Deathloop arvostelussa

Kaukaisella Blackreefin saarella tapahtuu kummia. Silminnähden hämmentynyt Colt saa puukosta rintaansa ja herää sekuntia myöhemmin krapulaisena jääkylmältä rannalta. Vaikka rintalasta on taas kunnossa, ei terä keuhkossa ollut pelkkää pahaa unta, vaan totisinta totta päivän mittaista aikasilmukkaa elävällä Blackreefillä. Uusi aamu ei tuo liioin toivoa, sillä puukon kahvasta painanut Julianna on tänäkin aamuna sotajalalla, eivätkä ympäri saarta bilettävät eternalistitkaan epäröi nykiä liipaisimesta nähdessään haahuilevan päähenkilömme. Reistaavan muistinsa kanssa kamppaileva Colt päättelee missiokseen eliminoida aikasilmukkaa ylläpitävät visionäärit. Toistensa seuraa välttelevien kahdeksan visionäärin tavoittaminen päivässä ei ole ihan helppo homma, mutta Coltilla on puolellaan ainutlaatuinen etu: hän on nimittäin Juliannan ohella ainoa saaren asukas, joka säilyttää muistonsa silmukasta toiseen. Ja aikaahan täydellisen murhapäivän suunnitteluun on koko ikuisuus.

Arkane Studiosin Deathloop on siis eräänlainen väkivaltainen grindhouse-versio Phil Murrayn klassisesta Päiväni murmelina -elokuvasta. Se on anarkistinen, visuaalinen ja hauska – tyylillisesti aivan eri maata studion aiempien julkaisujen kanssa. Pelillistä perimää ei tarvitse kuitenkaan jäljittää kovin kauas. Peli on kuin ilmetty kevytversio Dishonoredista, jossa miekat on vaihdettu tuliaseisiin, tainnutukset tappoihin ja viktoriaaninen steampunk-estetiikka Kellopeliappelsiinin retrofuturismin. Perusidea on vanha tuttu: pelaaja pysyttelee parhaansa mukaan piilossa, ohentelee vihollisten rivejä huomaamatta ja karttaa reiluja taisteluja. Ikuisia maailmanlopun bileitään elävät eternalistit käyvät kimppuun epäröimättä, eli rauhanomaisia ratkaisuja ei Blackreefillä ole. Peli on ylipäätään Arkanen aiempia teoksia suoraviivaisempi; kartat ovat riittävän avoimia antaakseen useita etenemisreittejä, mutta inhimilliset esteet hoidetaan lähes poikkeuksetta aseen piippua pitkin. Dishonoredin monipuolisuutta odottaville tämä saattaa olla pienoinen pettymys, mutta ratkaisu istuu pelin tyyliin erinomaisesti.

Pelimekaniikat toimivat kuin junan vessa. Hiiviskely on ennakoitavaa, Colt tappava ja pelaaja tuntee olevansa useimmiten niskan päällä. Eternalistitkaan eivät ole kaikkein tarkkaavaisinta porukkaa: yksinäisiltä vaeltajilta on helppo naksauttaa niskat ja tahaton kaaoskin rajoittuu yleensä vain pienelle alueelle. Konekivääri saa laulaa, mutta bileet jatkuvat parin korttelin päässä normaalisti. Tämä mahdollistaa väkivaltaisen, mutta pohjimmiltaan viihdyttävän pelityylin, jossa yhteenottoja kannattaa pikemminkin ennakoida kuin vältellä. Välineitä kaaoksen kylvämiseen riittää aina haulikoista konepistooleihin ja käsikranaatteihin. Pahnanpohjimmaiset peruspyssyt tuppaavat jumittumaan kiperissä tilanteissa, mikä luo taisteluihin koomista arvaamattomuutta. Harvinaisemmista aseista löytyy erikoisominaisuuksia, kuten äänenvaimentimia tai kaasupilviksi räjähtäviä luoteja. Joidenkin ominaisuuksien kanssa pieni tasapainotus olisi ollut paikallaan: äänenvaimennetut pistoolit ja konepistoolit ovat nimittäin niin ylivertaisia työkaluja Coltin pakissa, että konseptuaalisesti mielenkiintoisemmat välineet jäivät keräämään pölyä.

Coltin temput eivät rajoitu pelkkään liipaisimen napsutteluun, vaan myöskin ympäristöä voi käyttää edukseen. Kamerat ja tykkitornit saa hakkeroitua puolelleen, siinä missä pullot, puhelinkopit ja kelloradiot soveltuvat kertaluontoisiin harhautuksiin. Käytössä on myöskin koko liuta erikoistaitoja, joita kerätään tapetuilta visionääreiltä. Kykykirjo on epäilyttävän tuttu: teleportaatiota, näkymättömyyttä sekä Nexus-linkki, jolla voi jakaa yhden vihollisen kärsimykset kavereille. Hienovaraisempaa taitokehitystä edustavat ns. “helyt”, joita Colt kiinnittelee niin itseensä kuin aseisiinsa. Yksi hely lisää tarkkuutta, toinen parantaa latausnopeutta, kolmas mahdollistaa tuplahypyt ja niin edelleen. Sekä helyt että aseet katoavat päivän päätteeksi eetteriin, ellei niihin imeytä Deathloopin valuuttaa – aika-avaruuden nurjalta puolen pilkottavien esineiden jäämiä.

Deathloopin kekseliäisyys piilee sen rakenteessa. Blackreef on jaettu neljään suurehkoon pelialueeseen, joita pääsee tutkimaan valintansa mukaan joko aamulla, keskipäivällä, iltapäivällä tai illalla. Tavoitteena on saada eliminoitua kaikki pelin kahdeksan visionääriä ennen kuin päivä kääntyy uuteen aamuun. Tehtävä on vaikea, sillä Colt ehtii yhtenä ajankohtana vain yhdelle alueelle ja visionäärit pysyvät kaukana toisistaan ilman ulkopuolista kannustinta. Tarina aukenee pitkälti erilaisia aikaan ja paikkaan ripoteltuja johtolankoja seuraamalla. Esimerkkinä vaikkapa illalla taivaalle ammuttavat ilotulitteet, jotka voi sabotoida heti aamusta, kunhan vain ensin onnistuu pelastamaan varaston ovikoodin iltapäiväiseltä tulipalolta. Tai vaikkapa joukon wannabe-tiedemies, joka viettää illan mieluummin testiensä parissa kuin juhlissa, ellei kiinnostavia mittaustuloksia onnistu eliminoimaan jo ennen niiden syntyä. Aikasilmukan hyödyntäminen tapahtumien manipulointiin haiskahtaa äkkiseltään puzzlepelimäiseltä, mutta sitä Deathloop ei kuitenkaan ole. Erilaiset johtolangat ja tilaisuudet on puettu helppolukuisiksi tehtäväketjuiksi ja peli pitää huolen, että pelaajalla on aina jokin selkeä tavoite. Aikasilmukkaa ei siis ole tehty nyrjäyttämään aivoja, vaan se on enemmänkin ovela tekosyy pistää pelaaja nuohoamaan tuttuja ympäristöjä uudesta tulokulmasta.

Yksi syy konseptin toimivuuteen piilee Arkanen erinomaisessa tasosuunnittelussa. Tasot ovat pienehköjä, mutta todella avoimia, ja Colt on räiskintäpelisankariksi varsin liikevoimainen – pelistä ei löydy montaakaan ikkunanlautaa, kattoa tai kalliota, jolle ei pystyisi kipuamaan. Ikuista silmukkaansa elävä saari myöskin muuttuu päivän kuluessa. Aamu on rauhallinen, asukkaiden valmistellessa illan juhlallisuuksia, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä anarkistisemmaksi ja vaarallisemmaksi kekkerit muuttuvat. Yksi juhlii ikuisuutta grillaamalla jäästä sulatettua mammuttia, siinä missä toinen tanssahtelee katolta pullo kädessä varmaan kuolemaansa. Kioskiin on ajettu iltaan mennessä autolla, seinät ovat täyttyneet graffiteista ja saaren ikioma karkkihuonekin on pistetty päreiksi. Osa rakennuksista aukeaa vain tiettyyn aikaan päivästä, mikä lisää mielenkiintoa ympäristöjen tutkimiseen.

Deathloopin asymmetrinen moninpeli toimii paremmin paperilla kuin käytännössä. Peli arpoo Coltin riesaksi silloin tällöin Juliannan, jota ohjaa joko tekoäly tai toinen ihminen. Pelaajien välisissä kohtaamisissa on ollut varmasti hohtoa ennakkoarvioiden aikoihin kun linjoilla on ollut lähinnä journalisteja, mutta nyt kun peli on ollut jo tovin markkinoilla, on nettipelaajien taso yksinkertaisesti aivan liian kova satunnaiselle yksinpelaajalle. Juliannalla pelaaminen on kivempaa, mutten voinut välttyä ajatukselta, että joku ensikertalainen kiroaa langan toisessa päässä elämäänsä, kun miinoitin kriittiset pullonkaulareitit umpeen. Pelin saa onneksi myös kytkettyä offline-tilaan, jos ja kun satunnaiset verkkopelikohtaamiset muodostuvat riesaksi.

Teksti alkaa käymään jo pitkäksi, mutten malta olla vielä kommentoimatta lyhyesti pelin erinomaista tyylitajua. Deathloop nousee kevyesti vuoden mielikuvituksellisimpien julkaisujen joukkoon Bond-henkisellä ääniraidallaan sekä 60-luvun lopun psykedeliasta ammentavalla visuaalisella designillaan. Graafisesti kauniita pelejä löytyy nykykonsolien tusinasta ainakin kolmetoista, mutten muista, milloin olisin viimeksi pysähtynyt samalla tavalla ihastelemaan rakennuksia, graffiteja tai huonekaluja puhtaan estetiikan innoittamana. Tyylitaju ulottuu myös hahmoihin ja käsikirjoitukseen. Hämmentynyt, mutta tappamisesta selvästi vähän liian innostunut Colt on loistava esimerkki antisankarista, joka on samaan aikaan pidettävä, omaperäinen ja samaistuttava. Visionäärien joukosta löytyy myös todellisia persoonallisuuksia, joista ainakin eksentrinen Rambling Frank ansaitsisi paikkansa Andrew Ryanin vierestä videopelipahisten galleriassa.

Deathloop on kevyesti yksi tämän vuoden innostavimpia julkaisuja. Se on hauska, värikäs, anarkistinen ja kaikin puolin erinomaisesti suunniteltu ammuskelupeli, joka ei kuitenkaan kompuroi nokkeliin ideoihinsa. Moninpelikokemus luottaa vähän liikaa satunnaisten Coltien ja moninpeliä iteroivien Juliannojen tasavertaisuuteen, mutta turhautuminen ihmispelaajien seurassa ei ole onneksi millään muotoa pakollinen osa kokemusta. Harva peli yllättää ja ilahduttaa samalla tavalla kuin Deathloop.