Crash Bandicoot N.Sane Trilogy arvostelussa

Crash Bandicootin tietävät ja muistavat melkein kaikki – ainakin kaikki, jotka ovat joskus Playstation-konsoleilla pelanneet. Tuon kyseisen, oranssin ja sinimustiin housuihin sonnustautuneen pähkähullun pussikarhun sekä tämän arkkivihollisen, ilkeän Tohtori Neo Cortexin vastakkainasettelu alkoi jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1996. Elettiin aikaa, kun Suomen ensimmäisestä MM-kiekkokullasta oli kulunut vain vuosi ja Super Nintendokin oli vielä konsolikilvassa mukana.

Suomessa elettiin myös pelirintamalla sikäli mielenkiintoista aikaa, että TV-puolen oli vallannut peliohjelma Game Over, jossa kuminaamainen nukke Vito ”juonsi” ja höpötteli pelivieraiden kanssa pöydän takaa. Ohjelmassa pelattiin Philipsin CD-i konsolin pelejä, mutta myös Playstationin ensimmäinen Crash Bandicoot pääsi ohjelmaan yhdeksi pelattavista peleistä.

Allekirjoittanut näkikin Crashin ensi kerran Viton ohjelmassa, enkä PSX-konsolia koskaan omistanut silloin kun se oli uusi. Tätä nykyä originaali trilogia ja etenkin ensimmäinen Crash-peli pyörii PS1-peliksi hieman korkeammissa hinnoissa käytettyjen pelien markkinoilla.

Ensimmäisen Crashin näin jälkikäteen hankkineena ja itse asiassa sitä aivan hiljattain pelanneenakin voin todeta, että PS4-konsolille julkaistu Crash Bandicoot N.Sane Trilogy on erittäin, erittäin uskollinen esikuvilleen mitä tulee pelattavuuteen ja kontrolleihin. Siitäkin huolimatta, että trilogiaa ei ole työstänyt Naughty Dogin jälkeen ohjat ottanut legopelistudio, Traveller’s Tales, vaan sen sijaan Crash Nitro Kart -pelin kehittänyt Vicarious Visions.

Joku saattaa vielä muistaa, kuinka Vivendi Universal Games julkaisina kutakuinkin lypsi Crash-pelisarjan kuiviin sen menestyksen myötä ja ne viimeiset pelit olivatkin sitten jo jotain aivan muuta kuin loistoa – muun muassa mutantilla ratsastamista ja vain varjo entisestään.

Onkin siksi mahtavaa nähdä, että sarja on palannut juurilleen – vaikka edes tällaisen nostalgiatripin myötä. Trilogia pitää siis sisällään pelit Crash Bandicoot, Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back sekä Crash Bandicoot 3: Warped. Kaikkia pelejä voi pelata haluamassaan järjestyksessä ja kaikkia pelejä varten löytyy myös omat tallennuspaikat, eli tallennukset eivät sekoitu keskenään ja pelejä voikin pelata ristiin rastiin.

Kaikista kolmesta se klassikkomaisin on totta kai se ensimmäinen Crash. Vuonna 1996 3D-tasohyppelyitä – ainakaan hyviä sellaisia – ei vielä ollut kovin montaa, vaikka Mario 64 julkaistiinkin jo seuraavana vuonna Euroopassa. Koska kokoelman kaikki pelit ovat identtisiä alkuperäisten kanssa, ei tarvitse puhua menneessä aikamuodossa.

Käytännössä kaikkien kolmen Crash-pelien idea on samankaltainen: hypitään, pompitaan ja juoksennellaan pussikarhulla, kerätään omenoita, tuhotaan laatikoita ja varotaan niitä punaisia TNT-laatikoita. Siinä sivussa etsitään bonustasoihin oikeuttavia naamakuvakkeita ja muistetaan napsia myös ne lisäelämät talteen kun niitä löytyy. Vaikeustasoltaan etenkin ensimmäinen Crash-peli on sitä luokkaa, että jokainen ansaittu lisäelämä on tuiki tarpeen.

Joissain kohdissa ja etenkin joissain tasoissa elämiä saattaa kulua todella paljon yhteen kohtaankin, sillä ensimmäinen peli on vaikeuskäyrältään paikoin melko anteeksiantamaton. Crash ei sellaisenaan ota vastaan kuin yhden osuman kun henki jo liihottelee taivaaseen, mutta jos saa turvakseen Voodoonaamari Aku Akun, voi sen turvin ottaa yhden iskun ennen sitä ratkaisevaa. Jos ennättää löytää vielä toisen, saa tuplasuojan ja jos kolmannen – heittää Crash naamarin kasvoilleen ja juoksentelee turvallisesti vihollisten päälle kuin Super Mario konsanaan tähden napattuaan.
Aina Aku Akukaan ei kuitenkaan yksinkertaisesti riitä pelastamaan – varsinkaan yksittäinen naamari. Oliko sinulla kymmenen elämää taskussa? No nyt se on jo game over!

Crash-kuvakkeiden ohella lisäelämiä saadaan aina kun sata kerättyä omenaa tulee täyteen. Pääsemällä bonustasoihin naamakuvakkeita keräämällä on omenoiden määrää mahdollista kerryttää vielä vähän nopeammin ja lisäelämien kartuttamista tehostaa.

Pelimekaniikaltaan ensimmäinen Crash-peli vuorottelee mukavasti sivuttain skrollaavan tasohyppelyn, selän takaa kuvatun tasohyppelyn sekä ”pakene henkesi edestä” -tyyppisten kohtauksien välillä. Kuten mainittua, kokemus on pidetty uskollisena ja siispä peli ihastuttaa ja vihastuttaa, aivan kuin silloin vuonna 1996.

Jotkut hyppykohtaukset vaativat harjoittelua ja jopa tiettyjen seikkojen ulkoa opettelua. C-kirjaimella varustetut rikottavat laatikot antavat lohtua ja tarjoavat checkpointin, mutta kun elämät loppuvat, mennään takaisin tason alkuun – peli kun tallentuu automaattisesti vasta jokaisen tason päätteeksi. Ensimmäinen Crash vaatii ajoittain äärimmäistä tarkkuutta, mutta aina syy ei edes ole pelaajan.

Kamerakulmat (jotka nekin ovat uskollisia) saattavat välillä asettaa Crashin etenkin ensimmäisessä pelissä jonkin tolpan tai muun objektin taakse, jolloin on vaikea hahmottaa tilannekuvaa. Jotkin hypyt kuilujen ylitse laatalta toiselle taas ehdottomasti vaativat sen, että pelaaja kiinnittää täyden huomionsa siihen mustaan palloon, joka on Crashin varjo. On syytä tarkkailla, että pallo osuu laatalle eikä sen ylitse, jolloin hyppy onnistuu.

Joskus kuilun yli hyppääminen saattaa epäonnistua ihan muuten vaan. Aina selkeää selitystä siihen ei ole miksi oma hyppy jää aavistuksen lyhyeksi, vaikka sen omasta mielestään arvioi onnistuneeksi. Onneksi tätä ei kuitenkaan tapahdu niin usein, että se työntäisi kokonaan pois pelin ääreltä. Hieman poikkeuksellisesti Crash-kokoelmaa (vanhoja pelejä kun ovat) on mahdollista pelata joko moderniin tapaan tatilla tai PS1-tyyliin ristiohjaimella. Itse tulin vuorotelleeksi molempien kanssa ja etenkin ensimmäisessä Crash-pelissä koin monesti paremmaksi ja tarkemmaksi juurikin ristiohjaimella pelaamisen.

Kaksi muuta Crash-peliä ovat nekin hyvin samanhenkisiä ykköseen verrattuna, mutta pienillä muutoksilla. Ensinäkin ne ovat vähän helpompia. Kakkonen on helpompi kuin ykkönen ja kolmonen helpompi kuin kakkonen, vaikka samalla lisäelämät ja checkpointit-meiningillä mennään. Ei kakkonen tai kolmonenkaan silti helppoja pelejä ole ja monesti uusien tasojen pelaaminen meneekin kaavalla ”kokeile ja kuole”. Ennen kuin sitten seuraavilla, tai kenties kymmenennellä yrittämällä jo alkaa muista miten missäkin kohdassa tulisi edetä ja kuinka varovaisesti ja missäpäin saattoikaan olla tarpeellinen Aku Aku -laatikko. Etenkin eläintenratsastus- ja pakenemistasot vaativat useita toistoja.

Jatko-osat poikkeavat ykkösestä sillä, että tasoista pitää muistaa kerätä talteen myös tärkeä kristalli. Jos kentän menee loppuun asti ja kristallia ei ole matkassa, ei uusia tasoja aukea, vaan on palattava uudelleen hakemaan se kristalli.

Kakkosessa mukaan tulee pelattavaksi hahmoksi myös Crashin pikkusisko, Coco, joskaan pelattavuudeltaan hahmot eivät eroa mitenkään. Hahmot oppivat kakkosessa myös uusia temppujakin. Ryömiminen, liukuminen pyllyllä kuin voimakas ”maha-isku” maahan tulevat nekin tutuiksi. Ensimmäisessä Crashissa ratsastettiin ehkä villisialla, mutta myöhemmin onkin tarjolla jo vesijettiäkin sekä sukelluskohtauksia niiden eläimellä ratsastamisien sekä ”pakene” -osioiden lisäksi.

Visuaalisesti Crash Bandicoot N.Sane Trilogy on erittäin nätinnäköistä tasohyppelyä. Mukavan värikäs ja silmille helppo grafiikka on kokonaan uudelleenveisteltyä ja musiikki sekä muut äänet ovat nekin saaneet kokea uudelleenremasteroinnin.

Musiikki on kauttaaltaan laadukasta ja se lauantai-aamujen lastenpiirrettyjen kaltainen ääninäyttely on ja toimivaa viihdyttävää sorttia. Crash ei ole koskaan näyttänyt ja kuulostanut näin hyvältä! Kokoelma onkin varsin hauska sekoitus old school -pelattavuutta sekä tämän päivän audiovisuaalista suunnittelua.

Hintaa kokoelmalla on nelisenkymmentä euroa ja kun ajattelee, että pakettiin kuuluu kolme laadukasta (joskin välillä turhauttavaakin) tasohyppelyä, ei pelin hinta-laatusuhde ole lainkaan huono. PS4:lle kun ei muutenkaan edelleenkään ole mitenkään liikaa kunnollista tasoloikintaa, (Snake Pass on enemmänkin puzzlepeli) eli jos tunne polttelee taskussa ja pitäisi päästä pomppimaan ja keräilemään tavaraa, on Crash Bandicoot N.Sane Trilogy varsin takuuvarma valinta. On vain muistettava osata varautua siihen, että taitoja ja omia reaktioita joutuu hiomaan aika ajoin huippuunsa joitain tasoja läpikoluttaessa.