Destiny

Destiny arvostelussa

Tehtävä kuussa.

Teksti: Petteri Hemmilä, 5.10.2014 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Destiny kansikuva

Sanotaan että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, mutta selvästikin homman voi vetää myös överiksi. Halo-pelisarjastaan tunnetun Bungien tuorein räiskintäpeli, Destiny, sai paisutettua ennen julkaisuaan valtaisan hypekuplan, joka puhkesi kun fanien epärealistiset odotukset eivät saaneet vastinetta. Henkilökohtaisesti olen ollut tässä draamassa lähinnä sivustakatsoja, sillä Halot eivät ole koskaan kuuluneet aivan erityisiin lemppareihini. Myöskään pelkkä Bungien nimen heittely epämääräisen massiivimoninpelikonseptin kyljessä ei ole riittänyt selittämään, miksi Destinysta pitäisi olla ylenpalttisen innoissaan. Kenties juuri tästä syystä kokemukseni Destinysta ovat olleet lähes yksinomaan positiivisia.

Hyppäsin Destinyn maailmaan tietämättä kunnolla onko kyse oikeastaan yksin- vai moninpelistä, mutta äkkiä selvisi että todellisuus on jostain siitä väliltä. Destiny on nimittäin eräänlainen massiivimoninpelin ja yksin pelattavan räiskinnän hybridi ? avoimiin karttoihin perustuva ammuskelupeli jossa jokainen seuraa omaa tarinaansa, mutta törmäilee aina välillä muihin pelaajiin omilla missioillaan. Pesäero perinteisiin massiivimoninpeleihin otetaan siinä, että pelaajamäärät ovat pienempiä, eikä yhteistyöhön koskaan suoranaisesti patisteta. Esimerkiksi äänichattia tuetaan ainoastaan ennalta sovittujen tulitiimien kesken, jolloin tuntemattomien välinen interaktio typistyy parhaimmillaankin viittelöintiin ja satunnaisiin kohtaamisiin. MMO-fanien keskuudessa varovainen lähestyminen on herättänyt närää, mutta kaltaisilleni antisosiaalisille tapauksille konsepti edustaa juuri täydellistä siedätyshoitoa moninpelien ihmeelliseen maailmaan.

Destinylla on paljon vahvuuksia, mutta juoni ei ole yksi niistä. Taustatarina menee karkeasti siten, että ihmiskunta kohtasi Marsin tutkimusmatkoillaan The Travellerin ? mystisen taivaankappaleen joka sysäsi aluilleen sosiaalista ja teknologista kehitystä edistäneen kulta-ajan. Satojen vuosien onnea seurasi pimeys, joka tappoi matkustajan ja täytti maan sekä lähiplaneetat vihamielisillä muukalaisilla. Ihmiskunta vetäytyi viimeiseen kaupunkiinsa, turvanaan ainoastaan matkustajan ruho sekä pelaaja lukuisine kollegoineen.
Tarinankerronnan paras puoli on se, ettei se sorru länsipeleille tyypilliseen yliselittelyyn. Muukalaisrotuja, paikkoja ja historiaa tiputellaan kuin ne olisivat osa yleissivistystä, mikä jättää paljon epäselväksi, mutta saa Destinyn universumin tuntumaan paljon suuremmalta ja todellisemmalta paikalta kuin se onkaan. Ratkaisu tukee paremmin teemaa kuin varsinaista tarinaa, sillä lupaavimmat juonentyngät jätetään tylysti kesken ja juoni verhoutuu epämääräisyyteen silloinkin kuin yksinkertainen motiivi riittäisi. Kaiken lisäksi hämäryyden alta paljastuu lopussa hyvinkin suoraviivainen ?pelastetaan ihmiskunta tappajaroboteilta? -tyyppinen finaali, joka on turhankin videopelimäinen ja suorastaan vähän nolo. Sivuhuomautuksena, Destinyn betassa huvitusta herättänyt Peter Dinklagen ääninäyttely ei ole todellisuudessa lainkaan hassua. Käsikirjoitus sen sijaan aina silloin tällöin on.

Pelinä Destiny on vahva esitys. Se rakentuu muun muassa Diablosta ja Borderlandsista tutulle konseptille, jossa ammuskellaan vihollisia kokemuksen ja varusteiden toivossa, jotta päästään ampumaan lisää ja pahempia vihollisia. Homma toimii, koska itse räiskinnästä on saatu viimeisen päälle kivaa ja Destiny onnistuu ylläpitämään illuusiota pelaajan voimistumisesta nostaen samaan aikaan salakavalasti vaikeustasoa. Avoin maailma ei palvele pelattavuutta muutoin kuin tarjoamalla näyttävät puitteet ja tehtäväsuunnittelu on kauniisti sanoen pelkkä tekosyy johdatella pelaaja toinen toistaan intensiivisempiin tulitaisteluihin. Mutta väliäkös pienistä kunhan pelin parissa viihtyy.

Destinyn suhtautuminen ammuskeluun on niin konstailematonta, että mieli tekisi puhua lähes retroräiskinnästä. Nykypelien kirot, kuten suojien takana kyyristely tai elokuvamaisesti skriptatut toimintakohtaukset ovat jääneet leikkaamon pöydälle ja tilalla on otettu kerrostalon korkuisia tuplahyppyjä, persoonallisia aseita sekä laumoissa päälle rynnistäviä vihollisia. Pelattavuus rakentuu niin peruselementeille, että Destinya voisi erehtyä luulemaan tylsäksi, mutta selvästi toisistaan erottuvat viholliset, aseet sekä hahmotaidot mahdollistavat ? toisinaan jopa pakottavat pelityyliin vaihtelua. Tarkka-ammunta Marsin hiekkadyyneillä on ihan eri laji kuin puukolla ja pulssikiväärillä riehuminen Kuun klaustrofobisissa luolastoissa. Hahmo- ja aseluokkien tarkka luettelointi tässä ei olisi tarkoituksenmukaista, mutta riittänee jos kerron että menestykseen on Destinyssa monta tietä.

Pelityyppiensä puolesta Destiny painottuu vahvasti moninpeliin. PlayStation Plus -tilaus on siis käytännön vaatimus, ellei tyydy suosiolla vain puolittaiseen kokemukseen. Juonimoodia, sivutehtäviä ja varusteiden perässä juoksentelua jaksoin yksin kaikkiaan noin parisenkymmentä tuntia, jonka jälkeen tie vei moninpelin pariin. Moninpeli jakautuu karkeasti yhteistyö- ja kilpailuhenkisiin moodeihin. Perinteistä pelaajien välistä PvP-uhittelua edusta niin sanottu ?Crucible?, eli harjoitusareena, jolla väännetään tuttuja pelityyppejä aina lipunryöstöstä karttapisteiden valtaukseen. Teknisesti homma toimii moitteetta, mutta nenän verestymistä ei aloittelija voinut välttää. Joko match making -toiminto heitti minut turhankin kovaan seuraan, yksipelistä periytyneet aseet vinouttivat balanssia, tai olin yksinkertaisesti tosi huono. Lopputulos oli joka tapauksessa yhtä epämotivoiva kuin missä tahansa modernissa verkkoräiskinnässä. Lienee kuitenkin turvallista olettaa, että Bungie nitistää puhtaat tasapaino-ongelmat päivityksillään, joten mitään sen kummempaa vikaa en PvP-moodeista löytänyt.

Yhteistyöpeliin on tarjolla kolmen hengen Strike-tehtäviä sekä silloin tällöin putkahtelevien kuusihenkisiä Raideja. Kummassakin on tavoitteena iskeä kasaan tulitiimi ja räiskytellä tiensä läpi kertaluokkaa pahempien rivimörköjen ja loppuvihollisten. Erona moodeilla on lähinnä vaikeustaso ja se, että iskuihin voi muodostaa joukkueensa pelin seuranhakutoiminnolla kun taas Raideissa tulitiimin voi muodostaa ainoastaan ystävien kesken. Bungie on perustellut ratkaisua Raidien armottomalla vaikeustasolla, joka edellyttää koordinointia ja sitoutumista. Kyse ei liene silkasta tekosyystä, sillä jo Strikeistä seuraa paikoin harmaita hiuksia, jopa kaljuja läikkiä, mikäli joku pelaajista luovuttaa puolivälissä. Kaveripiiristäni ei taida löytyä kuutta aktiivista Destiny-pelaajaa saati PlayStation 4:ää, joten Raidit jäivät arvostelua varten kokeilematta. Iskuja varten peliseuraa riitti ja tiimipelaamisesta irtosi hupia silloinkin kun räiskintä muutoin alkoi puuduttaa.
Destinyn teknistä ja audiovisuaalista toteutusta ihaillessa on helppo uskoa että peliin on syydetty läjäpäin dollareita. Paria satunnaista palvelinkatkosta lukuun ottamatta nettipeli toimii moitteetta, eikä nykimisestä tarvinnut kärsiä sen koomin verkkoyhteyksissä kuin ruudunpäivitysnopeudessakaan. Graafisesti peli on sanalla sanoen kaunis. Ansio on lähinnä tekninen, joskin tasosuunnittelullakin on asian kanssa tekemistä. Muilta osin Destinyn visuaalinen design ei niin hetkauttanut. Vaikka kaikki onkin tarkkaa ja kiiltävää, tulee etenkin hahmo- ja varustesuunnittelun osalta mieleen se kuuluisa kolmastoista osa scifipelien tusinassa.

Kaiuttimista pauhaava mekastus on nykypeleissä usein niin tasalaatuista, ettei siitä jaksa aina keksiä sanottavaa. Destinyn kohdalla teen poikkeuksen, sillä niin aseiden tehokas tuntuma kuin pelin hyvällä tavalla kolkko tunnelma ovat suurelta osin äänisuunnittelun tulosta. Aseet kuulostavat suorastaan räjähtäviltä, musiikki myötäelää tapahtumissa ja taustaäänet luovat tilan tuntua. Bungien sittemmin kenkää saaneen hovisäveltäjän, Marty O?Donnellin teokset eivät ehkä sellaisenaan päätyisi soittolistalleni, mutta tunnelmointiin ne sopivat erittäin hyvin.

Destiny on kaikkiaan toimiva ja tunnelmallinen scifi-räiskintä. Se ei ole varsinaisesti mikään tarinankerronnan mestariteos, vaan sen viehätys perustuu hiottuun pelituntumaan ja primitiivisiin pelillisiin koukkuihin. Destiny seisoo toinen jalka tukevasti verkkopelissä, muttei ole myöskään mikään räiskintäpelien World of Warcraft, eikä oikeastaan edes yritä fasilitoida tuntemattomien välistä sosiaalista pelaamista niin hyvin kuin se voisi. Tuntuu kuin Bungie olisi lähtenyt etsimään uusia markkinoita yksinpelien ystävistä, jotka kokevat nettipelin kiinnostavaksi mutta vähän vieraaksi. Minut he ainakin tavoittivat.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Hyvä tunnelma
  • - Kiitettävän tunkeilematon moninpeli
  • - Audiovisuaalisesti viimeistelty
  • - Pelattavuus ja ammuskelun tuntuma kohdallaan

Huonoa

  • - PvP yhä luotaantyöntävää
  • - Yksinpeli pidemmän päälle yksitoikkoista
  • - Riittämättömät työkalut peliseuran etsimiseen