Kaikki tietävät sanan ”sarjakuvasankari” ja sen, että sarjakuvasankaria on tänä päivänä lähestulkoon lukemattomia määriä. Kaikki se mikä alkoi kutakuinkin Batmanista, Teräsmiehestä, Ihmenaisesta ja Salamasta (the Flash) on levinnyt massiivisiin mittoihin.
Batman on toki yksi kestosuosikeista ja samalla yksi menestyneimmistä sarjakuvahahmoista myös valkokankaalla. Teräsmies on hänkin menestynyt jossain määrin, mutta Batmanin rinnalle nykypäivän menestyjäksi voisi mainita Hämähäkkimies -ja Iron Man elokuvat. Melko kehnoja elokuvia ovat olleet muun muassa Vihreä Lyhty, Daredevil sekä molemmat Ghost Rider filmatisoinnit.
Entäpä videopelien maailmassa sitten? Batman on sielläkin kuningas; Arkaham-sarjan pelit ovat olleet erittäin laadukkaita ja on Lepakkomies-teemaisia muitakin laatupelejä nähty vuosien varrella – jopa 8-bittisellä Nintendolla. Laadusta ei kuitenkaan voida puhua esimerkiksi EA:n useampi vuosi sitten julkaiseman Superman: The Videogamen kohdalla.
Uusinta uutta supersankarivideopelien saralla edustaa Marvelin Deadpool-hahmolle räätälöity samaa nimeä kantava peli. Joudun pää painuksissa myöntämään, että en oikeastaan koskaan lapsuudessani tullut lukeneeksi kovin montaa kymmentä supersankarisarjakuvaa, vaikka olisin halunnut – olipa kyseessä sitten Marvelin tai DC:n kustantamat sarjakuvat. Siinä mielessä tulenkin aina olemaan hieman kateellinen kaikille niille sarjakuvien faneille, jotka ovat päässeet satojen epäilemättä laadukkaiden lehtien sivuista nauttimaan mielikuvituksen antaessa vauhtia yksittäisiin laatikoihin.
Ennen kuin sain arvosteluuni Activisionin kehittämän ja muun muassa muutamasta keskitasoa paremmasta Transformers-pelistä parhaiten tunnetun High Moon Studiosin kehittämän Deadpool-pelin, oli hahmo minulle lähes täysin tuntematon. Olin kuullut siitä joskus aiemmin muutaman kerran nimeltä ja ensimmäistä kertaa tutustuin lähemmin kyseiseen hahmoon tappelupelissä Marvel Vs. Capcom 3.
Deadpool-pelin läpipelattuani voin heittämällä sanoa, että siitä muodostui pelin kuluessa yksi ehdottomista kiehtovimmista supersankarisuosikeistani Batmanin sekä Iron Manin rinnalle.
Iron Manissa kiinnostaa sankarin avoimuus, Batmanissa taas Lepakkomiehen ja Gotham Cityn loputon synkkyys ja salaperäisyys. Deadpoolin hahmosta hyvän taas tekee sen yliampuvuus, eikä toista samankaltaista hahmoa taida sarjakuvahahmojen valtavasta kirjosta löytyäkään.
Niille, jotka eivät tiedä Deadpoolista sen enempää kuin allekirjoittanutkaan ennen pelin pelaamista:
Deadpoolin ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1991 New Mutants -lehdessä. Hahmo ei siis ole aivan yhtä vanha kuin 40-luvulla aloittaneet Batman ja Teräsmies. Deadpool on entinen palkkasoturi, joka värvättiin mukaan Weapon X -ohjelmaan, eli tavallaan Deadpoolista tuli yksi X-Men ryhmän jäsenistä – ainakin hetkeksi.
Mieheen ruiskutettiin kynsisankari Wolverinen DNA:ta, joka antoi Wade ”Deadpool” Wilsonille hurjan staminan sekä Wolverinen tapaan nopeasti uusiutuvan ja parantuvan kehon sekä kyvyn harrastaa teleporttailua. Toimenpide kuitenkin arpeutti miehen kehon ja sekoitti tyystin hänen päänsä. Siitä eteenpäin hänet tunnettiin Deadpoolina, joka alkoi pukeutua punaisiin supersankarivermeisiin kokomaskin kera.
Deadpool-hahmon tavaramerkkejä ovat jakautunut, täysin sekopäinen, hallusinaatioitakin ajoittain näkevä persoona sekä hahmon jatkuva neljännen seinän kaataminen. Sarjakuvassa tämä ilmenee siten, että Deadpool usein puhuu suoraan lukijalle tai mainitsee sarjakuvan käsikirjoittajia. Deadpool on myös ainoa sarjakuvahahmo, joka tietää olevansa pelkkä sarjakuvahahmo. Ainakin wikipedian mukaan Deadpool myös jossain vaiheessa luuli olevansa nainen ja kun sai lopulta tietää olevansa mies, jatkoi hän yhä naisten alusvaatteiden käyttöä – koska ne tuntuivat mukavilta.
Deadpool on myös hieman seksistinen, muniaan ja takamustaan usein rapsutteleva kaveri, joka ei häpeä myöntää pitävänsä naisista ja tisseistä. Pelattuani peliä – jo puolen tunnin jälkeenkin – halusin palavasti saada käsiini edes jonkun Deadpool-lehden nähdäkseni lentääkö läppä oikeasti samalla tavalla kuin pelissä. Sitä ei tätä kirjoittaessani ole vielä tapahtunut, mutta ehkä vielä jonain päivänä.
Kiinnostukseni kuitenkin kertoo siitä, kuinka hyvin ja taidokkaasti High Moon on vanginnut hahmon olemuksen peliruudulle: Deadpool onkin kuin 90-luvun Duke Nukem 3D -pelin räävitön Duke. Mikäli haluaa lisää samaa, kannattaa kuitenkin unohtaa kaavoihinsa jo aikoja sitten kangistunut vanha Duke ja parin vuoden takainen Forever-peli ja suunnata katse kohti Deadpoolia, sillä ”DP” on muutakin kuin one-linereita ja naisten esineellistämistä.
Verinen allas täyttyy
Pelattavuudeltaan itse peli muistuttaa monella tapaa niin ikään Activisionin useamman vuoden takaista X-Men Origins: Wolverine-peliä, joka perustui löyhästi samannimiseen elokuvaan. Peli oli varsin verinen poikki-ja-pinoon -tyylinen 3rd person toimintapeli pääasiassa ahtaita tiloja ja ympäristöjä sisältäneessä pelimaailmassa. Wolverine keräsi pelin edetessä kokemuspisteitä ja avasi pelaajan käyttöön uusia, tehokkaampia liikekomboja edetessään kohti loppuhuipentumaa alati kovenevien pahiskätyreiden asettaessa kapuloita rattaisiin.
Myös Deadpool on pääasiassa tällainen peli: kampanja jakautuu kahdeksaan lukuun, joiden aikana rämmitään muun muassa viemäreissä, ahtaissa sisätiloissa sekä pitkälti tuhoutuneessa Genoshan maailmassa, jota monet Marvelin mutanttihahmot asuttavat. Verta ei säästellä, mutta on hieman harmi, että silvotut ruumiit katoavat lähes heti verityön jälkeen. Wolverine-pelin tapaan tasosuunnittelu ei tälläkään kertaa ole niitä parhaimpia elementtejä ja oikeastaan onkin yksi sen miinuksista. Välillä meno on vähän turhankin ahdasta ja kameraa joutuu kieputtelemaan välttääkseen Deadpoolin piiloutumista vastaan tulevien objektien taakse. Sisätiloista puuttuu myös yksityiskohtaisuutta, eikä mikään ympäristöissä tunnu hajovan kaiken sen toiminnan keskellä.
Ympäristöt eivät muutenkaan ole mitenkään kovin innovatiivisia, pikemminkin tylsähköjä. Kuten mainittua, viemärit ovat yksi joita pelissä nähdään pariinkin otteeseen ja tässä vaiheessa Deadpoolkin hermostuu ja rikkoo neljännen seinän ties kuinka monetta kertaa ja valittaa ruudun takaa suoraan High Moonille viemäritasojen liiallisuudesta. Onko kyseessä siis pelin käsikirjoittajien piikki tasosuunnittelijoille, vai kenties yhdessä suunniteltu tahallisuus… ? Joka tapauksessa armoa ei silti tästä itselle nauramisesta huolimatta heru ja pääosan ajasta etenkinkin ne ahtaimmat tilat ovat melko tylsiä koluttavia pelaajan odottaessa vain yhteenottoaan seuraavan vihollispossen kanssa. Kenties Deadpool 2:pelissä voitaisiin turvautua Batman Arkham-sarjan pelien kaltaiseen avoimempaan pelimaailmaan.
Tasosta toiseen Deadpool saa massoittain kloonikätyreitä vastaansa, joita tämänkertainen pääpahiksemme, kloonien tehtailusta kovasti tykkäävä Mister Sinister lähettää Deadpoolin päänmenoksi. Itselleni Mister Sinister ei sanonut yhtään mitään, mutta onneksi tässä kohtaa kaltaisiani ummikkoja on ajateltu: aina kun uusi hahmo pelissä esitellään, on mahdollista katsoa eräänlainen sarjakuvamainen lyhyt esittely kustakin pelissä vierailevasta sivuhahmosta. Muutoinkin peli tarjoilee riittävästi infoa niille, jotka eivät ole sarjakuvaan perehtyneet – näin sen pitääkin mennä. Kukaan ei siis jää pimentoon kuka on kuka ja miksi mitään ylipäätään touhutaan. Mainitsemiani hahmoprofiileja voi myös tarkastella erikseen pelin valikostakin, joten jos joku jostain syystä jää väliin itse pelaamisen aikana, voi valikoista sivistää itseään jälkikäteen ennen pelin pariin palaamista.
Vihollista kaatuu kanveesiin tuon tuosta ja Deadpool kerää pointsit kotiin imuroimalla kuolleilta vihollisista jälkeen jääviä DP-pisteitä. DP on pelissä yhtä kuin XP, eli kokemuspisteitähän niillä kartutetaan, mutta samalla DP:t toimivat pelin valuuttana, joilla voidaan ostaa käyttöön uusia aseita. Pallukoiden keräämisen lisäksi DP:tä kertyy mahdollisimman pitkien liikekombojen suorittamisesta taisteluiden aikana.
Aseinaan Deadpoolilla pelin alkaessa on mitä ilmeisemmin hahmon tavaramerkkeihin kuuluvat miekka ja tuplapistoolit, mutta DP:llä voi ostella käyttöönsä tuplahaulikot, tupla-konekiväärit, Turtles-piirretyistä parhaiten tunnetut, Raphaelin käyttämät tupla-sai’t. Myös karhunraudat sekä miinat tulevat tutuiksi kranaattien rinnalla. Koska Deadpool on supersankari on tällä oltava myös jokin ”erikoisominaisuus”. Se on, kuten mainittua, (luonnehäiriöiden ohella) kyky teleportata vihollisen selän taakse. Teleporttaaminen tulee hyödylliseksi etenkin loppupuolella peliä, kun osa vihollisista on sen verran tehokkaita, että niiden kukistamiseen tarvitaan juurikin teleporttausta ja nopeaa vastaiskua. Wolverine-pelin tapaan Deadpoolilta löytyy useampi liikesarja, joita voi hyödyntää taistelussa. Deadpool osaa yhdistää liikkeisiinsä lähitaisteluaseet sekä tuliaseet ja näiden animointi onkin varsin mukavaa katsottavaa.
Deadpool on toimintapeli alusta loppuun, joka ei juurikaan anna pelaajan hengähtää ja se onkin yksi niistä seikoista, jotka vetävät pelin arvosanaa hiukan alaspäin. Koska peli pysyy koko ajan niin samana nappuloiden hakkaamisena, ei lievältä itseään toistavuuden tunteelta voida välttyä ja peli onkin parhaimmillaan nautittuna korkeintaan tunnin mittaisina annoksina – ainakin itse koin asian näin.
Ammuskelun ja silpomisen rinnalle erinäisin asein kiinnostuksen ylläpitämiseksi ovat tarjolla Deadpoolin kehittyvät taidot, joita saa parannella. Vaihtelua yritetään tuoda myös ajoittaisella tasopomppimisella, jota on ängetty mäiskimisen väleihin. Vaikka se toimii, ei tasoloikkiminen tällä kertaa juurikaan sytytä ja sitä mieluummin kaipaakin nopeasti takaisin jo taisteluiden pariin sellaisten kohtien ilmaantuessa.
Ehdotonta hupia kuitenkin pelissä ovat Deadpoolin sekoilut, kuten hallusinaatiot ja neljännen seinän rikkomiset. Deadpool tietää varsin hyvin olevansa pelissä – itse asiassa peli kutakuinkin alkaa siitä, kun Deadpoolin asettama pommi räjähtää High Moonin tiloissa ja saa kehittäjän tekemään hahmolle pelin silkasta pelosta. Yhdessä vaiheessa peliä Deadpool haluaa hänen nimikkopeliinsä näyttävän välianimaatiopätkän, joka High Moonin edustajan mukaan söi koko loppubudjetin peliltä. Sen jälkeen pelaaja joutuukin hetkeksi seikkailemaan Gauntletin kaltaiseen ylhäältäpäin kuvattuun 8-bittiseen karuun pelimaailmaan, kunnes budjettiin lopulta saadaan lisää rahaa.
Tiedossa on myös Indiana Jones ja Tuomion Temppeli -elokuvasta apinoitu kaivoskärrykohtaus, sekä kohtaus, jossa Deadpool luulee päässeensä juhliin joka on täynnä kuumia pimuja. Todellisuus osoittautuu aivan muuksi. Tai miltä kuulostaa mahdollisuus päästä antamaan litsareita tajuttomana maassa makaavalle Wolverinelle?
Ampuupa Deadpool pelin aikana kerran aivonsakin pihalle kyllästyttyään kuuntelemaan mutanttikaverinsa Cablen huolella laatimaa etenemissuunnitelmaa Mister Sinisterin päänmenoksi. Niin ja pääsee parin kloonikätyrin kanssa jopa samaan aikaan miesten vessaankin ravistelemaan ”jormaa”. Deadpoolin taukoamaton höpötys aiheuttaa pahiksille ujopissan.
Koko peli on alusta loppuun asti täynnä tällaista pientä yksityiskohtaa, jota on ilman videokuvaa vaikea havainnollistaa. Kuvakaappaukset kun eivät välitä pelin tuhtia huumoripakettia, joka on oikeasti huvittavaa, eikä pelkästään sellaisella myötähäpeällisellä tavalla.
Pelin kertojaäänenä toimii – Deadpool itse. Jakautunut persoona esitetään kolmella hyvin erilaisella äänellä ja vieläpä sarjakuvakuplien kera ruudulla. Tämä luo kivasti immersiota ja nyökkäystä sarjakuvajuurien suuntaan, koska tällä kertaa visuaalista puolta ei ole yritetty se kummemmin sarjakuvamaistaa cel-shading reunuksilla, kuten monesti on tapana. Sarjakuvakuplien jatkuva ponnahtelu ruudulle on sekin loistavaa hupia ja entisestään lisää huumoria peliin Deadpoolin kinastellessa itsensä kanssa. Pääseepä isoja ruudulle jääviä puhekuplalaatikoita yhden kerran käyttämään jopa apuna tasohyppelykohtauksessakin.
Deadpool Nolattiin
”Kaiken takana on nainen” – laulavat hittikappaleessaan Matti ja Teppo, mutta tänä päivänä voisi melkein jo sanoa, että kyllä kaiken takana oikeasti on Nolan North. Mies on ääni monen monituisen videopelinhahmon ja piirroshahmon takana. Tämän 42-vuotiaan monilahjakkuuden älyttömän kattava ansioluettelo löytyy esimerkiksi Imdb:stä, mutta sanottakoon, että herra North on ollut mukana muun muassa Uncharted-peleissä, uusissa Turtles- ja Transformers-piirrossarjoissa sekä loistavassa The Last Of Us-pelissä. Ja nyt hän on Deadpool!
Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun hän ääntelee Deadpoolia – hän teki sen yhtä loistavasti jo vuonna 2011 Marvel Vs. Capcom 3 -pelissä, vaikka rooli toki koostui vain muutamista one-linereista. Nyt on kuitenkin edessä sataprosenttinen näytön paikka. Deadpoolin lempinimi on ”merc with a mouth” – eli toisin sanoen Deadpool tykkää.. PUHUA!. Puheripuli on yksi Deadpoolin selkeitä ominaisuuksia ja kaikki kuittailevat siitä hänelle. Läppä ja one-linerit lentävät pelissä sellaisella syötöllä, että ikääntyvää Iso-Arskaakin alkaisi jo punastuttamaan. Erilaisia one-linereita on onneksi paljon, sillä vaikka ne lopulta alkavatkin olla jo tuttuja, ei niiden toisteluun kerkeä kampanjan aikana kyllästyä, koska mukana on niin iso liuta niitä.
Deadpoolin ääninäyttely myös hänen itsekeskustelunsa aikana sekä välianimaatioissa, sekä muiden X-Men cameo-rooleissa olevien hahmojen kanssa jutustelu on todella onnistunutta. Jos Deadpoolia pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, sanoisin, että Northin tulkitsema hahmo kuulostaa kuin joltain turbovaihteen päälle laittaneelta, sekoilevalta Jim Carreylta. Ja pelkästään hyvässä mielessä. Kermana kakun päällä on taustalla taisteluiden aikana soiva ”äijämäinen”, instrumentaalinen rokahtava musiikkiraita, joka hauskasti hiljenee mitä kauemmas vielä elossa olevista vihollisista siirtyy. Silloin kun tappelua ei ole, ei ole musiikkiakaan ja äänimaailman eloisuudesta huolen pitää Deadpoolin ääni kerrottuna kolmella.
Vaikka peli toistaa itseään jonkin verran taisteluiden osalta, vaikeuttaen pidempien pelimaratonien jaksamista, täytyy sanoa, että nautin pelin pelaamisesta kovasti. Tasosuunnittelu pysyi kauttaaltaan melko valjuna ja ainakin PS3-versiossa muutamaan otteeseen ruudunpäivityskin meinasi nytkähtää – mutta vain muutaman kerran. Ehkä juuri itseään toistavan pelimekaniikan, sekä välianimaatioiden ja muiden isohkon määrän ansiosta peli tuntui juuri sopivan pituiselta. Mikäli pelaa pelin helpoimmalla lävitse (kuten itse tein) on tarjolla vielä kaksi muuta vaikeustasoa eräänlaista ”new game +” pelailua varten. Uudelleen peluuta varten pelaajan DP-pisteet sekä päivitetyt taidot ja hankitut aseet säilyvät ennallaan – ellei itse sitten halua nollata tilastoja.
Mitään päälle liimattua, turhaa moninpelitilaa ei ole, mutta lisäpelattavaa tarjoaa challenges-moodi. Se pitää sisällään kahdeksan erilaista, kampanjasta tuttua ympäristöä, joissa on tarkoituksena eliminoida kaikki vihollisaallot aikarajan puitteissa. Jokaista haastekarttaa varten on tarjolla pronssi, hopea, sekä kultamitalivariaatiot, joista kullan saavuttaminen on kaikkein vaikeinta.
Kampanjan uudelleenpelailu ja lisä-DP:n keräily sekä kaiken päivittäminen maksimiin on suotavaa senkin takia, että challenges-pelimoodi huomioi Deadpoolin päivittymisen, vaikka kyseessä olisi uudelleen peluukerta. Toisin sanoen, mahdollisuudet voittaa paranevat. Itse en henkilökohtaisesti jaksanut challengesista innostua muutamaa koitosta pidempään, mutta Deadpool-faneille se varmasti tarjoaa lisää pakko-pelattavaa.
Kokonaisuutena Deadpool on varsin onnistunut toimintapeli hahmolle, jolla ei omaa peliä ennestään ole. High Moonin ja Nolan Northin yhteinen tulkinta hahmosta tuntuu täydellisen loistavalta, eikä tarina sekä sen varrella tapahtuvat sekoilut ynnä muu ole lainkaan hassumpaa. Tasosuunnittelu sen sijaan on tylsähköä, eikä tekoälyltä kannata odottaa mitään muuta kuin hetkellistä vastusta.
Etenkin pienempinä annoksina pelin parissa viihtyy äärimmäisen hyvin. Faneille peli lienee positiivinen pakko-ostos, mutta mikäli olet edes etäisesti kiinnostunut sarjakuvasankaripeleistä, on tämä yksi niitä parempia tulkintoja, mikä ei kuitenkaan aivan yllä viime vuosien loistavien Batman-pelien tasolle.
