Crackdown 3 arvostelussa

Microsoftin julkaisema alkuperäinen Crackdown -niminen toimintapeli oli kova juttu ilmestyessään Xbox 360 -konsolille vuonna 2007. Kenties jopa sen vuoden parhaita pelejä. Elettiin kuitenkin aikaa, jolloin esimerkiksi GTA IV ei ollut vielä ilmestynyt. Pelin kehittänyt Real Time Worlds halusi tehdä eräänlaisen GTA-henkisen, avoimen pelimaailman toimintapelin, jossa pelaaja edusti superkovia Agentteja, joiden tarkoitus oli pelastaa mielikuvituksellinen Pacific City kaduilla riehuneilta pahoilta jengeiltä.

Crackdownin keskeinen idea jengien kukistamisen ohella oli eräänlaisten voimapallukoiden keräily oman hahmon voimien parantamiseksi. Pallukat paransivat hahmon juoksunopeutta kuin hyppykorkeuttakin. Aseilla ampuminen, autoilla ajaminen sekä räjähteiden käyttö kaikki taasen nostattivat hiljalleen pelaajan hahmon kokemustasoa muistuttamaan pysäyttämätöntä kaikkivoimaista supersankaria. Loppupuolella peliä pelaaja hyppeli kepeästi lähes pilvenpiirtäjän kokoisia hyppyjä ja heitteli kainalossaan rekka-autoja vihollisten päälle. Pelin parhaita puolia oli kuitenkin juurikin sinne tänne ripoteltujen pallukoiden perässä rymisteleminen ja kiipeily, osa kun saattoi löytyä korkean pilvenpiirtäjän huipultakin. Pallukkajahti jalan juosten oli melkeinpä jopa hauskempaa kuin autoilla ajeleminen Crackdownin isokokoisessa maailmassa.

Ensimmäinen Crackdown on kiistatta klassikko ja se toimii taaksepäin yhteensopivuuden ansiosta nykyään myös Xbox Onella – minkä lisäksi Microsoft tarjoaa sitä Xboxin storessa ilmaiseksi.

Alkuperäisen pelin tehnyt Real Time Worlds siirtyi tekemään kunnianhimoisempaa nettimoninpeliä, All Point Bulletinia ja ajautui siinä sivussa jopa konkurssiinkin. Microsoft taasen pestasi korvaajaksi Ruffian Gamesin tekemään Crackdown 2 -pelin, joka oli aivan liikaa edeltäjänsä kaltainen, vaikka joillain osa-alueilla tekikin pientä parannusta. Myös Ruffian Games sulki lopulta ovensa.

Uudet ja vanhat kujeet

Uuden Crackdown 3 -pelin kehitys ilmoitettiin alun perin jo vuonna 2014, mutta useiden viivästymisien vuoksi pelin 2016 vuodelle kaavailtu julkaisu lykkääntyi ja peli julkaistiin vasta nyt. Maailma on ehtinyt muuttua – vieläkö uudelle Crackdown-pelille löytyy oma paikkansa?

Pelin on kehittänyt muun muassa Outrun 2 -pelin kotiversiolla kunnostautunut Sumo Digital. Erillisen ja jopa erikseen käynnistettävän (pois lukien co-op) moninpelikomponentin peliä varten on työstänyt Elböw Rocket – joka käsittääkseni on Ruffian Gamesin entinen tiimi uuden studionimen alla.

Crackdown 3 esittelee pitkälti samanlaiset kuviot kuin kaksi edeltäjäänsä. Tapahtumapaikka on vaihtunut Pacific Citystä isokokoiseen saarialueeseen, New Providenceen. Hämäräperäinen TerraNova -järjestö päättää ostaa itselleen saaren ja lupaa luoda sinne uuden asuinpaikan pakolaisille. TerraNova ei kuitenkaan ole mitään hyviksiä ja niinpä saarelle massoittain muuttaneet pakolaiset joutuvatkin ahdinkoon kurjalla saarella. Maailmanpoliisina toimivan ”The Agencyn” on jälleen puututtava peliin. Peli alkaa, kun näyttelijä Terry Crewsin mukaan mallinnettu ja sitä ääntelevä Komentaja Isaiah Jaxon on johdattamassa agenttijoukkoaan saarelle ilmateitse. Tsemppaava tiimipalaveri päättyy lyhyeen, kun miehistökone posautetaan paloiksi ja agenttien rippeet leviävät ympäri saarta. Jaxon joutuu hänkin operoitavaksi.

Tästäkös oiva tekosyy pelin alulle: valitseepa pelaaja sitten minkä tahansa muutamasta agenttivaihtoehdosta peluutettavakseen, on kukin agentti alussa täysmittaisia supersankarivoimiaan paljon heikompi, koska skillit on pitänyt resetoida kropan uudelleenrakentamisen yhteydessä. Pallukkajahti, kuin muun muassa autoilun kuin ammuskelunkin uudelleenopettelu voi siis alkaa.

Crackdown 3:n peli-idea nojaa pitkälti tuttuun kuvioon, uskaltamatta liiemmin ottaa mitään poikkeavuuksia Real Time Worldsin aikoinaan kynäilemässä kaavassa, siitä huolimatta, että pelisarjan edellinen peli julkaistiin yhdeksän vuotta sitten. Voisin melkeinpä väittää, että se fanikunta, mikä pelillä vielä silloin oli, on jo vähän vaihtanut muille laitumille. Vaikka ykkösestä pidin kovastikin (Xbox Onella juuri äskettäin kokeilleena pidän edelleen) ja kakkosestakin tietyssä määrin, ei allekirjoittanut enää odottanut tai erityisemmin toivonut kolmatta peliä, ennen kuin siitä ensi kerran mainittiin.

Saaren valtias jäljitettävänä

Saarta rautaisessa otteessaan pitävää TerraNovaa johtaa naispahis, Elisabeth Niemand. Häneen käsiksi päästään kuitenkin vasta, kun kaikki tämän ”luutnantit” on nujerrettu – tuttu kaava aiemmista peleistä. Näitä oikeita käsiä TerraNovasta löytyykin sitten kahdeksan kappaletta. Pelaajan tehtävä on kaduilla partioivien rivipahisten listimisen ohella kerätä tarpeeksi tietoa, jotta luutnantit voitaisiin savustaa esiin. Kun täysi sata prosenttia tiedoista on kasassa, voidaan lähteä nujakoimaan luutnantin kanssa.

Miten tietoja saadaan kasaan? Yksinkertaisesti tuhoamalla New Providencen paikkoja. Kukin luutnanteista vastaa jostain osa-alueesta saarella. Joku vastaa myrkynpumppauslaitoksista, toinen yksiraiteisien pysäkeistä, yksi vankiloista ja niin edelleen. Kun kaikki kriittisimmät paikat pistetään hajalle ja esimerkiksi kaduilla mieltään osoittaneet vangitut kansalaiset vapautetaan selleistään, alkaa kerätyn tiedon määrä mittarissa nousta. Yhdellä luutnantilla on useita, yleensä lähestulkoon kymmenen erilaista paikkaa, jotka pitäisi kaikki putsata ja leimata The Agencyn logolla, jotta luutnantin olinpaikka lopulta selviää.

Käytännössä koko peli on siis tuhoamista, tuhoamista, tuhoamista ja siinä sivussa rivipahisten kukistamista kuin myös vihreiden pallukoiden keräämistäkin. Mikään pakko vihreiden pallukoiden perässä ei toki ole juosta, mutta kummasti niiden kerääminen ja oman hahmon tason nostaminen helpottaa pelaamista – ja tekee siitä hauskempaa. Lisäksi pelimaailmaan on piilotettu sinisiä pallukoita, joista XP-mittariin saadaan hieman lisää potkua kaikille taitoalueille.

Tarpeeksi kun kaduilla pistää paikkoja remonttiin saa niskaansa TerraNovan oman turvallisuusosaston joukot, jotka käytännössä toimivat siis ”virkavallan” roolissa jahdaten pelaajaa hälytysajoneuvoillaan ja joukoillaan. Joskus pelaajan täytyy jopa selviytyä eräänlaisesta pienestä poikkeustilasta, joka tarkoittaa sitä, että maajoukot järeine kalustoineen kuin myös aseistetut dronetkin ovat kaikki pelaajan agentin kimpussa. Kun kaikki joukot on tuhottu, poikkeustila ja vaino hellittää.

Värikästä sekoilua

En voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt Crackdown 3:n parissa. Viihdyin sen parissa paremmin kuin kakkosen parissa, joka tylsytti rasittavine zombeineen melko nopeasti. Sumo Digitalin pelissä eläviä kuolleita ei ole, minkä lisäksi tekemisen määrää on nostettu ainakin jossain määrin.

Pelimaailmasta löytyy nyt muun muassa TerraNovan kailottavia korkeita propagandatorneja, joihin kiipeämällä ne voidaan kytkeä pois ja korvata oman The Agencyn positiivisilla hoilotuksilla. Tornit ovat useimmiten tavallisia pilvenpiirtäjiä tai korkeita rakennuksia haastavampia kiivetä, sillä niistä löytyy liikkuvia ja alas valahtavia tasoja, jolloin pelaaja joutuu hyppelemään ja kiipeilemään tavallista nopeammin. Tornien valtaaminen värvää myös siviilejä taistelemaan kaduilla TerraNovaa vastaan.

Leikkikenttänä Crackdown 3:ssa toimii melko isokokoinen pelialue, vaikka se saari onkin. Mikäli ei halua autoilla tai pomppia ilmassa paikasta toiseen, voidaan vallata myös kartalta runsaasti löytyviä pikamatkustuspisteitä. Näissä paikoissa voidaan myös kutsua paikalle mitä tahansa kertaalleen kokeiltuja autoja kuin aseitakin. Enemmän elämän sykettä moderniksi open world -peliksi Crackdown 3:n maailmassa saisi olla. Kadut tuntuvat usein puoliautioilta, kun liikennettä ja jalankulkijoita on kaduilla melko vähän. Myöskään mitään pientä sivupuuhastelua tai minipelejä tuhoamisten ohella ei ole.

Töihin autolla tai supervoimilla

Mitä tulee ajamiseen ja ammuskeluun, ovat ne molemmat toimivaa sorttia – ammuskelu ja räjähteiden viskely kenties autoilua hauskempaa. Autoilu on sekin toimivaa, mutta jotenkin niin kovin tunnutonta peruslaatua. Vaikka osa autoista onkin hauskan futuristisia, ei niillä pelin aikana kovin montaa kertaa ainakaan allekirjoittanut tullut ajelleeksi. Varmasti suurimman osan ajasta käytin autoja yksinkertaisina heittopusseina vihollisten päälle, sen sijaan, että olisin hypännyt ratin taakse. Pelistä löytyy kyllä useampia stunttirinkuloita sekä katukisoja, jotka antavat ainakin jonkinlaista tarkoitusta autoilulle. Rinkulat ovat yleensä ilmahyppynä suoritettavia, jonka jälkeen rinkulan läpi ajamisesta saa ajotasoa kohottavia pisteitä. Katukisoissa ajetaan checkpointien lävitse tavoitellen pronssi, hopea -tai kulta-aikaa ja samaten pisteitä XP-mittariin. Itse pidin katukisoja enemmän kattokisoista, joissa pelaaja lähtee siis matkaan jalan ja hyppelee talojen katoilla checkpointista toiseen.

Vaikka Crackdown 3:n pelimaailma onkin melko isokokoinen ja tylsistymistä estäviä fast travel -pisteitäkin tarvittaessa löytyy, on peli pidempänä sessiona puuduttavaksi käyvää järjetöntä räiskimistä ja sekoilua. Toki autojen viskely ja TerraNovan pahisten ammuskelu ja räjäyttäminen vaikkapa sähkökranaateilla on hauskaa, mutta peli ei liiemmin muuta tarjoa.

Aiempien pelien tapaan tekoälykään ei ole mitään kovin älykästä sorttia, vaan laadun sijaan luotetaan isoihin määriin. Välillä possea voi teilata jopa autolla ilman, että jaksavat edes yrittää loikkia sivuun. Sain pelitallennukseni jopa bugaamaan niin, että enää TerraNovan tietyt yksiköt eivät juoksennelleet ammuskellessaan, vaan sen sijaan tyytyivät liukumaan pelimaailmassa edestakaisin. Luutnanttien päihittäminen on sekin yleensä pidempi taistelu, jossa ensin tuhotaan jos jonkinlaisia laitteita rivipahiksien kanssa nahistellen ja vasta pidemmän pätkän jälkeen päästään ampumaan hengiltä itse luutnantti. Peli ei vain yksinkertaisesti tarjoa riittävästi mielenkiintoista ja koukuttavaa pelattavaa, eikä varsinaista tarinaakaan tai juonitehtäviä pelissä mukana ole, vaikka Terry Crews ihan hauska vauhkoaja pelin alussa onkin.

Crackdown 3:n kenties isoin tunnelman latistaja itseään toistavan pelattavuuden ohella on sen visuaalinen puoli. Graafinen tyylittely on edelleen pidetty samana, eli tarjolla on varsin värikästä (yöaikaan neonvalopainotteista) sarjakuvamaista grafiikkaa mustien cel-shading viivoitusten kyllästämänä. Grafiikka toki eroaa esimerkiksi realistisemmasta GTA V -pelistä uniikimpana, mutta mitään silmänruokaa Crackdown 3 ei kyllä valitettavasti sinänsä ole.

Grafiikan ja tekstuurien taso muistuttaakin enemmänkin jonkinlaista Xbox One -konsolin julkaisupeliä, kuin uusinta uutta konsolipelin loistoa vuodelta 2019. Crackdown 3 muistuttaa myös aika paljon Xboxille nimenomaan julkaisukylkiäiseksi tehtyä Sunset Overdrive -peliä grafiikan tyylisuuntauksen kuin yleisen tasonkin osalta. Sunset Overdrive kuitenkin julkaistiin jo lokakuussa 2014. Minkäänlaista visuaalista yksityiskohtaisuutta Crackdown 3:ssa ei oikeastaan ole ja kadut tuntuvat moneen otteeseen liiankin tyhjiltä, etenkin kun maisemia tarkastellaan korkeammilta tasoilta. Kaduilla pakoon juoksentelevat ihmisetkin saattavat nekin välillä haihtua ilmaan.

Mitä tulee pelin äänimaailmaan ei siitä löyty oikeastaan grafiikan tavoin mitään sen kummempaa hehkutettavaa. Ihan toimivaa taustamusiikkia löytyy – jos jaksaa ajella pelin autoilla. Jalan juostaessa ja pompittaessa mitään musiikkia ei tarjolla ole, paitsi checkpoint-kisoissa geneeristä jumputusta. Aiempien pelien tapaan ei vieläkään ole haluttu luopua taustalla yhtenään pölisevästä The Agencyn ylipäälliköstä, joka yrittää pitää pelaajaa kädestä kiinni ja jauhaa itseään toistavia turhuuksia ja itsestäänselvyyksiä. Tätä yksityiskohtaa on itseasiassa tuplattu, sillä nyt taustalla hölöttää myös naisääni, Echo. Samoja latteita turhuuksia. Jostain syystä pelin tekijät ovat pitäneet hyvänä ideana sisällyttää miesäänen myös nettipeliinkin, ikään kuin kommentaattoriksi huutelemaan. Miksi?

Hyppelyä netissä

Jo ensimmäisestä Crackdown -pelistä asti nettipeli on näytellyt jonkinlaista roolia. Ykkösessä oli mukana kahden hengen netin kautta pelattava tarina co-op, kakkosessa tarjolla oli neljän pelaajan co-op sekä perinteisempi kuudentoista pelaajan moninpeli muun muassa deathmatchilla sekä sen tiimiversiolla.

Crackdown 3 tarjoaa tällä kertaa vain kahden pelaajan co-op -tilan ja ikävä kyllä tämä on vieläpä vesitetty siten, että peliseuraa ei voi hakea Livestä, vaan pelikaverin on löydyttävä omalta ystävälistalta. Tämän kummallisen ratkaisun vuoksi en co-op -tilaa päässyt lainkaan arvostelun aikana testaamaan.

Tavallisempaakin moninpelailua löytyy. The Wrecking Zone -nimeä kantava moninpeliosio tarjoaa kaksi eri moninpelimuotoa. Pelimuodot ovat territories ja agent hunt. Ensinnä mainitussa vallataan pelikartalla alueita omalle tiimille pisteiden keräämiseksi ja yritetään puolustaa niitä hyökkääjiltä. Vastavuoroisesti vastapuolen valtaamia alueita yritetään anastaa itselle. Agent Hunt on käytännössä team deathmatchia pienellä jipolla. Kartalta kerätään oransseja palleroita, ”merkkejä” tiimille. Listimällä vastapuolen pelaajan, jää tältä maahan kaikki keräämänsä pallerot kymmeneksi sekunniksi. Mikäli potin ehtii noukkia talteen, saa sillä kartutettua omaa merkkisaldoaan. Se kumpi tiimi kerkiää ensiksi saamaan 25 merkkiä kasaan, voittaa.

Moninpelin kartat ovat areenamaisia, melko pienikokoisia alueita. Ennakkoon hehkutettiin nettipelin tuhoutuvia ympäristöjä ja kyllähän pilvenpiirtäjien ikkunalasit kuin jotkin betonitkin putoilevat alas, mutta siinäpä se. Tämä kaikki tuntuu kovin yhdentekevältä. Etenkin kun moninpeli näyttää niin kovin karkealta graafisesti. Jos yksinpeli on vaisu, on moninpeli sitä kaksinkertaisesti ja vieläpä tahmeanoloisella ruudunpäivityksellä kyllästettynä.

Hyppiminen ja pomppiminen sekä vihollisten ammuskelu Crackdown 3:n nettipelissä käy nopeasti tylsäksi. Ilmeisesti muutkin ovat todenneet saman, sillä peliseuraa oli melko vaikea aina löytää ja jos pelaajia löytyi, välillä kasaan ei saatu riittävää määrää pelaajia, jolloin pelin pystytys keskeytyi. Tai sitten haku ylipäätään keskeytyi time out -viestiin. Jostain syystä peli myös väitti yhteyteni olevan tasoa ”heikko”, vaikka oma nettini toimi täysin moitteettomasti. Kaiken kaikkiaan jopa silloinkin, kun pelaajia saadaan riittävästi kasaan, ei näissä kahdessa moninpelimuodossa ole oikein mitään, mikä jaksaisi innostaa paria matsia pidempään.

Loppusanat

Crackdown 3 oli jossain määrin yllättävä julkaisu ja se on myös pelinä jossain määrin yllättävänkin keskinkertainen tuotos. Sillä on yksinpelinä omat hetkensä, joka saa pelaamisen tuntumaan melkein kuin siltä ensimmäiseltä Crackdownilta, mutta pidempinä sessiona riehuminen ja pomppiminen tekoälyttömässä, puoliautiossa pelimaailmassa käy vähän tylsäksi. Annan pelille saman arvosanan kuin aikoinaan Crackdown 2:lle, mutta sanoisin silti, että Crackdown 3 on sentään (yksinpelinä) parempi kuin kakkonen.