Dark Void arvostelussa

Lentokone putoaa tuntemattomaan paikkaan, valtavaan viidakkoon ja ajautuu samalla kauaksi alkuperäiseltä reitiltään. Viidakosta kuuluu kummallisia ja pelottavia ääniä. Viidakon keskeltä löytyy muidenkin, paljon vanhempien lentokoneiden puhkiruostuneita raatoja, sekä valtamerialus. Mikä tästä tulee mieleen? TV-sarja nimeltä Lost? Sepä hyvinkin, mutta sama kuvaus sopii erittäin hyvin myös Segan uuteen toimintapeliin nimeltä Dark Void. Dark Void on nimittäin alkuasetelmiltaan niin Lostia kuin olla ja voi, että sitä melkein jo ajattelee, onko kyseessä jonkin sortin pilaa.

Dark Void sijoittuu vuoteen 1939 ja peli potkaistaan käyntiin jokseenkin oudolla kohtauksella, jossa pelaajan ohjastama, uutta rakettireppuaan ilmassa testaileva hahmo joutuu yllättäen vihamielisten UFO-robottien hyökkäyksen kohteeksi. Tämän lyhyen kohtauksen jälkeen pelaaja heitetään ajassa viikon verran eteenpäin, jolloin tapahtuu tämä aiemmin mainittu lentokoneen putoaminen viidakkoon. Sen jälkeen ollaankin nahkatakkisen ja Will -nimisen lentokonepilotin saappaissa, taistelemassa ties mistä ilmestyineitä, erittäin kehittyneitä robotteja vastaan. Pelin juoni – vaikka se Lostia mukaileekin – on kaikessa kokonaisuudessaan todella outo ja se, että pelin sankari ihmettelee viidakon keskellä makaavaa laivaa enemmän kuin kaikkia niitä kehittyneitä robotteja (eletään sentään vasta 30-luvun loppua) joita vastaan pelissä taistellaan, on jo jokseenkin hitusen epäuskottavaa. Vielä lopuksi ripauksen Stargaten tunnelmaa antaa se, että jostain kumman syystä jokaista robottia ohjaa eräänlainen matomainen eläin, joka robotin sisälle on ahtautunut.

Pelin alkuvaiheessa Dark Voidin toiminta keskittyy pääasiassa robottien pieksemiseen, mutta myöhemmin pelissä pelaaja saa selkäänsä pelin ensimmäisen kohtauksen kaltaisen rakettirepun, jonka avulla sitten aina välillä lennellään, sekä pompitaan tasoilta toiselle juuri sopivasti aseteltujen kielekkeiden tai muiden tarrattavien objektien avulla. Väliin sitten tuhotaan ties mitä näiden robotti-mato-vihollisten luomia rakennelmia sekä puolustuksia, kuten vaikkapa tykkitorneja. Rakettirepun kanssa lentely, sekä sen pienois konekiväärien käyttäminen onnistuneesti hektisen toiminnan aikana vaatii alussa totuttelua, eikä rakettirepun kanssa leikkiminen senkään jälkeen missään nimessä tarkkaa kontrolliensa osalta ole. Rasittavin piirre rakettirepussa on ehdottomasti se, että mikäli haluaa lentää vaakatasossa, joutuu pelaaja aktivoimaan kyseisen kyvyn painamalla ohjaimen Y-nappulaa kahdesti nopeasti, sillä ensimmäinen painallus heittää pelaajan hahmon vain kontrolloimattomaan syöksykierteeseen. Eteenpäinlentelyä ei missään nimessä kannatakaan aktivoida liian lähellä maan pintaa tai vaikkapa vuoren seinämää, sillä tästä seuraa lähes aina varma kuolema sekä viimeisimmän checkpointin lataaminen, mikäli onnistuu liiaksi poukkoilemaan seiniä tai maata pitkin.

Dark Voidin suurin ongelma ehkäpä kuitenkin on loppujen lopuksi se, että se on jokseenkin keskinkertainen ja tylsä 3rd person toimintapeli, joka näyttää jo ensimmäisen puolituntisen aikana kaiken mitä sillä on tarjota. Toki pientä variaatiota saadaan esimerkiksi jonkin hahmon saattamisella turvaan tai vaikkapa robottiaaltojen tuhoamisella ihmisvastarinnan kanssa, mutta eivät nämä kuitenkaan peliä pelasta. Jokseenkin huvittavasti Dark Void tuokin mieleen kaksi muuta, niin ikään Capcomin julkaisemaa peliä; Lost Planetin sekä jokin aika sitten julkaistun Bionic Commandon uuden sukupolven version. Myös näissä peleissä perusidea kuulosti paperilla hauskalta ja toimivalta, mutta loppujen lopuksi toteutus ontui ja haiskahti pahasti itseään toistavalta ja niin on myös Dark Voidin laita.

Peli ei myöskään ole vailla bugeja. Viholliselle tulee ajoittain tekoälyttömyyskohtauksia, eli paikallaan kököttämisiä, vaikka pelaaja tätä ampuisikin ja onnistuinpa kerran jopa tekemään pelihahmostanikin kuolemattoman erästä vihollista kohtaan, se hyppiessä pelihahmon lävitse. En tosin itsekään enää siinä vaiheessa voinut sitä nitistää luotien vain lentäessä sen lävitse. Lisäksi tarjolla on ajoittain seinien läpi pomppivaa kamerakulmaa, sekä erittäin surkuhupaisa räsynukke-efekti aina silloin kun pelin sankari Will ottaa ja kuolee.

Toiminta sinänsä on kyllä varsin hyvin kunnossa ja tämän varmistaa pelin hyödyntämä Unreal-teknologia, sekä sen mukanaan tuomat edut. Taistelumekaniikka on tuttua muun muassa peleistä Gears Of War sekä Ghost Recon Advanced Warfare. Tarjolla onkin erittäin toimiva suojautumismekanismi, sekä esimerkiksi suojasta ampuminen sokkona. Tekoälykään ei ihan kädetön ole ja varsinkin laumana se pieksee pelaajan ellei ole varovainen, mutta toiminnan uskottavuutta särkee aika lailla se, että robottien eliminointi on nopeampaa, kun niiden kanssa käy yksinkertaiseen käsirysyyn, sen sijaan että antaisi oman aseen laulaa. Joskus tietysti pelkin nyrkein ei ehdi riittävän lähelle kohdetta, eikä välttämättä edes kannata suuren lauman keskelle nyrkein mennäkään, koska muuten kuolo korjaa, mutta silloin kun vastarintaa on vähemmän, kaatuvat heikommat peltiheikit jo yhdestä lähitaisteluliikkeestä – hiukan vahvemmat tarvitsevat kaksi tai kolme nyrkiniskua/potkua kuollakseen.

Visuaalisella osastolla Dark Void on riittäävän nätti tapaus ja paikoitellen etenkin ulkomaisemat ovat näyttäviä. Sisätilat, kuten erilaiset temppelit ja muut luolastot sen sijaan ovat tylsääkin tylsempää koluta lävitse. Ääniosastolla ääninäyttely on hyvää ja äänifektit kohtuullisia. Pelin takakannessa kehutaan, että musiikkiraidasta on vastannut “legendaarinen” Bear McReary, mutta itselleni nimi ei näin äkkiseltään sanonut yhtikäs mitään. Pikainen googletus kuitenkin paljasti, että mies on vastannut muun muassa Battlestar Galactican, sekä Terminator: The Sarah Connor Chronicles TV-sarjojen musiikista, joten kaipa nämä jonkin sortin meriittejä ovat. Dark Void -pelin musiikkia ei juurikaan voi kuitenkaan kehua mitenkään maatar järisyttäväksi, vaikka se ei huonoa olekaan.

Dark Void ei myöskään eliniältään ole mitään kovin pitkäikäistä viihdettä. Pelin tarina on jaettu kolmeen episodiin. Ensimmäinen episodi on jaettu kuuteen lukuun ja kaksi muuta episodia neljään lukuun. Pelin ensimmäisen (ja samalla pisimmän) luvun läpipelaamiseen menee parhaimmillaan vähän yli tunti, joten kauaa pelin parissa ei nokka tuhise. Minkäänlaista moninpeliä ei ole tarjolla, joten ainoaksi iloksi pelin läpipeluun jälkeen jää kerätä kaikki sieltä täältä löytyvät päiväkirjan sivut talteen kustakin luvusta, jotka valottavat pelin taustatarinaa, sekä sen maailmaa hieman enemmän, mutta tässä vaiheessa voisi ihan ääneen kysyä, että ketä oikeasti kiinnostaa? Dark Voidista on kuuleman mukaan tekeillä myös elokuvakin, mutta nähtäväksi jää onko elokuva yhtään esikuvaansa parempi. Tuskin.