaasta ammuskelupelistä. Perusmekaniikat, kuten hahmon ohjaus, aseiden tuntuma tai vaikkapa tallennuspisteiden asettelu ovat totuttuun tapaan viimeisen päälle hiotut. Postapokalyptisiin maisemiin nojaava tasosuunnittelu tuottaa alkuun pienen pettymyksen, mutta mitä kauemmas omalle kiertoradalleen Ghosts temaattisesti eksyy, sitä veikeämmiksi miljööt muuttuvat. Matka käy pilvenpiirtäjistä viidakkoon, meren pohjaan ja jopa avaruuteen saakka. Aiempien Call of Dutyjen tavoin, tasosuunnittelu on kuitenkin täysin kädestä pitelevää ja lineaarista. Harmi sinänsä, sillä kauniit kulissit houkuttelisivat kovasti eksymään ennalta määrätyltä polulta.
Tekijät ovat selvästikin nähneet paljon vaivaa tuodakseen pelikokemukseen vaihtelua. Toisinaan kiipeillään narulla pitkin pilvenpiirtäjän seinää, toisinaan lennellään helikopterilla tai huristellaan tankilla. Sitten on tietenkin se ennakkoarvioissa hehkutettu koira, Riley, jonka kuonon takaa hoidetaan pelin pakolliset hiiviskelyosiot. Nämä peruskaavan poikkeamat tuovat kuitenkin vain harvoin mitään aidosti tuoretta Call of Dutyn tavalliseen ?osoita, klikkaa ja kuuntele ohjeita? -konseptiin. Edes ennakkoon skriptatuista räjähdyksistä ja toimintakohtauksista ei ole ravistelemaan taukoamattoman toiminnan turruttamaa pelaajaa hereille, sillä kaikki mitä Ghostsilla on tarjota, on jo moneen kertaan nähtyä.
Moninpeliareenalla Call of Duty ? Ghosts pärjää eittämättä yksinpeliä paremmin, mutta tälläkin puolella olisi tilaa innovoinnille. Suurimpia uudistuksia ovat itse pelimuodot, joista kunniamaininnan ansaitsevat yhteistyönä pelattava Extinction, hektinen Cranked sekä bottejakin vastaan taittuva Squads. Extinction on melko perinteinen horde-moodi, jossa neljä pelaajaa taistelee tekoälyn ohjaamia ulkoavaruuden muukalaisia vastaan. Seinille ja rakennusten päälle poukkoilevat viholliset tuovat mukavaa vaihtelua iänikuisiin ihmisvastuksiin verrattuna ja yhteistyöpohjaiset moninpelit ovat muutenkin parasta mitä tutussa peliporukassa voi tehdä. Cranked on puolestaan hektinen versio joukkuedeathmatchista, jossa vihollisen tappaminen käynnistää 30 sekunnin lähtölaskurin oman pään menoksi. Ainoa tapa lykätä vääjäämätöntä kuolemaansa on kerätä lisää tappoja. Hyvää Extinctionissa ja Crankedissa on niin ikään myöskin se, että ne osoittavat Infinity Wardilta löytyvän edes vähän itseironian tajua. Ne ovat nimittäin pelimuotoina juuri niin absurdeja kuin Call of Duty on brändinä.
Paluun tekevät niinikään perinteisemmätkin pelimuodot, mutta moninpelin mekaniikat ovat niin tutut, että asiaan perehtymättömän on liki mahdoton erottaa Ghostsia Infinity Wardin aiemmista Call of Dutyista. Hahmon ja aseiden kustomointi on yhä keskeisessä roolissa, hahmolle annettavia taitoja löytyy entistäkin enemmän ja uusien ominaisuuksien sekä varusteiden hommaaminen onnistuu tällä kertaa arvon ohella myös erillisillä ?joukkuepisteillä?. Pohjimmiltaan online-sotiminen on kuitenkin samaa tuttua nopeatempoista lähitaistelua, josta tykkäävät lähinnä aiempien Call of Dutyjen fanit. Mikään hienovarainen päivitys pelimekaniikoissa tai pelaajamäärän nostaminen ei tule tätä tosiasiaa tulevaisuudessakaan muuttamaan.
Visuaalisesti Call of Duty ? Ghostsiin kohdistuu paljon odotuksia, sillä se on yksi ensimmäisiä uudelle konsolisukupolvelle julkaistuista peleistä. Xbox 360 -versiota sanoisin jopa hyvän näköiseksi erittäin selkeän ja siistin ulkoasunsa, sekä tasaiseen 60 kuvan sekuntinopeuteen sidotun ruudunpäivitysnopeutensa ansiosta. PlayStation 4 -versio oli sen sijaan pettymys, sillä se ei oikeastikaan näytä edellispolven versiointia kaksisemmalta. Merkittävimmät parannukset olivat lähinnä full HD -resoluutiossa, runsaammissa partikkeliefekteissä sekä tarkemmissa tekstuureissa. Nämä ovat sellaisia asioita, joihin silmä tottuu alta aikayksikön, eikä Ghosts suoraan sanoen tuntunut sen enempää uuden laitesukupolven julkaisulta, kuin aiempien Call of Dutyjen PC-versiot. Toivottavasti seuraava vuosi tuo tullessaan jotain konkreettisempaa.
Call of Duty ? Ghosts on osoitus siitä, kuinka pahasti tiensä päässä koko Call of Duty -pelisarja alkaa olla. Vaikka sille antaisi anteeksi typerän ja ksenofobisen tarinansa, jää jäljelle siltikin vain hiottu, hieman tylsähkö ammuskelupeli, joka toistaa suurin piirtein samat temput kuin edeltäjänsä. Joillekin pelaajille tuttuus sopii paremmin kuin toisille, mutta itse alan hiljalleen lähestyä sietokykyni rajoja tämän samaa kehää toistavan ilmiön kanssa.
