Peliarvostelu

Call of Duty: Modern Warfare II

Pelin nimi: Call of Duty: Modern Warfare II
Lajityyppi: Räiskintäpelit
Alusta: Playstation 5
Kehittäjä: Infinity Ward
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Petteri Hemmilä, 23.11.2022 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Call of Duty: Modern Warfare II kansikuva

Pimeät illat, yöpakkaset ja uusi Call of Duty ovat varmoja merkkejä siitä, että vuosi lähenee jälleen loppuaan. Tänä vuonna esiintymisvuorossa on Call of Dutyjen kultapoikana tunnettu Infinity Ward ja hieman hämmentävästi nimetty Call of Duty – Modern Warfare II. Kyse ei ole nimestään huolimatta vuonna 2009 julkaistun pelin toisinnosta, vaan suorasta jatkosta parin vuoden takaisen Modern Warfaren uudisversioinnille. Yksinpelikampanjasta huokuu kunnioitettavan kova yritys rikkoa pinttyneimpiä Call of Duty -kaavoja, mutta suurimmat läpimurrot koetaan tänäkin vuonna moninpelipuolella.

Call of Duty – Modern Warfare II:n yksinpelikampanja lähtee liikkeelle lupaavasti kohtauksella, jossa sabotoidaan venäläisten ja iranilaisten asekauppoja, mutta se sukeltaa aika nopeasti Hollywood-toimintafantasioiden kaninkoloon. Kyseessä on tälläkin kertaa perinteinen erikoisoperaatioiksi puettu ihmisjahti, jossa yritetään estää kuuluisaa Al-Qatala -terroristia laukaisemasta ohjuksia Yhdysvaltain maaperällä. Vuoristoratamaisesti etenevä tarina vie pelaajaa upeisiin maisemiin aina Amsterdamista Meksikoon ja tarjoaa kiitettävästi myös pelillistä vaihtelua. Yhtenä hetkenä etsitään terroristia amerikkalaiselta esikaupunkialueelta, toisena hypitään kuorma-autosta toiseen vauhdikkaassa takaa-ajossa ja kolmantena kerätään tarveaineita omatekoisiin pommeihin yllättävän The Last of Us -henkisessä selviytymisepisodissa. Kampanja on siis kaikkea muuta kuin tylsä, mutta nykysodankäynnin typistäminen Michael Bay -henkisiin erikoisoperaatioihin tuntuu vuonna 2022 poikkeuksellisen väärältä: Euroopan takapihan tapahtumat muistuttavat itse kutakin, ettei perinteinen sotiminen ole hävinnyt mihinkään ja läpeensä viihteellisen antiterroistifantasian väittäminen “moderniksi sodankäynniksi” tuntuu tänä vuonna totuttuakin selkärangattomammalta reaalipolitiikan välttelyltä.

Vaikka yksinpelikampanjan tarinaa arvioisi täydellisessä poliittisessa tyhjiössä, on sillä omat ongelmansa. Käsikirjoitus ei ole kaksista, hahmot ovat korneja ja tarinan sisäinen koheesio ontuu. Olin pudota tuoliltani, kun päähenkilöt vapauttivat pitkään jahdatun terroristin vedoten laillisuuteen vain viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin pommittanut meksikolaisen koulun raunioiksi laittomassa varjo-operaatiossa. Fanit ovat kehuskelleet tämän vuoden hahmokaartia onnistuneeksi, mutta kaltaiselleni CoD-turistille arvio tuntuu vähän samalta kuin kuuntelisi geologin mielipiteitä kivinäytteistä. Paria ylikorostettua brittiaksenttia, Alain Mesan näyttelemä meksikolainen stereotyyppisotilas sekä tietenkin lapsellisessa luurankonaamarissaan viihtyvä Ghost. Ei relevantteja kasvutarinoita tai kehityskaaria, vaan pelkkää pikkunokkelaa militanttia small talkia. Jollekulle nämä ainekset riittävät “hyvään hahmoon”, mutta meille muille kivet ovat kiviä ja jalometallit sitten erikseen.

Pelillisesti vuoristorata pysyy onneksi alusta loppuun viihdyttävänä ja todella vaihtelevana. Jotkut ideoista toimivat paremmin kuin toiset: tykkäsin kovasti esimerkiksi lyhyestä Hitman-henkisestä hiiviskelyepisodista keskellä kartellin juhlia, mutten niinkään jo aiemmin mainitsemastani kotipommien askartelusta The Last of Us -henkisessä selviytymisjaksossa, joka olisi kaivannut entistäkin isompaa ja epälineaarisempaa pelialuetta. Parhaimmillaan CoD on kuitenkin yhä antautuessaan rehelliselle räiskinnälle. Aseiden tuntuma on totuttuun tyyliin vertaansa vailla ja tasosuunnittelulla tuntuu olevan aina uusi ässä hihassaan, olipa kyse sitten ahtaiden asuintilojen vyörytyksestä tai kansitaistelusta keskellä kovinta merenkäyntiä. Viholliset tarjoavat juuri sopivan haasteen pitääkseen pelaajan varpaillaan ja pelin hauskana. Olipa teemasta ja tarinasta mitä mieltä tahansa, ei noin kahdeksantuntista yksinpelikampanjaa voi ainakaan tylsäksi sanoa.

Tämänkin vuoden paras anti löytyy moninpelipuolelta, jossa on panostettu suuriin ja näyttäviin taisteluihin. Tarjonta muuttuu jatkuvasti päivittyvän sisällön myötä, mutta arvosteluhetkellä jaossa oli verrattain konservatiivinen setti Dominationin ja Prisoner Rescuen kaltaisia pienpelimuotoja, kolmen pelaajan Spec Ops -yhteistyötila sekä uudet massapelimuodot Ground War ja Invasion. Ground War on suoraan Battlefieldin pelikirjasta lainattu 32 + 32 pelaajan valloitusmoodi, jossa yritetään pitää hallussa karttapisteitä. Invasion on puolestaan massiivinen team deathmatch, jossa pakkaa sekoittavat puupökkelön taktisilla kyvyillä varustetut tekoälysotilaat. Kuten arvata saattaa, vaivaa osaa kartoista pienoinen kiikarikiväärien tyrannia, mutta vaakakuppeja tasoitellaan kulkuneuvoilla sekä erilaisilla ilma- ja drooni-iskuilla. Useimmista kartoista myös löytyy kiitettävästi rakennuksia näkösuojaksi. Vaikkei moodeissa ole sinänsä mitään vallankumouksellista, tekee silkka ihmispaljous uusista moninpelimoodeista huomattavasti perus CoDia lähestyttävämpiä – 32 pelaajan tiimit ovat sen verran isoja, että taitotaso vaihtelee väkisinkin, eikä joukkueensa silmätikuksi päädy edes aloittelijan suorituksella. Nyt kun myös Warzone 2 on ulkona, jää nähtäväksi, onko klassisilla 6 vs 6 moodeilla tulevaisuutta kuin LAN-partyilla tai bottiharjoitteluareenoina.

Yksi olennaisimmista moninpelimuutoksista liittyy aseprogressioon ja aseiden tuunaamiseen. Uudet aseet ja virittelyosat avataan yhä ahkeralla pelaamisella, mutta oman lempipyssyn sijaan peli rohkaisee tarttumaan myös vieraampiin aseisiin. Jippo on siinä, että tähtäimet ja muut viritysosat istuvat useampiin aseisiin, mutta mieleisin osa ei löydykään välttämättä juuri itselle tutun ja turvallisen rynnäkkökiväärin progressiopuusta. Konepistooleihinsa tykästynyt pelaaja saattaa joutua ansaitsemaan komponenttinsa kiikarikiväärihommilla ja päin vastoin. Tämä saattaa häiritä kaavoihinsa kangistuneita veteraaneja, mutta uuden pelaajan näkövinkkelistä rakenne tarjoaa juuri sopivan tekosyyn vaihdella kalustoaan ja pelityyliään otteluiden välillä.

Teknisenä ja audiovisuaalisena teoksena Call of Duty: Modern Warfare II osaa olla sykähdyttävä, mutta myös yllättävän buginen. Sosiaalisessa mediassakin kiertänyt lyhyt pyrähdys fotorealistisessa Amsterdamissa on kiistattoman upea isollakin ruudulla ja myös myöhemmät maisemat saavat haukkomaan henkeä. Visuaalinen realismi ei tosin ole kovin armelias virheille, mikä saa harvakseltaan tasogeometriaan uppoavat tai ilmassa leijailevat ruumiit näyttämään erityisen koomisilta. Pahin kohtaamani bugi ei ollut kuitenkaan visuaalinen, vaan suorastaan peliä rikkova: pitkähkö takaa-ajokohtaus jäi viime metreillä ikuiseen silmukkaan, josta pääsi yli vasta kun tajusi aloittaa koko tehtävän alusta. Reddit-ketjun perusteella en ollut ainoa, eikä kyse ollut myöskään mistään esijulkaisuversion bugista, vaan vielä pari viikkoa julkaisun jälkeen vaivanneesta virheestä. Moninpelipuoli toimi puolestaan kuin junan vessa, mikä kertonee jotain Infinity Wardin prioriteeteista.

Luovista yksinpelitehtävistä ja päivitetyistä moninpelimoodeista huolimatta aikani Call of Duty: Modern Warfare II:n parissa tuntui pohjimmiltaan tutulta ja turvalliselta. Olipa vastassa sitten ihmispelaajia tai yksinpelikampanjan virtuaaliterroristeja, kumpuaa pelin viehätys tänäkin vuonna upeasta tasosuunnittelusta, hyvästä pelattavuudesta ja verrattomasta ampumistuntumasta. Temaattisesti ja tarinaltaan Modern Warfare II on yhtä ontto kuin edeltäjänsä; Ukrainan realiteetit huomioiden olisi ihan kiva, jos se uskaltaisi lausua nykysodankäynnistä muutakin kuin “toiminta on kivaa ja rikolliset pahoja”, mutten ehkä pidättäisi vielä ensikään vuonna hengitystäni. Ilmeisestä arvotyhjiöstään huolimatta, on CoD: Modern Warfare II:lle vaikea olla kauhean vihainenkaan – se on nimittäin pohjimmiltaan aika pahuksen viihdyttävä peli ja vastuussa ensimmäisestä nautinnollisesta moninpelikokemukseni pitkään aikaan.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Viimeisen päälle hiottu ampumatuntuma ja pelattavuus
  • - Massiiviset Ground War- ja Invasion-moodit herättävät moninpelikipinän
  • - Audiovisuaalinen mammutti
  • - Yksinpelikampanja uskaltaa kokeilla uusia ideoita…

Huonoa

  • - …joista moni jää valitettavasti torsoksi
  • - Yksinpelin todellisuudesta irtautunut terroristitarina tuntuu lähinnä kömpelöltä yritykseltä kömpelöltä yritykseltä käsitellä sotaa “epäpoliittisena” viihteenä
  • - Turhan paljon bugeja vielä pari viikkoa julkaisun jälkeenkin