Dark Souls 2 - Scholar of the First Sin arvostelussa

Hidetaka Miyazakista on noussut vain muutamassa vuodessa japanilaisen roolipelin uusi supertähti. Demon’s Souls, Dark Souls ja uutukaisin Bloodborne ovat kerta toisensa jälkeen todistaneet miehen kyvykkyyttä luoda kiehtovia maailmoja ja armottomia, koukuttavia pelimekaniikkoja. Dark Souls 2:ssa Miyazakin rooli oli lähinnä konsultoiva, jonka ansiosta peli onkin jäänyt fanien mielissä vähän lapsipuolen asemaan. Uutta invaasiota sydämiin yrittää nyt nykykonsoleille ja PC:lle remasteroitu Dark Souls 2 – Scholar of the First Sin, joka tuo mukanaan koko tukun odotettuja ja odottamattomia uudistuksia.

Dark Souls 2 – Scholar of the First Sin on pähkinänkuoressa Dark Souls 2:n uudisversiointi, joka on alkuperäisjulkaisua kauniimpi ja sulavampi, sekä sisältää kolme parahultaisen kokoista lisälevyä. Ketterän ruudunpäivitysnopeuden ansiosta pelihahmon ohjastus on monin verroin alkuperäisversiotaan responsiivisempaa, mutta muilta osin pelattavuus on pysynyt jotakuinkin ennallaan. Alkuperäisen Dark Souls 2:n arvosteluni plussat ja miinukset pätevät siis lähes sellaisinaan ja ne voi käydä palauttamassa mieleen täältä.
Siitäkin huolimatta, että Dark Souls 2:n armottomat lainalaisuudet ovat säilyneet käännöksestä muuttumattomina, ei Scholar of the First Sin emuloi edeltäjäänsä pilkun tarkkuudella. Isoimpana ja eittämättä merkittävimpänä muutoksena, Scholar of the First Sin sekoittaa vihollisasetelmia, poistaen vihulaisia siellä ja lisäillen uusia täällä. Lopputulos on riittävän erilainen viihdyttääkseen veteraaneja, mutta koska hirviömuodostelmia ei saa palautettua alkuperäiselle mallille, ei uudistus tuo merkittävää lisäarvoa pelisarjan uusille tulokkaille. On oikeastaan vähän sääli, että ne jotka hyppäävät Dark Souls 2:n kelkkaan vasta tässä vaiheessa, eivät pääse kokemaan peliä sellaisena kuin se alkujaan julkaistiin.

Internetin keskustelupalstoilla Scholar of the First Siniä on parjattu merkittävästi alkuperäispeliä vaikeammaksi, jopa epäreiluksi. Huhuissa on totuuden siemen, mutta myös aikalailla ilmaa. On esimerkiksi totta, että pelin alkupään pomovihollisena kohdattua Pursueria vastaan pääsee ottamaan revanssin jos toisenkin, mutta usein unohtuu mainita, että veren kaivaminen nenästään on täysin vapaaehtoista. Muitakin loppuvihollisia kierrätetään välivastuksina, usein kuitenkin siten, että yhdellä isolla ilkimyksellä korvataan tukku lähes yhtä pahoja pienempiä. Normaaliin kaanoniin kuuluvat loppuvastukset ovat itse asiassa jopa helpottuneet, sillä hätiin kutsuttavia tekoälyapureita löytyy ihmispelaajien korvikkeiksi aiempaa enemmän. Selkeänä vaikeustasopiikkinä erottui oikeastaan vain jo entuudestaan kirpsakka Heide’s Tower of Flame, joka on läntätty epäreilusti täyteen kivenkovia Heide Knighteja. Vaikka pidän itseäni kokeneena Souls-konkarina, jouduin turvautumaan halpoihin harhautuksiin ja tekoälyn hyväksikäyttöön selvitäkseni haasteesta yhtenä kappaleena.

Muilta osin en keksi Scholar of the First Sinin sisällöstä juurikaan sanottavaa. Mukaan on pakatut kolme lisäosaa ovat kuuleman mukaan hyviä, mutta valitettavasti reilun parinkymmenen pelitunnin perusteella en päässyt aloittamaan vielä ensimmäistäkään. Teknisenä esityksenä remasterointi on alkuperäispeliä onnistuneempi. Ruudunpäivitysnopeus huitelee keskimäärin lähellä kuuttakymmentä kuvaa sekunnissa, piirtotarkkuus on nostettu odotetusti 1920×1080 kuvapisteen Full HD -resoluutioon ja myös tekstuurit ovat terävöityneet. Hieman sarjakuvamainen valaistus ja yksityiskohtien määrä paljastavat pelin juurten piilevän edellisessä konsolipolvessa, mutta lopputulos näyttää siltikin ihan hyvältä. Ainoa asia, jossa Scholar of the First Sinin Xbox One -versio on selvästi edeltäjiään heikompi esitys, on verkkopelin aktiivisuus. Ihmiskaverien löytyminen etenkin alkupuoliskon loppuvihollisiin oli todella vaikeaa ja ne muutamat ympäristöön kirjoitetut viestitkin tuntuivat toistavan jonkun aikuislapsen ikinokkelaa keksintöä pistää peräkkäin sanat “but” ja “hole”.

Dark Souls 2 – Scholar of the First Sin on kaikkiaan aika huolella tehty remasterointi, joka ei ole hassumpi hankinta edes alkuperäisen Dark Souls 2:n läpäisseille. Se ei iske Bloodbornen jälkeisessä maailmassa aivan yhtä suurella intensiteetillä, enkä ole Heide?s Tower of Flame -farssin myötä aivan varma, että hirviöasetelmien muuttaminen on vain hyvä juttu, mutta on vaikea olla täysin tyytymätön peliin, jonka sisällä sykkii Dark Soulsin mustaakin mustempi sydän.