Arvostellut: Petteri Hemmilä, 31.tammikuu 2018

Peliarvostelu

Dead Rising 4 – Frank’s Big Package

Pelin nimi: Dead Rising 4 – Frank's Big Package
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä: Capcom Vancouver
Julkaisija: Capcom
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Dead Rising 4 – Frank's Big Package kansikuva

Yli kymmenen vuotta sitten Xbox 360:lla debytoinut Dead Rising on notkunut “pitääpä testata” -listallani niin kauan kuin muistan. Avointa maailmaa, älyvapaata huumoria ja tuhatpäisiä zombilaumoja yhdistelevä splätteripeli on kuulostanut aina juuri sopivan aivottomalta viikonlopun täytteeltä, muttei koskaan kuitenkaan niin kiehtovalta, että sille olisi tullut uhrattua kokonaista rokulipäivää. PlayStation 4:lle käännetty Dead Rising 4 – Frank’s Big Package antoikin pitkään odottamani tekosyyn sukeltaa elävien kuolleiden sekaan joulun kellot helkäten ja viidakkoveitsi viuhuen. Kokemus oli enimmäkseen odotetun viihdyttävä, mutta samaan aikaan mieleeni hiipi kysymys: miten ihmeessä tästä aiheesta on saatu puristettua jo neljä ja puoli peliä?

Ensimmäisen Dead Risingin hilpeän kyyninen valokuvaaja, Frank West, pääsee taas tositoimiin, kun toimittajaopiskelija huijaa hänet kuvauskeikalle pikkukaupungin laidalle kätkettyyn zombihautomoon. Hiippailuretki sotilastukikohdassa menee arvatenkin pieleen, eikä aikakaan kun valtion silmätikuksi ajautunut Frank löytää itsensä tutusta pinteestä, tutussa ympäristössä: Willametten kauppakeskuksesta, jossa joululahjoja shoppailevista kuluttajazombeista onkin tullut ihan oikeita lihansyöjäzombeja. Pulizerin houkutus vetää vastahakoisen Frankin kameroineen selvittämään salaliittoa tämänkertaisen epidemian taustalta.

Tarinansa puolesta Dead Rising 4 on sekava soppa. Terävällä huumorikärjellä ja hyvin ajoitetulla tilannekomiikalla käynnistyvä tarina muuttuu loppua kohden kliseiseksi draamaksi, jossa vilisevät niin hullut tiedemiehet, asevoimien salaliitot kuin ystävien väliset jännitteet. Tarina toimii pääasiallisessa tehtävässään, pelitapahtumien ryydittäjänä, mutta ei oikein muutoin. Joku voisi sanoa, ettei juonella ole Dead Risingin kaltaisessa pelissä paljoakaan väliä, mutta ääninäyttely on laadukasta, dialogi nokkelaa ja välianimaatiot teknisesti mallikkaita, mikä kielii, että kerrontaan on kuitenkin panostettu. Harmi vaan, että itse tarina on jo moneen kertaan nähtyä huttua, hahmot yksiulotteisia ja draaman kaari tasainen kuin Kulosaaren silta.

Pelinä Dead Rising 4 on veistetty ilmeisesti jotakuinkin samasta puusta kuin edeltäjänsä. Kyseessä on siis avoimen maailman toimintapeli, joka yhdistelee tehtäväpohjaista rakennetta vapaamuotoisempaan haahuiluun, valtaviin zombilaumoihin sekä toimivaan rämpytyskombo-taistelusysteemiin. Willamette tarjoaa kauppakeskuksine, rakennustyömaine ja pikkuputiikkeineen kunnioitettavan kokoisen temmellyskentän, jota saa tällä kertaa tutkia rauhassa, ilman hupenevan sekuntikellon painostavaa tikitystä. Sivu- ja päätehtävät isketään omina pisteinään kartalle, mutta tarinan sanelemaa rytmiä ei ole pakko noudattaa orjallisesti, vaan pelaaja voi käyttää aikansa ihan yhtä hyvin vaikka varusteiden etsimiseen tai zombijoukkojen lanaamiseen ajettavalla ruohonleikkurilla. Valitettavasti omaa sisäistä motivaatiota kummempia syitä ylimääräiseen seikkailuun ei juuri ole, sillä sivutehtävät ovat geneerisiä, hyviä varusteita löytyy runsaasti, eikä taitopuuhun upotettavista pisteistäkään ole useimmiten pulaa. Kompletionisteille riittää tekemistä aina valokuvattavista graffiteista hassunhauskojen asukokonaisuuksien keräämiseen, mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä useammin huomasin oikovani pikaisinta tietä juonitehtävästä toiseen.

Varsinaisten pelillisten innovaatioiden osalta kehittäjätiimin takki on ollut ilmeisen tyhjä. Valtavien zombijoukkojen halki runnomisessa on toki viehätyksensä ja perusmekaniikat lähitaistelusta erilaisten mielikuvituksellisten aseiden rakenteluun, toimivat yhä kuin junan vessa. Käsikranaattilekojen, ilotulitusvarsijousten ja muiden mielikuvituksellisia asekombinaatiota askartelu viihdytti hetken jos toisenkin, mutta suoranaiset uudet pelilliset innovaatiot ovat kuin väsähtäneiden jatko-osien käsikirjasta. Frankin kamera taipuu selfieiden ohella pimeänäkölaitteeksi tai sormenjälkitunnistimeksi, niskaan voi vetää liki huijausmoodimaisen voimahaarniskan ja kentältä löytyy kaksi uutta vihollistyyppiä: “tuoreet” ja “kehittyneet” zombit. Uusien vihulaisten ongelma on sama kuin Dead Risingin ihmisvastustajien; ne ovat aivan liian nopeita sekä kestäviä, ja herättävät enemmän harmistusta pelin suurpiirteisiin kontrolleihin kuin halua petrata pelisuoritustaan. Dead Rising 4:llä on ylipäätään vähän paha tapa mitata vaikeustasoa osumapisteinä, mikä näkyy käytännössä siten, että loppua kohden vastassa alkaa olla enimmäkseen superzombeja sekä tyhjäpäisiä sotilaita, jotka tyhjentävät lippaansa mieluummin hassusti pukeutuneeseen kameramieheen, kuin iholle pyrkivään elävien kuolleiden armeijaan.

Hieman putkijuoksumainen pelityylinen tuotti lopulta noin yhdeksäntuntisen pelikokemuksen ja sekin tuntui rehellisesti sanoen vähän pitkältä. Dead Risingillä on silti hetkensä; vaikka pelin huumori on häpeilemättömän juveniilia ja päähenkilökin melkoinen toope, myönnän naurahtaneeni useampaankin otteeseen käsikirjoittajien aivoituksille. Toinen kiehtova elementti ovat sarjan tavaramerkiksi muodostuneet tuhatlukuiset zombilaumat. Visuaalisen ja teknisen spektaakkelin ohella, örisevien epäkuolleiden joukot muodostavat Frankille resursseja syövän hidasteen, tai pahimmillaan jopa suoranaisen uhan. Vaakakuppi kellahtaa, kunhan alleen saa menopelin, ja riittävän tuhdilla autolla pelaaminen muuttuu suorastaan salakavalan rentouttavaksi, brutaaliksi lakaisukonesimulaattoriksi. Onneksi en ole yhtään pakko-oireisempi, sillä laumojen lanaaminen joululaulujen tahtiin tuntui hienoisesta irvokkuudesta huolimatta luvattoman palkitsevalta.

Karkea huumori ja tuhatpäiset zombimeret eivät kuitenkaan jaksa kannatella Frankin suurta pakettia kovinkaan pitkälle. Varsinaiset juonitehtävät ovat pääsääntöisesti tylsiä karttapisteestä toiseen navigointeja satunnaisine valokuvaustuokioineen, eivätkä jengiläisten nirhaamiseen tai turvatilojen tyhjentämiseen keskittyvät sivutehtävätkään jaksa viehättää pitkään. Julkaisuun leivottu DLC-sisältö keskittyy enimmäkseen estetiikkaan, kuten jouluisen kammottaviin villapaitoihin ja Street Fighter -hahmojen vaatetuksiin. Poikkeuksen tekee kaverien kanssa pelattava Dead Rising -teemainen minigolf-peli, jonka jaksaa käynnistää kerran tai kaksi. Ylimääräinen sisältö on tietenkin aina tervetullutta, mutta ei tee kokonaisuudesta tällä kertaa sen merkityksellisempää.

Dead Rising 4 tuntuu jopa kaltaiselleni ensikertalaiselle teokselta, jolta on loppunut polttoaine kesken jo lähtöruudussa. Pelissä ei ole suoranaista vikaa, mutta kun laumat on jyrätty, vitseille naurettu ja kummallisia asu- sekä asekokonaisuuksia ihmetelty, jää käteen tyystin geneerinen kolmannen persoonan zombimäiske. Ehkä aika on ajanut ohi pelkästään “ihan hyvistä” toimintapeleistä tai ehkä olen itse vähän vanhempi ja tylsempi, mutta Dead Rising 4 ei yksinkertaisesti sytyttänyt kuten odotin. Dead Rising 4 antaa viitteitä, että se saattaisi jäädä jonkin sortin päätösjaksoksi, mutta uutta osaa vielä pukkaa, soisin sen syntyvän enemmän rakkaudesta lajiin kuin velvollisuudentunnosta.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • - Hauskoja ase- ja asukomboja
  • - Valtavat zombilaumat säväyttävät ja huvittavat
  • - Älyttömällä huumorilla on hetkensä

Huonoa

  • - Kliseinen ja piilovakava tarina
  • - Ei motivoi poikkeamaan juonipolulta
  • - Superzombit ja ihmiset tympäiseviä vastuksia
  • - Geneerinen tehtäväsuunnittelu