Call of Duty: Infinite Warfare arvostelussa

Uusin Call of Duty joutui jo ennen julkaisupäivää aikamoiseen pyörremyrskyyn. Traileri kun julkaistiin niin se herätti suurta hämmästystä pelaajissa. Cod alkoi muistuttaa enemmän avaruusräiskintöjä kuin Call of Duty-sarjan peliä. Hyvin moni muutenkin odotti sarjan vihdoinkin palaavan juurilleen, Toiseen Maailmansotaan tai muuhun historialliseen sotaan. Viimeksi historian taistelutantereilla räiskittiin lähes kymmenen vuotta sitten, kun World at War julkaistiin.

Infinity Ward kuitenkin päätti tehdä vastoin fanien toiveita ja nyt taistellaan avaruudessa, ohjaillen avaruushävittäjää ja suorittaen tehtäviä ympäri aurinkokuntaa. Tämä oli aikamoinen niitti, sillä suosio lähti laskuun lehmän hännän lailla, eikä pelin avausviikolla ostajia pahemmin näkynyt. CoD: Infinite Warfare haali maailmanlaajuisesti ensimmäisellä myyntiviikollaan vain noin puolet siitä mitä Black Ops 3 sai myytyä. Kilpailua juoksutti Battlefield 1:sta julkaistu traileri samoihin aikoihin ja pelaajien reaktiot kallistuivat BF 1:sen puoleen ja #RIPCoD hästägistä tuli trendi sosiaalisessa mediassa. Kiinnostusta julkaisua kohtaan nosti uutinen siitä, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista CoD-peleistä, Modern Warfaresta, tuodaan ulkoisesti paranneltu versio. Someraivo kuitenkin nousi pian uudestaan kun kävi ilmi, että MW julkaistaan ainoastaan Infinite Warfaren yhteydessä, eikä tätä voi myydä eteenpäin, jollei halua myös menettää Modern Warfarea.

Yksinpelin kampanja

Infinity Ward työsti Infinite Warfarea kolmisen vuotta ja luulisi, että siinä ajassa saisi jotain erityisiä koukkuja yksinpelin juoneen. Jossain vaiheessa oli aika, kun räiskintöjen kampanjaan ei juurikaan tullut kiinnitettyä huomiota ja moninpeli oli se, joka kiinnosti pelaajia. Nyt sentään on enemmän annettu taas arvoa kampanjallekin.

Harmi, että tarinallisesti tämä uusin painos ei juuri mitään jännää tarjoa. Aurinkokunnasta on tullut liian ahdas ja Mars päättää yrittää tuhota Maan. Siinäpä se lyhykäisyydessään. Pientä tarinan säätöä on pyritty heittämään mukaan, mutta kyllä parempaankin olisi pystytty. Varsinkin, kun peli sisältää aika eeppisiä tilanteita niin näistä olisi voinut ammentaa juoniosastolle vaikka mitä mukavaa.

Game of Thrones sarjasta tuttu Jon Snow, eli Kit Harington, johtaa hyökkäystä Maahan ja Geneve laitetaan maan tasalle. Pelaaja heitetään kapteeni Reyesin kypärän sisään ja pistetään marsilaisia pataan. Jo heti alussa tehdään selväksi, että suurin osa taisteluista tullaan viettämään avaruudessa, joko avaruusaluksilla, planeetoilla tai lentäen lennokilla. Aika moni tehtävä sisältääkin tätä lentelyä, jonka toteutus olisi voinut paremminkin mennä.

Tehtäviä voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä, päätehtävät on eroteltu keltaisiksi. Pelaajan ei tarvitse koskea sivutehtäviin, mutta mikäli haluaa saada kaikki kampanjan tarjoamat herkut niin se on suotavaa. Tehtäväkartta tarjoaa samalla pientä nippelitietoa aurinkokunnasta mikä on ihan kiva.

Alkutapahtumien jälkeen Reyes ylennetään komentajaksi ja hän johtaa Maan tähtilaivastoa. Pientä vapautta on pyöriä pitkin tähtiristeilijää, mutta tämä tuntuu vain pelaajan huijaamiselta. Missään ei ole oikein mitään tutkittavaa ja kapteenin oma hyttikin tietokoneineen on aika turha ja ylimääräinen lisäys. Jos pelaajan halutaan samoilevan ympäristössä niin sinne täytyy laittaa kunnolla virikkeitä, eikä mitään pientä hyödytöntä tuijoteltavaa.

Viholliset ovat sitä samaa geneeristä huttua mitä Advanced Warfare tarjosi; sotilaita ja koneita. Hakkerointikin on jälleen mukana ja ammuskelevat dronet. Tekoälyyn ei parannusta ole tullut, viholliset huutelevat kun vaihtavat lipasta ja osaavat ampua suojasta. Omat kaverit reagoivat myös huudoilla. Eniten kuitenkin ärsyttää se, että vieläkin tekoäly keskittyy liikaa pelaajaan ja jättää suhteellisen rauhaan tietokoneen ohjaamat kaverit.

Lopulta yksinpelistä jää aika vähän käteen. Parasta antia on loistavasti puhuttu dialogi ja tutut naamat, Jon Snow ja Farscape sci-fi -sarjasta Aeryn Sun (Claudia Black). Grafiikka on jälleen parasta A-luokaa, ei voi millään antaa risuja tälle kauneudelle. Se komeus ei vain riitä pelastamaan sielutonta kampanjaa, joka olisi voinut olla enemmänkin. Avaruudesta piittaamatta.

Moninpeli

Pientä viilausta on, mutta parannusta tai eroa aikaisempaan Call of Dutyyn ei ole sen vertaa, että kannattaisi tämän takia rynnätä ostoksille. Ennen pelin alkua, valitaan itselle taistelukokonaisuus. Näitä on kuusi erilaista, jokaiselle pelityylille löytyy oma. Osan näistä voi helposti arvata ulkonäköä katselemalla, että minkätyylistä peliä on luvassa. Pelkistetty sotilas on keskitien kulkijalle, predatoria muistuttava kokonaisuus on sniputtajalle, luonnollisesti. Robottikin löytyy. Jokaisella ”rigillä” on oma erikoisaseensa, joka aktivoituu kun pisteitä on tarpeeksi. Kuolema tai ammusten loppuminen nollaa tämän erikoisuuden.

COD-sarjan ”perkit” ovat tuttuja, eikä tällä puolella mitään sen erikoisempaa mainittavaa ole kuin se, että ne löytyvät. Sama myös koskee kranaatteja, tähtäimiä ja aseitakin. Muokkaus tuntuu paljon rajoitteisemmalta kuin ennen. Nahkoja aseisiin on kyllä, mutta pelaajalla ei ole vapaat kädet luoda mitään omaa. Tähän tulee ilmeisesti muutos päivityksien muodossa, mutta kyllä sellaisen, joka on ollut jo aikaisemmassa Call of Dutyssa, pitäisi olla heti uudessa julkaisussa auki. Aseet ovat sieluttomia, eikä niihin saa enää kunnon hifistelyn tunnetta.

Pelimuotoja on taas kerran aivan tuhottomasti. ”Featured” tarjoaa kolme kuuminta pelimuotoa sillä hetkellä. Overwatchista:kin tuttu laatikoiden avaaminen on mukana. Kun avaimia on kerätty vähintään kymmenen, on mahdollista avata laatikko. Paremman laatikon saa auki kun pulittaa 30 avainta. Ainoa ero näillä laatikoilla on se, että kun pulittaa enemmän avaimia saa suuremmalla todennäköisyydellä parempaa tavaraaja. Hieman kuitenkin huijattu olo on ollut, kun on tullut aika heikkoa tavaraa isommasta boksista. Voi olla huonosta tuuristakin kiinni, mutta kivemmalta tuntuisi saada oikeasti hyvää, jos pulittaa paljon valuuttaa.

Kartat ovat kohtalaisen toimivia, niitä on julkaisun aikana viisi kappaletta. Alkaa kuitenkin kyllästyttämään seinillä juoksemiset ja harhaan hyppäämiset. Taisteluita käydään 1950-luvun Yhdysvaltojen maisemissa ja futuristisissa ympäristöissä. Ehdoton suosikki on Terminal, joka on tuttu Modern Warfare 2:sta. Yksi sisäkenttä on mukana. Kokonaisuutena ajatellen moninpeli toimii yhtä hyvin kuten ennenkin. Se on viihdyttävä ja avaimia on kiva saada.

Mtään uutta mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Parempi nimitys tälle CoD-pelille olisi ollut Advanced Warfare 2. Sopiikin siis kysyä itseltään, että onko mitään järkeä hommata täyden pelin hintaista dlc-pakettia, karsituin ominaisuuksin.

Zombeja? No totta kai!

Eihän CoD ole tänä päivänä mitään, ellei mukana ole zombipelimuotoa. Tämä uusin zombeilu kuitenkin tuntuu olevan lähempänä Left 4 Dead 2:sta kuin CoDin aikaisempia z-taistoja. Zombies in Spaceland-huvipuisto on tällä hetkellä ainoa pelattavissa oleva kartta. Kuten yksinpelin kampanjasta, myös zombimoodista löytyy TV:stä tuttu kasvo, David Hasselhoff, jonka saa auki suorittamalla haasteita kartalla.

Peliä voi pelata joko yksin tai kolmen muun pelaajan kanssa. Alussa pelaajat ovat pienellä alueella pistoolit kädessä, estämässä zombien pääsyä ikkunoista. Lautoja voi laittaa lisää esteeksi. Zombit antavat rahaa ja rahalla saa auki uusia alueita. Myös parempia aseita kannattaa pitää silmällä, muun moassa m1 garand puoliautomaattinen kivääri on erittäin tehokas. Pelaajalla on myös käytössään viisi korttia, jotka antavat hetkellisiä parannuksia. Nämä kortit saa laukaistua painamalla alaliipaisimia ohjaimesta.

Zombivyöryt on jaettu kohtauksiin, elokuvamaailman tavoin. Jokainen uusi kohtaus on aina hieman haastavampi ja zombit vaativat useamman osuman ja niitä tulee paljon enemmän. Kaikki eivät ole laahustavia örveltäjiä vaan osa keksii juoksemisen. Pellepelkoa lisää räjähtävät juoksentelevat pellet. Kaikista kutkuttavin on jättiläismäinen juokseva uliseva mörkö, joka ei ihan yhdellä lippaallisella suostu kaatumaan vaan tätä juostaan karkuun pitkin huvipuistoa.

Kun alkaa näyttää siltä, että kuolema on tulossa ja energiat menevät nolliin, pelaajan on mahdollista vielä maassa ampua pistoolilla zombeja. Mikäli apu tulee ajoissa, ollaan taas jaloillaan ja täysissä sielunvoimissaan. Jos apu jää, joutuu pelihalliin jäähylle. Täällä pelihallissa koitetaan kerätä tarpeeksi pisteitä, jotta päästään kavereiden kanssa takaisin zombijahtiin. Kaikkien kuollessa se on ”game over” ja jaetaan pisteet.

Zombipelimuoto taitaa olla CoD:IW:n parasta antia. 80-luvun teema on aivan loistava ja hauska. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, pelimuoto on hyvin paljon samanlainen kuin loistava Left 4 Dead 2, mutta ei tämä sitä monipuolisempi kuitenkaan ole. Valitettavaa on, että tuota klassikkoa ei PS4:lla ole.

Call of Duty: Modern Warfare remastered

Kuola valui suusta kun tämä räiskintäpelien klassikko ilmoitettiin saapuvaksi uusimmille konsoleille. Intoa kuitenkin syövytti se, että peliä ei voi pelata ilman Infinite Warfarea. Infinity Ward ulkoisti MW:n ehostamisen Raven Interactive:lle.

Mihinkään muuhun kuin grafiikkaan – tarkemmin sanottuna tekstuureihin – ei olla koskettu, eikä muuta muutosta luvattukaan. Tekstuurit ovat nättiä katseltavaa, valaistusefektit ovat näyttäviä myös. Outoa on kuitenkin sprite-grafiikan tuliefektit, jotka olisivi voinut päivittää partikkelimuotoon. Päivän päätteeksi voi CoD-veteraani kysyä itseltään, että eikö se alkuperäinenkin ollut jo aika nätti? Kyllähän se oli ja Mikko Kosonen sen aikoinaan arvosteli

Uusioversion grafiikkaa ei jaksa ”hämmästellä” kovinkaan pitkään. Pelin kampanjaa läpi tahkotessa tulee availtua saavutuksia, joita ei ensimmäisen painoksen aikana vielä ollut olemassa. Muuten kampanja on sitä samaa kultaa, joka yhdeksän vuottakin oli. Veteraani voi kyyneleet silmissä muistella kuinka hienoa oli ampua lämpökameran avulla lentokoneesta vihollisia. Uusille pelaajille tarina antaa lisää elämänkokemusta ja sivistystä.

Modern Warfaren moninpeli oli edelläkävijä. Nykymittapuulla ajatellen se on erittäin tönkkö ja ehkä jopa alkeellinen. Alussa on opittava kuolemaan ja kiltisti vain kerätä kokemuspisteitä ja ”rankkia”, jotta saa auki aseita ja perkkejä. Tähän ei ollut mitään ohituskaistaa ja kyllähän se silloin otti päähän, kuten myös nyt tässä uudessakin versiossa. Silti on hienoa, että mitään ei olla helpotettu vaan se pelituntuma on tosiaan se sama mikä vanhoina aikoinakin oli. Nuorimmat pelaajat voivat olla ihmeissään kun sotilas ei enää voikaan juosta seinillä, liukua tai käyttää jet-packia. Makuulle meneminenkin tuntuu tönköltä. Kaikki on siis juuri niin kuin voi toivoa.

Miinusta joutuu kuitenkin antamaan moninpeliinkin, sillä kaikkia karttoja ei ole mukana. Ilman esteitä olisi voinut olla kaikki pelattavissa jos pelaajia vain riittää. Yksi pelattavista kartoista on Bog, joka ei mikään oma suosikki koskaan ollut. Kartat pitää olla toimivia, mutta ne ovat myös maku asia. Mitään järkevää syytä rajoitukselle ei ole, muuta kuin raha. Ne kartat, jotka ovat mukana, toimivat kuitenkin täydellisesti. Kontti-kartta on järjetön, mutta yhtä hauska kuin ennenkin.

Loppusana

Call of Duty: Infinite Warfare on köyhä lisäys CoD-perheeseen. Sääli hienon ääninäyttelyn ja suhteellisen mukiin menevän kampanjan takia, mutta aivan liian vähän mitään uutta verrattavissa Advanced Warfareen. Black Ops 3:seen ei tätä halua edes verrata, varsinkin kun aihepiiri on AW:ssa ja IW:ssa samat. Tunne IW:n suhteen on vähän sama kuin uusimpien NHL-pelien julkaisuissa; pelaajat päivitetään ja vähän viilaillaan sieltä täältä. Nyt tuntuu, että Infinity Ward on tehnyt saman tempun. Pelaajia ei kuitenkaan sovi aliarvioida. Puolivillainen avaruusräiskintä ei välttämättä kelpaa, varsinkin jos odotukset on aivan jotain muuta. Parempaa avaruustaistoa löytyy pilvin pimein. Tätä CoDia on vaikea suositella yhtään kenellekään, ainakaan täysihintaisena. Aivan järkyttävän kaunis se on, melkein bugitonkin, mutta nyt on suunnattava katse kohti tulevai… siis ottaa opiksi ja nuolla haavat.