Taas on se aika vuodesta kun joululaulut valtaavat ostoskeskukset ja viimeisen päälle hiottu ammuskelu pelihuoneet. Call of Duty -kausi on jo hyvässä vauhdissa. Tämän vuoden viihteestä vastaa Sledgehammer Gamesin Modern Warfare III, joka jatkaa karkeasti ottaen siitä, mihin viime vuoden Modern Warfare II jäi. Vastaanotto ei ole ollut etenkään yksinpelikampanjan osalta varauksetonta, mutta peruspalikat ovat siinä määrin vakaalla pohjalla, ettei voi olla pistämättä kaikkein äärimmäisimpiä reaktioita sotaväsymyksen piikkiin. Ongelmaton peli ei Modern Warfare III kuitenkaan ole.
Yksinpeli
Call of Duty: Modern Warfare III:n suurin heikkous on sen yksinpelikampanja. Suoraan MW II:sta jatkava moodi on lyhyt, kerronnallisesti sekava ja hieman keskeneräisen oloinen. Kyse on periaatteessa samanlaisesta tiukan lineaarisesta tarinaputkesta kuin ennenkin, mutta huolellisena käsityönä askarreltuja tehtäviä on vähemmän ja tilalle on tullut puoliavoimiin karttoihin sijoittuvia Open Combat Mission-tehtäviä. Avoimuudessa ei olisi sinänsä vikaa, ellei koko hommasta irtoaisi vähän liikaa harrastelijamodatun Warzonen katku. Kupletin juonena on laskea pelaaja avoimeen ympäristöön suorittamaan tehtäviä ja keräämään aseita selittämättömästi ripotelluista asekätköistä. Tavoitteena on yleensä sabotoida kohteensa kaikessa hiljaisuudessa, mutta vihollisten heikko tekoäly sekä epäselvästi ilmaistu huomiokyky tekee hiiviskelystä hullun hommaa. Puhdasverinen räiskintä ja eksyttäminen on taktiikkana kenties jopa tehokkaampi, sillä vihollisilla on tapana rynnätä suoraan tulilinjalle ja unohtaa hetken päästä pelaajan olemassaolo. Hienostuneempi suunnittelu menee yleensä harakoille: valmistelin eräässä tehtävässä väijytystä vihollisen helikopterille huomatakseni hetkeä myöhemmin, että virittelemäni ilmantorjuntapatteristo oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyyninen puoleni ei voi olla ajattelematta Open Combat Missionien olevan pelkkää helposti tuotettavaa täytettä, jolla tekijät ovat saaneet puserrettua eetteriin edes puolikelvollisen yksinpelin uskomattoman kovassa aikataulupaineessa. Epäilystä ruokkivat myös hätäisesti kyhätyt välianimaatiot, joissa hahmot puhuvat sekavia animoidun tietokoneruudun päällä.
Perinteisemmät CoD-tehtävät ovat selvästi parempia, mutta nekään eivät yllä sarjan parhaimmistoon. Kohokohtia lienevät alun näyttävä vankilapako, tarkka-ampujien eliminointi lumimyrskyssä sekä terrori-isku jalkapallostadionille, jossa viholliset pitää erottaa paniikissa säntäilevistä siviileistä. Pelistä löytyy oma shokkiarvoa tavoitteleva “No Russian”-hetkensä, joka on sinänsä hienosti rakennettu, mutta tuntui juonellisesti sekavassa potpurrissa vähän irtonaiselta ja itsetarkoitukselliselta. Kohtaus olisi ollut tehokkaampi, jos juonesta ottaisi ylipäätään mitään tolkkua.
Kulisseissa on kenties vähän petraamista, mutta Modern Warfare III suoriutuu kuitenkin perusjutuista mallikkaasti: ampuminen tuntuu yhä erinomaisen hyvältä, äänet ovat napakat ja viholliset kestävät juuri sopivan määrän osumia ennen kaatumistaan. Juoksentelu, kiipeily ja liu’ut tuntuvat niin ikään hyviltä. Ja mikä tärkeintä: pelin vaikeustaso istui kuin mittatilauspuku. Hyvä tuntuma on läsnä myös sisällöllisesti heikoimmissa Open Combat Mission -tehtävissä, enkä voi väittää, ettäkö pelaaminen olisi missään kohden harmittanut. Ainoa todellinen syy, miksi voisin jättää MW III:n yksinpelin hyllylle on sen väsyneeseen geopoliittiseen fiktioon perustuva tarina. Omaan aika korkean toleranssin hatusta revityille Keski-Aasian konfliktipesäkkeille, mutta kyllähän se rehellisesti sanoen vähän kuvottaa, kun peli vaivautuu erikseen alleviivaamaan, ettei sen venäläistä yksityisarmeijaa johtava pahis ole välttämättä Kremlin talutusnuorassa.
Moninpeli
Call of Duty: Modern Warfare III pärjää moninpeliareenoilla selvästi yksinpeliä paremmin. Suurin yksittäinen ero viime vuoden Modern Warfareen on pelaamisen tempo: pelaajat juoksevat selvästi vikkelämmin, ja erikoisliikkeet, kuten sukellukset sekä liu’ut keskeyttävä “slide cancel” tuovat liikkumiseen rahtusen parkouria. Vauhdikkuus suosii kieltämättä niitä, joilla on alle kolmekymppisen refleksit sekä niitä, jotka pelaavat paljon, mutta kun ketteryyteen kerran tottuu, on siitä vaikea oppia pois.
Pelimoodeja löytyy tänä vuonna yhteensä 12 aina Team Deathmatchista Dominationiin. Tämän vuoden erikoisuuksiin kuuluvat muun muassa Sledehammerin omassa Call of Duty: World War 2:ssa debytoinut tavoitepohjainen War sekä avoimen maailman tiimiseikkailuksi muuttunut Zombies. Ketjutettuihin hyökkäys- ja puolustustavoitteisiin jaettu War toi mieleen muinaisen Day of Defeatin, mutta kaipaisi enemmän kuin yhden kartan. Zombies on puolestaan suoraviivainen PvE-käännös suositusta Warzonesta, jossa maksimissaan kolmen hengen tiimit etsivät varusteita ja suorittavat yksinkertaisia tehtäviä valtavan kokoisella Urzikistanin kaupunkikartalla. Moodi on varsin aloittelijaystävällinen, sillä selviytyminen ei vaadi kauheasti koordinaatiota ja ainoa yhteispelaamisen muoto on paukutella zombeja yhteistuumin. Vaikka peliä pelaisi ilman omaa joukkuetta, joutuu kaupungissa seikkailemaan harvoin yksin: aina kun jossain alkaa tapahtua, tuppaavat naapuritiimit eksymään tulitueksi. Yhteistyötä syntyi etenkin kartan keskiosassa, jossa varusteet ovat parempia ja zombit merkittävästi suurempi uhka.
Zombies osoittautui kaikkiaan varsin viihdyttäväksi, mutta samalla myös jokseenkin omituiseksi lisäykseksi Call of Dutyn moninpelirepertuaariin. Se on kuin vaaraton versio Warzonesta, jossa voi kytkeä aivot pois ja edetä haluamassaan tahdissa. Warzonen hektisyyteen tottuneille se lienee liian verkkainen – kenties jopa tylsäkin – sillä toiset pelaajat eivät muodosta uhkaa, ja jokaista eksursiota kartan polttopisteisiin edeltää pitkähkö varusteiden keräily rauhallisilla reuna-alueilla. Jonkinmoinen PvP-elementti toisi kieltämättä tervetullutta väriä etenkin pelien alkuminuuteille, mutten voi sanoa, että kolmostason zombivyöhykkeet kaipaisivat juurikaan nykyistä enempää haasteita.
Toinen kauden suosikkini on jo viime vuonna debytoinut massiivisota, Ground War. Battlefieldin Conquest -moodia muistuttava 32 vs 32 pelaajan valloituspeli on tänäkin vuonna paras paikka totutella ihmisvastustajiin ja teroitella moninpelihampaitaan. Kuudenkymmenenneljän pelaajan kaaos tarjoaa juuri sopivasti anonymiteettia, että hommaan kehtaa ryhtyä myös vähän veltommalla asenteella. Pelit eivät myöskään tunnu aivan normaalien CoD-matsien kaltaisilta hiostuksilta, sillä laajaan joukkoon mahtuu aivan kaiken tasoisia pelaajia. Ground War tarjoaakin erinomaisen harjoittelukentän uusille ja passelin sekoiluhiekkalaatikon vähemmän kilpailuhenkisille pelaajille. Kolmella Urzekistan-teemaisella kartalla pääsee mainiosti alkuun, mutta sisältöä sietäisi tulla vähän lisääkin.
Loppusanat
Call of Duty: Modern Warfare on saanut tänä vuonna poikkeuksellisen hyisen vastaanoton, enkä ole ihan varma, olisiko se suoranaisesti ansainnut sitä. Yksinpelisisältö on kieltämättä niukkaakin niukempaa, ja sotapornoa tihkuva hölynpölytarina totuttuakin sekavampi, mutta pelattavuuden perusjutut ovat yhtä kovassa iskussa kuin ennenkin. Moninpelipuoli on jopa hioutunut liikkuvuusparannusten myötä hieman paremmaksi. Warzone-mekaniikkojen kierrättäminen yksinpelin avotaistelutehtäviksi sekä Zombies-moodiksi jättää kierrätyksen maun, mutta etenkin matalan intensiteetin yhteistyöpelaamiseen kannustava Zombies osoittautui lopulta mainettaan paremmaksi. Open Combat Missionien suhteen olen varauksellisempi, sillä CoD-yksinpelien vahvuus on ollut aina tarkoin kuratoiduissa toimintakohtauksissa, jollaisia on liki mahdoton rakentaa avoimeen maailmaan. Ei voi kiistää, etteikö Call of Duty: Modern Warfare III tuntuisi Call of Dutyjen mustalta lampaalta, mutta se kertoo yhtä paljon sarjan iskemättömästä tasosta kuin tämän vuoden tarjonnasta.
