Peliarvostelu

Cursed to Golf

Pelin nimi: Cursed to Golf
Lajityyppi: Urheilupelit
Alusta: Playstation 5
Kehittäjä: Chunchai Labs
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Petteri Hemmilä, 28.8.2022 Arvioitu lukuaika: 3 minuuttia
Arvostelun Cursed to Golf kansikuva

Taidan kuulua siihen joukkoon, jonka mielestä digitaalinen golf on näin keskimäärin melko kirottua – kirotun tylsää nyt ainakin. Poikkeuksia löytyy toki joka sormelle aina Hand Clapzin mainiosta Everybody’s Golfista ilahduttavan anarkistiseen What The Golfiin, mutten voi sille mitään, että loputtoman ryppyotsainen digiviheriöiden tahkoaminen tuntuu usein jännittävältä kuin päiväretki Desert Bussilla. Chunchai Labsin Cursed to Golf osaa onneksi kiertää ankeimmat golfkliseet kaukaa. Roguelite-rakenteeseen nojaavalla pallonhuitelulla on suurin piirtein yhtä paljon tekemistä aidon golfin kanssa, kuin Spelunkylla luolatutkimuksen, mutta viihdearvoa piisaa senkin edestä.

Cursed to Golfin premissi on hupaisa. Pelaaja on pikselöitynyt golfmestari, joka joutuu salamaniskusta tuonpuoleiseen kesken uransa tärkeimmän ottelun. Taivaspaikan sijaan 2D-golffarimme löytää itsensä manalan syövereistä, josta pääsee pois onnistumalla siinä, mihin yksikään sielu ei ole vielä pystynyt: päihittämällä golfhelvetin alati muuttuvan 18-reikäisen golfradan. Voitto tuonelan golfcupista on helpommin sanottu kuin tehty, sillä reiät ovat sokkeloisia, monikerroksisia ja täynnä golfista tuttuja vaaroja, kuten hiekkabunkkereita, vesiesteitä, piikkejä ja teleportteja. Par on aina viisi, joskin armorajaa on mahdollista nostaa rikkomalla sinne tänne ripoteltuja epäjumalankuvia. Kun lyöntimittari putoaa nollaan, palautetaan pelaaja lähtöpisteeseen Uusi yritys tapahtuu aivan uusilla radoilla, kuten rogueliteltä odottaisikin.

Pelimekaniikat ovat yksinkertaiset mutta hiotut. Lyönnit tapahtuvat golfpeleistä tutulla ajoitusmenetelmällä, jossa pysäytetään ensin edestakaisin heiluva voimamittari ja seuraavaksi tehdään sama lyöntikulmalle. Lennon aikana määriteltävän kierteen avulla hallitaan alastuloa ja saadaan pallo vierimään kaikkein epätodennäköisimmistä koloista. Fysiikka toimii ennakoitavasti ja lyöntituntuma on mainio – virheet kirpaisevat asiaankuuluvasti, mutta syypää mokiin löytyy useimmiten peilistä. Golfkassissa kulkevat niin pitkän matkan draiveri, keskimatkan kohokaarien rautamaila, kuin hiekkabunkkerien luottoväline, wedge. Jokaiselle mailalle löytyy käyttönsä, mutta todellista taktista kerrosta luovat golfkaupasta ja ratojen väleiltä kerättävät ässäkortit. Kertakäyttöisten korttien avulla voi manata esiin vaikkapa ulottuvuusportaalin, muuttaa pallonsa radio-ohjattavaksi rakettipalloksi tai lisätä armolyöntejä laskuriin. Kortteja jaellaan avokätisesti ja niitä tulee myös käytettyä: radat ovat täynnä erilaisia luovia oikopolkuja, joihin kannattaa uhrata mieluummin pari korttia kuin kymmenen lyöntiä.

Pelattavuus toimii kuin junan vessa, mutta samaa ei voi sanoa tasosuunnittelusta. Pelistä löytyy kymmenittäin valmiita reikiä, joista arvotaan pelin alussa aina uudet 18. Yksittäiset reiät/tasot ovat useimmiten sokkeloisia ja pitkiä, eivätkä mitenkään hirvittävän ikimuistoisia. Jatkuva navigointi ja reitin kartoitus erillisessä kiikarointimoodissa on työlästä – liipaisimeen isketty zoom-toiminto olisi tehnyt saman paljon suoraviivaisemmin. Tasosuunnittelua on vois kuvata funktionaaliseksi mutta persoonattomaksi. Valmiista paloista kootut reiät tuntuvat satunnaisesti luoduilta olematta kuitenkaan aidosti satunnaisia – ikään kuin pelin tekijät olisivat tavoitelleet proseduraalista generointia, mutta joutuneet nostamaan kädet pystyyn teknisen haasteen edessä. En ihmettelisi, jos peliin ilmestyisi myöhempien päivitysten myötä aidosti satunnaisgeneroitu moodi.

Toinen tasosuunnittelun ongelma on pituus. Yhteen reikään voi upota pahimmillaan kymmeniä lyöntejä ja pitkälti yli puolen tunnin edestä aikaa. Normaalille golfpelille kadenssi olisi okei, mutta Cursed to Golf on kuitenkin roguelite, jolle ei tuota ongelmia kaataa pelaajan aikainvestointia likakaivoon lyöntimittarin painuttua nollaan. Kun kolmituntinen parituntinen rutistus päättyy vesiesteen kautta lähtöruutuun, ei ensimmäinen mieliteko ole aloittaa uutta kierrosta, vaan repiä hiuksia ja painella nukkumaan. Ongelma pahenee loppua kohti, sillä useimmat puolivälin kentät eivät ole varsinaisesti vaikeita, vaan yksinkertaisesti aika työläitä ja vähän ikäviä kerrata. Cursed to Golf hyötyisi kovasti Spelunkyn tunnelimiehestä.

Ilmeisistä ongelmistaan huolimatta Curse of Golfissa on kiistatonta imua ja charmia. Kortensa kekoon kantavat niin söpö pikseligrafiikka kuin persoonallinen hahmosuunnittelu, Mark Sparlingin korvamatomaisista taustamusiikeista puhumattakaan. Kiitos varsin taitopohjaisten pelimekaniikkojen, Cursed to Golf ei tunnu huijaavista loppuvastustajista, raastavista piikkiansoista, tai pelaajaa satunnaisesti kampittavista kirouskentistään huolimatta koskaan kovin niin epäreilulta, etteikö sen pariin palaisi lopulta hymyssä suin. Onnistuneet lyönnit, hyvin pelatut reiät ja ässäkorteilla taktikointi tarjoavat takuuvarmoja dopamiiniryöppyjä, eikä hyvin rullaavaa peliä tee mieli lopettaa oikeastaan koskaan kesken. Ajatus “vielä yhdestä lyönnistä” kantaa usein pikkutunneille.

Cursed to Golfista jäi kaikkiaan varsin hyvä maku. Taitopainotteiset mekaniikat, juuri sopivasti tilaa taktikoinnille ja pieni ripaus tuuria muodostavat koukuttavan kokonaisuuden, joka ei kaadu edes tylsähköön tasosuunnitteluunsa. Cursed to Golfin versio tuonpuoleisesta viihdyttää niin, ettei siellä haittaisi viettää ikuisuutta. Tai vaikka kahta.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Pelattavuus kysyy taitoa ja tuuria oikeassa suhteessa
  • - Ässäkortit tarjoavat rutkasti mahdollisuuksia taktikointiin
  • - Huikeat musiikit

Huonoa

  • - Tasosuunnittelu ei järin ikimuistoista
  • - Roguelite-rakenne kärsii ylipitkistä kierroksista