Varsin merkkilliset tuulet puhaltavat peliteollisuudessa tällä hetkellä. Monet isot pelitalot ovat rahavaikeuksissa, tappioita tuntuu tulevan tilikausi toisensa perään, kun taas monia loistavia ja pitkään peliteollisuudessa mukana olleita studioita (mm. Ensemble, Bizarre) on suljettu säästöjen tieltä, kun useat isot pelaajat (EA, Microsoft, Activision) ovat alkaneet uudelleenjärjestäytymään ja todella miettimään niitä riskejä, joita uusien pelien rahoitusten kanssa uskalletaan ottaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että riskejä ei juuri nyt oteta oikeastaan lainkaan. Isot julkaisijat panostavat rahansa isojen, tunnettujen nimikkeidensä pariin ja kokonan uusien pelien ja peli-ideoiden rahoittamista tunnutaan karsastavan.
Sitten on tietysti tämä toinen osatekijä, joka alkaa olla varsin yleinen näky nykyään. Kertakäyttöisiä moninpelioikeuksia takaavat “online passit” sekä kaikenmaailman “Day 1 DLC-paketit” joista jälkimmäiset useimmiten löytyvät jo valmiiksi pelien levyiltä piilotettuina, mutta jotka on naamioitu vaikuttamaan siltä, että pelintekijät ihan oikeisti olisivat tehneet hiki hatussa töitä saadakseen ladattavaa, maksullista lisäsisältöä nettiin heti uuden pelinsä ilmestyttyä. Maailman ollessa edelleen taantuman kourissa ja euroalueen taistellessa maidensa pystyssä pysymisestä, myös uusien pelikonsoleiden julkaisua tunnutaan pelkäävän. Nintendo on jo puhunut omasta Wii U-pelikonsolistaan, mutta Sony ja Microsoft ovat kovin vaitonaisia ja odottelevat odottelemistaan. Pelaajat ja sitä kautta kuluttajat sen sijaan ovat monet edelleen varsin tyytyväisiä konsoleihinsa, eivätkä edes halua uusia markkinoille.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että monet pitkään videopelejä pelanneet intohimoiset pelaajat alkavat oikeasti olla kypsiä peliteollisuuteen ja sen toimintatapoihin. Osittain tämän ansiosta poikkeuksellisen erilaiset ja tuorealta tuntuvat indiepelit ovatkin saaneet tilaisuuden kukoistaa, niin Xboxilla, PS3:lla kuin PC:lläkin, viimeksi mainitulla lähinnä Steam-palvelun ansiosta.
Minecraft, Braid, Super Meatboy, World Of Goo, Amnesia – The Dark Descent, Limbo, sekä suomalaistekoa oleva Trials 2 / HD (ennenkuin Ubisoft osti sen) ovat vain muutamia esimerkkejä loistavista halpispeleistä, jotka ovat päässeet erottumaan timanttina tuhkan seasta valtaosin juuri sen takia, että pelaajat kaipaavat muutosta ja uudistusta pelimarkkinoiden suhteen.
Uusi trendi on myös pelaajien rahoittamat kickstarter-projektit, joissa yksittäiset henkilöt, tai erittäin luotettavat ja hyvässä maineessa olevat pelitalot ovat laittaneet käyntiin keräyksen, jossa nimensä mukaisesti yritetään saada kasaan budjetti jotain uutta mielenkiintoista peliprojektia varten. Kickstarter-projekteista varmastikin suurin hitti on muun muassa loistavista Psychonauts sekä Brutal Legend-peleistään tunnetun Double Finen (entisen LucasArtsin kulta-ajan työntekijän Tim Schaferin johtama talo) vastikään päättynyt Kicstarter-keräys, joka keräsi yli kolme miljoonaa dollaria tavoitteensa yli, tarkoituksenaan kerätä rahat kunnon vanhan ajan point & click seikkailupeliä varten.
Indie-aallolle sekä kickstarter-projekteille ei näytä olevan loppua. Kenties uusimpana ja mielenkiintoisimpana kickstarterina on käynnissä klassisen Wasteland-pelin luojan keräys, jossa tarkoituksena on kerätä rahat Wasteland 2 -peliä varten. Alkuperäinen Wasteland-peli toimi innoittajana muun muassa Fallout-pelisarjalle, joka sijoittuu niin ikään post-apokalyptiseen maailmaan. Indiesaralla sen sijaan uusimpien pikkupelijulkaisuiden joukkoon lukeutuu tapaus nimeltä Dear Esther., joka on kerännyt paljon kehuja osakseen.
Game Reality päätti ottaa selvää mistä Dear Estherin ympärillä pyörivä kohu oikein johtuu. Dear Esther on muiden indiejulkaisuiden tapaan pelinä sieltä halvemmasta päästä ja arvostelun kirjoitushetkellä maksaa kahdeksan (8) euroa. Hinta ei ole missään nimessä suuri, mutta silti on pakko kysyä; onko peli hintansa väärti ?
Dear Esther on muutaman ihmisen kasaan kokoama kokemus, jota ei sinänsä voi sanoa oikeastaan edes peliksi. Dear Esther julkaistiin alunperin ilmaisena Half-Life 2 modina, mutta tämä uusi julkaisu on maksullinen ja samalla myös korkeampaa laatua. Tämä tarkoittaa sitä, että grafiikka on kaksinverroin parempaa ja tarkempaa — paikoin häikäisevän kaunista — samalla kun Dear Estherin äänimaailmaa on todella kohennettu erilaisin taustaäänin.
Dear Estherissä on läpikahlattavana neljä “episodia”, jotka tosin ovat todella lyhyitä. Kokonaisuudessaan koko paketin läpikäymiseen uppoaa aikaa noin tunnin verran, mikäli yhtään viitsii imeä sen tunnelmaa itseensä ja tutkia sen tarjoamaa maailmaa. Dear Esther ei ole peli, koska sen ainoat kontrollit ovat liikkuminen ja katsominen, sekä lievä zoomaustoiminto hiiren vasemmalla nappulalla.
Vaikka Dear Esther onkin kuvattu varsin yleisestä FPS-kuvakulmasta, siinä ei juosta ase kädessä ampuen, ei kohdata muita hahmoja, ei availla ovia tai painella nappuloita, eikä edes juoksennella sinne tänne näppäimistön shift-nappula pohjassa. Sen sijaan pelaaja ikäänkuin lipuu hiljakseen läpi pelimaailman imien itseensä pelin äänimaailman sekä upean grafiikan tarjoamaa tunnelmaa. Ihastellessaan maisemia, samalla kuunnellen esimerkiksi meren aaltojen kohinaa niiden iskeytyessä rantakallioihin tai purojen purojen solinaa. Lisäksi taustalla soi tuon tuosta todella kauniisti soivaa ja pelin tunnelmaan sekä olotilaan sopivaa, rauhoittavaa musiikkia. Yhdessä musiiikin kanssa kuullaan silloin tällöin kertojaäänen kertomusta, joka ei tunnu tunnetasolla ottavan kantaa suuntaan eikä toiseen, mikä on vain hyvä asia.
Kertojan jokainen monologi alkaa sanoilla “Dear Esther”, josta voisi päätellä, että kertoja kirjoittaa kirjettä Esther-nimiselle naiselle tai lukee kirjoittamaansa ääneen. Mutta onko kertoja yhtä kuin pelaajan ohjastama hahmo? Kuka on Esther? Entä keitä ovat Donnelly, Paul sekä Jakobsen, joista kertoja niin ikään puhuu pelaajan kulkiessa eteenpäin ja lävitse muun muassa laivan raunioita täynnä rantahietikon sekä upean fantasiamaisen hehkuvan tippukiviluolaston. Mitä ovat ne lukuisat seinämaalaukset ja kirjoitukset, joita pelaaja matkansa aikana näkee? Mistä autokolarista ja kuolemaa tekevästä tutkimusmatkailijasta kertoja puhuu, vai onko kaikki vain symboliikkaa?
Mitään näistä ei suoralta kädeltä paljasteta pelaajalle, eikä niitä välttämättä ensimmäisellä läpiseikkailukerralla ymmärräkään, kuten ei ymmärrä kaikkea tai mitään kertojan puheesta. Pelissä ei ole opasteita, minne mennä seuraavaksi, mutta pelimaailman suunnittelu on loppujen lopuksi sen verran lineaarista, ettei etenemisreittejä ole kuin yksi. Joskus polut saattavat haarautua usempaan osaan, mutta vain yksi vie eteenpäin ja muissa on lopulta umpikuja sekä jotain ylimääräistä nähtävää, jota yleensä ryyditetään ylimääräisellä monologilla kertojan puhumana. Dear Estheriä voisikin kuvailla eräänlaiseksi lyhyeksi “satukirjaksi”, jossa pelaaja toimii tarinan lukijana, mutta visuaalisessa muodossa. Pelintekijät itse kuvailevat Dear Estheriä sanoin “runomuotoinen kummitustarina”.
Sen sijaan, että luettaisiin tekstejä ja kuviteltaisiin itse miltä maisemat näyttävät, tarjoaa Dear Esther sen valmiina. Pelaajan tulee vain kulkea tarinan lävitse. Parhaimmillaan Dear Esther on omasta mielestäni koettuna iltasella pimeässä huoneessa sekä kuulokkeet päässä, jolloin molemmat, ääni kuin grafiikkakin pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Vaikka pelattavaa ei olekaan, muuta kuin oman hahmon liikuttaminen pitkin maisemia, on pelissä silti parhaimmillaan roppakaupalla tunnelmaa, joka on näinkin ei-interaktiiviselta peliltä todella hieno suoritus. Visuaalisesti peli on ehdottomasti parasta Source-pelimoottorilla tehtyä grafiikkaa mitä on nähty ja on hieno nähdä, että kyseisestä vanhasta pelimoottorista saadaan vielä näinkin hienoja tuotoksia aikaiseksi.
Tähän on vielä lisättävä, että kannattaa ottaa huomioon pelin laitevaatimukset, sillä jos oma laitteisto ei pysty pyörittämään peliä kaikilla herkuilla aivan täydellisesti, kokemus latistuu ja siinä vaiheessa onkin jo melkein sama pelaako alkuperäistä, paljon, paljon rujompaa ilmaismodifikaatiota.
Varsinaista pelattavaahan Dear Estherissä ei siis ole. En suosittelisikaan peliä sellaisille, jotka odottavat pääsevänsä pelin maailmaan ammuskelemaan tai edes sprinttaamaan sen lävitse heti kun alkaa kyllästyttää. Pelin tunnelmaa kannattaaa ja on melkeinpä pakkokin imeä ja tunnustella, koska pelaajan ohjastaman hahmon liikkuminen on sen verran hidasta luokkaa, että harva muu peli — jos mikään — antaa pelaajan liikkua niin hitaasti.
Jos vahva tunnelma sekä upean tunnelmainen grafiikka kiinnostavat on Dear Esther tutustumisen arvoinen. En välttämättä kuitenkaan suosittelisi peliä vielä siinäkään tapauksessa kahdeksan euron hintalapulla, ottaen huomioon, että Steamista löytyy kasoittain muitakin samanhintaisia tai jopa halvempia indiepelejä, joista löytyy pelattavaa ja ajanvietettä pidemmäksi aikaa ja siten paljon enemmän vastinetta rahoille.
Kokemuksena Dear Esther kuitenkin siitä huolimatta on varsin mielenkiintoinen ja jättää miettimään tarinansa ohella ainakin yhtä muuta asiaa: mikä oikeastaan onkaan määritelmä “videopelistä” ?
