Dead Island 2 arvostelussa
Liki vuosikymmenen mittaisen kehityspolun kulkenut Dead Island 2 tarjoaa edeltäjäänsä viimeistellymmän kattauksen auringonpaistetta sekä kieliposkista väkivaltaviihdettä.
Kukapa olisi uskonut, että Dead Island 2 näkee vielä joskus päivänvalon. Matka nokkelasta trailerista valmiiksi peliksi venähti kahdeksan vuoden kärsimysnäytelmäksi, jossa projekti vaihtoi kehittäjää yhteensä kolme kertaa. Draaman kaari tuo mieleen elävästi takavuosien Aliens: Colonial Marinesin, mutta toisin kuin epäonninen Aliens-floppi, Dead Island 2, ei ole koskaan luvannut liikoja saati syntynyt zombina. Dead Island 2 on itse asiassa yllättävänkin hiottu ja esikuvalleen uskollinen toimintapeli.
Dead Island 2:n saari on enemmän kulttuurillinen kuin maantieteellinen. Zombi-kaaoksen polttopisteenä on tällä kertaa Los Angeles auringonpaisteine, palmuine ja Hollywoodeineen. Kontrasti äärimmäisen vaurauden, täydellisen anarkian ja Playboy-shortseissa hoipertelevien zombien välillä on yhtä herkullinen kuin hupaisakin. Beverly Hillsin ja Bel Airin miljoonäärikartanot tarjoavat komeat puitteet, samalla kun Hollywoodin välitön läheisyys selittää kätevästi sen, miksi kaikki sivuhahmot ovat sopivasti kajahtaneita eksentrikkoja. Kirsikkana komediakakun päällä on tapahtumia kyynisesti kommentoiva pelaajahahmo, joka on luonnollisesti koko kaupungin ainoa täysijärkinen. Tarinasta itsestään ei ole varsinaisesti sen enempää sanottavaa, kuin että se on kevyt ja viihdyttävä.
Pelillisesti Dead Island 2 nojaa tasan yhteen temppuun, jonka se myöskin hoitaa kunnialla: zombien mäiskimiseen. Pelaajalla on käytössään huikea tee-se-itse -aseiden arsenaali aina golfmailoista liekehtiviin lihakirveisiin sekä joukko toissijaisia heittoaseita, kuten putkipommeja ja heittotähtiä. Zombi-variantit ovat tuttuja genresuosikkeja: kävelijöitä, juoksijoita ja heilujia erilaisine elementaalimuunnoksineen, sekä tietenkin jättiläisiä ja huutajia. Tekijät ovat nähneet hurjasti vaivaa erilaisten aseiden tuntumaan, sekä siihen, kuinka moninaisin tavoin zombit muuttuvat elävistä kuolleista pysyvästi kuolleiksi. Irtoraajat, pehmeän pintakudoksen alta paljastuvat kylkiluut ja ylikypsää tomaattia muistuttavat päät ovat kaupunkitutkijan arkipäivää, kuten myös ad-hoc sähkötuoleiksi muuttuvat miljoonan dollarin uima-altaat. Tosikko voisi sanoa Dead Island 2:a yhdeksi viime vuosien väkivaltaisimmista peleistä, mutta touhu on niin häpeilemätöntä splätteriä, että se pikemminkin huvittaa kuin traumatisoi. Silmittömällä väkivallalla on myös taktisia ja pelillisiä ulottuvuuksia: painavilla aseilla saa tehtyä tilaa, terävillä irtoavat raajat, kun taas tylpät aseet purevat parhaiten pääkoppaan. Taistelu tuntuu loppujen lopuksi melko hyvältä, niin groteskia kuin se onkin.
Muilta osin Dead Island 2:n pelisuunnittelu kanavoi 2010-luvun trendejä niin hyvässä kuin pahassa. Väsyneimmän kliseen palkinnon pokkaa aseisiin, vihollisiin ja pelaajaan ulottuva tasopohjainen progressiosysteemi. Muutamaa kokemustasoa rikkaampi seniorizombi pyyhkii pelaajalla lattiaa, eikä alkupelistä poimittu rautaputki tai golfmaila heilauta hetken päästä edes tusinazombia. Systeemin tarkoitus on tietenkin pakottaa pelaaja päivittämään taitojaan ja virittelemään aseitaan, mutta se tuntuu samalla myös vähän laiskalta tavalta sysätä vaikeustason hallintaa kehittäjiltä pelaajille. Ideaalitilanteessa systeemin olemassaoloa ei edes huomaa, mutta aina silloin tällöin pelaaja ja maailma menevät epäsynkroniin, jolloin peli alkaa tuntua nopeasti liian helpolta tai liian vaikealta.
Aseiden kuluminen, korjailu ja virittely on toinen mennen maailman ihme, josta en ollut erityisen innoissani. Kättä pidemmät hajoavat kovalla käytöllä ja niitä voi parannella pelimaailmasta kerättävillä resursseilla, kunhan löytää ensin sopivat piirrustukset sekä askartelupöydän. Systeemi yhyttää pelaajaa kiitettävästi uusien murhatyökalujen pariin, mutta rakentelupuoli typistyi itselläni lähinnä rutiininomaiseen korjailuun ja päivittelyyn. Yleensä tyydyin käsillä oleviin materiaaleihin, enkä kokenut kertaakaan tarvetta lähteä etsimään osia tai piirrustuksia johonkin tiettyyn päivitykseen. Matkalle osuvat puutarhavajat, kassakaapit ja piirongit tuli toki pengottua suorastaan maanisella tarkkuudella. Resurssinuohous saattaisi olla yhtään tylsemmässä miljöössä melkoinen kuolinisku pelin rytmitykselle, mutta onneksi Dead Island 2:n Hollywood-studiot ja julkkiskartanot osoittautuivat virtuaalisina tiloina melko kiinnostaviksi.
Yksi pelin kiistattomista vahvuuksista on sen tadosuunnittelu: kartat ovat pohjimmiltaan lineaarisia, mutta tarjoavat juuri sopivasti tilaa ja kannustimia ylimääräiselle turismille. Sivutehtävät ovat viihdyttäviä ja armollisen lyhyitä, eivätkä ne harhauta pelaajaa koskaan pitkäksi aikaa juonipolulta. Rakennukset ja naapurustot ovat myös arkkitehtonisesti mielenkiintoisia. Kulman takana odottaa aina jotain näkemisen arvoista, olipa kyse sitten menestyneen podcast-duon biletalosta viinihuoneineen ja kattouima-altaineen, tai studiokierroksesta b-luokan kauhuleffan lavasteissa.
Tekniseltä toteutukseltaan ja audiovisuaaliselta suunnittelultaan Dead Island 2 on hiottu, joskin rahtusen vanhahtava. Säteenseurannat ja muut uuden polven visuaaliset tehosteet loistavat poissaolollaan, mutta kirkas väripaletti ja liki skaalaamaton 4K tekevät lopputuloksesta terävän ja huolitellun. Viimeistelystä kielii niin ikään 60 kuvan sekuntinopeuteen lukittu ruudunpäivitys. Audiopuoli on niin kunnossa, kuin modernilta AA-peliltä odottaisikin. Ääniraita koostuu hyvällä maulla poimituista lisenssikappaleista ja ääninäyttelijät ovat tehtäviensä tasalla. Vaivaa ja sydänverta on vuodettu etenkin puheliaisiin pelaajaahahmoihin, joita on käsikirjoitettu ja ääninäytelty peliin jopa kuusin kappalein.
Tunnustan Dead Island 2:n yllättäneen positiivisesti. Luovaan arsenaaliin ja splätterileffamaiseen zombimäiskintään perustuva koukku, onnistunut tasosuunnittelu ja leppoisan humoristinen tunnelma jaksoivat kantaa helposti pelin vajaan parikymmentuntisen tarinan. Kokemus on parhaimmillaan tyydyttävää – suorastaan puhdistavaa – splätteriä ja huonoimmillankin laadukasta lohturuokaa. Olipa Dead Islandin roolipelimekanismeista mitä mieltä tahansa, on kuitenkin tunnustettava, että ne pelaavat yhteen tekijöiden suunnittelemalla tavalla. Vaikea kuvitella kokonaisuutta yhtä toimivaksi, jos sieltä jättäisi pois rakentelun, tasoprogression tai minkä tahansa muun yksittäisen komponentin. Dead Island 2:n kaltaisia pelejä ei myöskään tehdä enää nykyään niin paljon, että tavanomaisiinkaan temppuihin ehtisi kovin pahasti tympääntyä. Ehkä se onkin vain hyvä asia, että edellisestä osasta ehti vierähtää jo rahtusen yli kymmenen vuotta.