Peliarvostelu

Call of Duty – Vanguard

Pelin nimi: Call of Duty – Vanguard
Lajityyppi: Sotapelit
Alusta: Playstation 5
Kehittäjä: Sledgehammer Games
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Petteri Hemmilä, 8.12.2021 Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia
Arvostelun Call of Duty – Vanguard kansikuva

Call of Dutya kritisoidaan usein sen kaavamaisuudesta ja tiiviistä julkaisutahdista. Vaikka pienelle ravistelulle on usein aihetta, olen pääsääntöisesti tykännyt siitä, että muuttuvassa maailmassa on jotain varmaa: kaamos, syysmasennus ja uusi sotapeli, joka kiertää moraalifilosofiset pohdinnat silkalla oikeamielisellä paatoksella. Tämän vuoden Call of Duty: Vanguard on kerännyt poikkeuksellisen intensiiivistä kritiikkiä yllätyksettömyydestään sekä puolihuolimattomasta tasa-arvotematiikasta, joka on helppo nähdä pelkkänä woke-ilmiön kaupallistamisena. Kritiikille annetaan, toden totta, aineksia, mutta satunnaisen CoD-turistin on vaikea olla pistämättä ainakin osaa kitkerästä palautteesta silkan kisaväsymyksen piikkiin. Call of Duty: Vanguard on nimittäin veistetty täysin samasta puusta, kuin liki jokainen edeltäjänsä viimeiseltä neljältätoista vuodelta: näyttävä räiskintäspektaakkeli, joka on ontto kuin peltipurkki, mutta audiovisuaalisena vuoristoratana suorastaan mestarillinen.

Vanguardin heikoin lenkki on sen juoni. Aivan sodan loppumetreille sijoittuva tarina seuraa kolmannen valtakunnan raunioihin tunkeutuvaa erikoisjoukkoa, jonka tehtävänä on käydä urkkimassa natsijohdon varasuunnitelmat. Joukon kärjessä heiluu tumma britti, Arthur Kingsley – Normandian kiirastulissa karaistu laskuvarjojääkäri. Joukkoa täydentävät venäläinen tarkka-ampuja Polina Petrova, amerikkalainen lentäjä Wade Jackson sekä auktoriteetteja kavahtava australialainen aavikkorotta Lucas Riggs. Peli ei varsinaisesti selitä, miksi iskujoukossa on lentäjä, tai kuinka liittoutuneet ovat onnistuneet rekrytoimaan venäläisen tarkka-ampujan, mutta pelisuunnittelulliset syyt ovat ilmeiset: elokuvamaisen avauksen ja päätöksen väliin ahdettu peli koostuu nimittäin pääasiassa pelaajahahmojen takaumista, ja värikäs joukko antaa oivan tekosyyn vierailla mahdollisimman erilaisilla sotanäyttämöillä. Vajaaseen kymmeneen tuntiin tiivistetty yksinpeli viekin pelaajansa raunioituneen Berliinin ohella niin talviseen Stalingradiin, rintamalinjojen takaiseen Normandiaan, Tyynen valtameren ilmataisteluihin kuin Pohjois-Afrikan aavikoille.

Käsikirjoituksen ja juonenkäänteiden puolesta Vanguardin tarina ei juuri vakuuta. Natsit ja etenkin natsikomentajat ovat klassisia karikatyyripahiksia, joiden hävittämisestä ei tarvitse potea huonoa omatuntoa, kun taas liittoutuneet ovat luonnollisesti yksiulotteisen ylväitä vapauden puolustajia, joilla ei vaikuta olevan elämää saati identiteettiä sodan ulkopuolella. Päähenkilöt perustuvat ilmeisesti löyhästi oikeille toisen maailmansodan sankareille, mutta jälki on sen verran yksiulotteista, ettei tätä voi lukematta arvata. Peli kokeilee kepillä tasa-arvoteeman liukkaita jäitä, uskaltamatta kuitenkaan oikein sanoa mitään sen rohkeampaa kuin, että “natsit olivat rasisteja”. Sodan kuormittavuudesta tai vihollissotilaiden tappamisen tuomasta henkisestä taakasta Vanguard vaikenee Sankariteot mitataan natsien verellä ja kolmannen valtakunnan komentajat hävitetään ylenpalttisella sadismilla. Tarinaa vasten on toki helppo ymmärtää, mikä ajaa sankarit kaksoisrooleihinsa tuomareina ja pyöveleinä, mutta yhden ihmisen vuodattaminen kuiviin ja toisen polttaminen elävältä ilman näkyvää tunnereaktiota, välittää väkisinkin viestin, että tarpeetonkin julmuus on okei, kunhan se kohdistuu pahantekijöihin.

Pelillisellä asteikolla Vanguard pärjää paremmin. Mehevästä asetuntumasta, sekä varovaisuuden ja rämäpäisyyden nuoralla tasapainoilevasta rytmistä on muodostunut Call of Dutyn kivijalka, jolle myös Vanguard rakentuu. Suojien takaa käytävät tulitaistelut ovat yhtä näyttäviä kuin viihdyttäviäkin – viholliset reagoivat osumiin tyydyttävästi, eikä pelaajakaan voi ramboilla tulilinjalla tulematta ammutuksi. Tekoälynatsit pyrkivät savustamaan pelaajan suojastaan kranaatein ja toimivat muutenkin pääsääntöisesti fiksusti. Pakka hajoaa jonkin verran lähitaisteluissa, joissa viholliset eivät aina tunnista pelaajaa suurimpana uhkana. Kampanjaan mahtuu useampikin avoin areena, jossa pelaajalle annetaan rutkasti suojia ja liikkumatilaa. Näissä kohtauksissa Vanguard herää henkiin.

Vastapainon upealle räiskinnälle antavat elokuvamaiset välinäytökset, joissa pelaajan tehtäväksi jää lähinnä kulkea ennalta määrättyä polkua ja ihastella ympärillä purkautuvaa kaaosta. Interaktiivisuutta jaetaan elokuvamaisimmissa kohtauksissa vain nimellisesti, eikä peli epäröi palauttaa polultaan eksyvää pelaajaa ruotuun äkkikuolemin. Tiukkakin talutushihna on toisaalta helppo antaa anteeksi pelin iskiessä verkkokalvoille parasta spektaakkeliaan. Ainoa kohta, jossa elokuvamaisuus potki nilkoille, olivat Tyynen valtameren yllä käydyt ilmataistelut – syy ei tosin ollut niinkään interaktiivisuuden puutteessa, vaan enemmänkin siinä, ettei gamepad-peukaloni ketteryys tahtonut riittää ohi singahtelevien Zerojen perässä pujotteluun.

Yksinpelikampanja on monelle CoD-fanille pelkkä alkupala ja todellinen herkuttelu alkaa vasta nettimoninpelissä. Tämä on se kohta, jossa vilautan yleensä vastuuvapauslausekettani ja tunnustan perustavan arvioni enimmäkseen yksinpelille. Vanguardin suhteen en pode edes kovin huonoa omatuntoa, sillä verkkopelitarjonta on veistetty pitkälti samasta puusta kuin aiempienkin vuosien Call of Dutyissa. Listalta löytyy tuttu kirjo pelimoodeja, jotka keskittyvät tänäkin vuonna pääasiassa erilaisiin variantteihin tiimitaisteluista ja klassisesta aluevaltauksesta. Tuorein tulokas on Team Deathmatchia ja Battle Royalea yhdistelevä Champion Hill, jossa pelaajat mittelevät eloonjäämisestä 2-3 hengen tiimeissä. Säännöt ovat selkeät: kahdeksan tiimiä, kaksitoista elämää, mutta vain yksi voittaja. Muu tarjonta koostuukin tuttuakin tutummasta Dominationista, liikkuvan vyöhykkeen suojeluun keskittyvästä Patrolista ynnä muista vanhoista suosikeista. Jatkuvuutta rakennetaan hahmo- ja aseprogressioilla, sekä pelaamisen myötä karttuvilla asemodifikaatioilla. Hieman epämääräisesti kuvatut aseen osaset hämmentävät aloittelijaa, mutta hommaan pääsee sisään, kunhan vain jaksaa kokeilla erilaisia lisävarustekomboja.

Internetin taistelukentillä Vanguard tuntuu arvatenkin todella hiotulta. Liikkumis- ja ampumistuntumaa on vaikea kuvitella sulavammaksi, mutta todellinen johtotähti onkin yllättäen tasosuunnittelu. Pelistä löytyy CoDin mittareilla poikkeukselliset kuusitoista tasoa, joista jokainen tarjoaa omalla tavallaan kiehtovat puitteet yhteenotoille. Ympäri tasoja mutkittelevat reitit kiertyvät usein itseensä, patistaen liikkumiseen sekä konepistooleita suosiviin lähitaisteluihin. Uutinen on huono kaikille kiikarikiväärikämppereille, mutta hyvä meille muille. Suurin kritiikkini olisi varmaan se, ettei peli ole tänäkään vuonna järin aloittelijaystävällinen, ja että moninpeli on “vain” tuttua ja turvallista Call of Dutya. Aloituskynnystään voi madaltaa harjoittelemalla esimerkiksi botteja vastaan, mutta nähtäväksi jää, riittävätkö rahkeet haastamaan ilmaispeliksi muuttunutta Haloa tai edes Activisionin omaa Warzonea.

Isoimmat mullistukset – ja valitettavasti myös pettymykset – koetaan Zombies-moodissa. Tämän vuoden zombitila korvaa intensiivisen tornipuolustuksen kolmella geneerisellä minipelillä, joita väännetään rotaatiossa, kunnes pysyväiskuolo korjaa pelaajatiimin. Perusidea on kaikissa pelitiloissa sama: ammu ovista sekä ikkunoista könyäviä zombeja, ja yritä selvitä päätavoitteestasi. Yhdessä moodissa odotellaan kahden minuutin ajastinta, toisessa seurataan palavaa pääkalloa ja kolmannessa syötetään riimuja toteemeille. Moodit tuntuvat sanalla sanoen riisutuilta – ei esteiden rakentamista, ansojen virittelyä, tai muita taktisia ulottuvuuksia. Otteluiden välillä ostetaan uusia taitoja ja se oikeastaan siitä. Doomista lainattu demoniteema tuntuu laimealta korvikkeelta camp-henkisille okkultistinatseille, ja satunnaisgeneroidut tasot riistävät pelikokemukselta persoonan. Voihan haukotus sentään!

Audiovisuaalisesti Call of Duty: Vanguard on kuin pilkahdus tulevaisuudesta. En liioittele ainakaan paljoa väittäessäni Vanguardia tämän hetken näyttävimmäksi PS5-peliksi. Lineaarinen putkijuoksu on ymmärrettävästi helpompi lavastaa kauniimmaksi kuin jokin täysin avoimen maailman peli, mutta suu tahtoo vääntyä väkisinkin hymyyn pelin pistäessä parastaan Normandian maaseudulla tai Numa Numan viidakoissa. Maininnan ansaitsevat myös hahmojen mallinnus ja animointi. Eläväisiä hahmomalleja on nähty toki konsolipeleissä ennenkin, mutta yleensä sentään viholliset ovat erottuneet matalapolygonisuudellaan. Vanguard on ensimmäinen peli, jossa eroa korkean detailitason päähahmojen ja geneeristen sivuhahmojen välillä ei tahdo oikeastikaan huomata.

Loistokasta visuaalista kokonaisuutta tukee myös onnistunut äänimaailma. Huomion vievät nasevat aseäänet, mutta omaan korvaani tarttuivat myös kaiut, vaimennukset ja ylipäätään äänien välittämä tilan tuntu. Paatoksellinen orkesterimusiikki ei ole ollut koskaan omin juttuni, mutta on vaikea kuvitella, miten laukausten, huutojen sekä räjähdysten täyttämää äänimaailmaa voisi enää parantaa. Ääninäyttelijätkin vetävät roolinsa kunnialla, vaikkei käsikirjoituksessa olekaan varsinaisesti kehumista.

Call of Duty: Vanguard on kaikkiaan varsin ansiokas jatko-osa yhdelle konsolien tasalaatuisimmista pelisarjoista. Sen suurin vahvuus sekä heikkous on se, että se on henkeen ja vereen “Call of Duty”, eikä edes yritä esittää muuta. Tarina on kyseenalainen, törkyisesti tasa-arvoa kaupallistava ja arvomaailmaltaan juuri niin psykoottinen kuin sotapropagandalta odottaisi. Kyseenalainen eetos ei kuitenkaan syö kokemuksen arvoa audiovisuaalisena spektaakkelina saati viimeisteltynä ammuskelupelinä. Ellei ole saturoinut itseään läpikotaisin muilla räiskinnöillä tai aiempien vuosien CoD-paatoksella, kannattaa Vanguardille antaa tilaisuus.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Yksinpeli silkkaa spektaakkelia alusta loppuun
  • - Viimeisen päälle hiottu pelattavuus
  • - Uskomattoman näyttävä
  • - Moninpelin erinomainen tasosuunnittelu

Huonoa

  • - Lineaarisempi kuin länsimetro
  • - Heppoinen tarina ja kyseenalainen moraali
  • - Vaisu zombimoodi