Deus Ex: Mankind Divided arvostelussa
Robotisaatio 2029.

Vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on peli, jonka ainutlaatuinen tapa yhdistellä ensimmäisen persoonan ammuskelua roolipelielementteihin ansaitsi sille kulttistatuksen, jota vanhempi pelaajakunta muistelee vieläkin lämmöllä. Yhtä huonoa jatko-osaa ja vuosien limboa myöhemmin Deus Ex palasi suurten massojen tietoisuuteen Square Enixin mainiolla, mutta jokseenkin varmoihin kaavoihin kaavoihin tukeutuneella Deus Ex – Human Revolutionilla. Jos Human Revolution tuntui turvalliselta, niin Mankind Divided on sitä toiseen potenssiinsa. Se jatkaa suoraan Human Revolutionin tarinaa ja uusitusta pelikoneistostaan huolimatta, sitä ei erota edeltäjästään sen kummemmin pelimekaniikoilta kuin visuaaliselta tyyliltäkään. Siunaus ja kirous samassa paketissa.
Mankind Divided sijoittuu vuoteen 2029. Human Revolutionin päättäneestä kyberneettisesti ehostettujen ihmisten massapsykoosista on kulunut pari vuotta ja karheääninen Adam Jensen on siirtynyt myymään tietotaitoaan Prahassa operoivalle Interpolin haaralle. Kyberneettisesti ehostetuista ihmisistä on tullut pelättyjä ja syrjittyjä kakkosluokan kansalaisia, joiden elämää sanelevat niin poikkeuslait kuin metroasemien tarkastupisteetkin. Lupa-asiakirjoja, fasistisia poliiseja ja ghettoja – meno on kuin 30-luvun Saksassa konsanaan. Taustalla tietenkin jokin elämää suurempi salaliitto, kuten Deus Exissä kuuluukin. Vakavahko premissi ja rinnastukset tosimaailman segregaatioon eivät kuitenkaan onnistu hämärtämään sitä tosiasiaa, että Human Revolutionin tarina on aivan samanlainen paperinohuiden hahmojen ja pseudomerkitysten sotku, kuin AAA-pelien juonet yleensäkin. Löytyy niin koneuskovaisten kulttia, joka on selittämättömästi paha (koska kultithan ovat), kusipäisiä erikoissotilaita, joiden sydän ja selkäranka ovat järkkymättömästi paikoillaan sekä tietenkin päästä varpaisiin korruptoituneita poliiseja.
Ylivoimaisesti kiusallisin aspekti Mankind Dividedin tarinassa on sen tekopyhyys tai ehkä ennemminkin “tekosyvyys”. Mankind Divided käsittelee hyvän scifin tavoin teemaa, jolla on todellinen yhteiskunnallinenkin ulottuvuus, mutta käsikirjoittajien kiinnostus rotuerottelua kohtaan on parhaimmillaankin pintapuolista. Deus Exin maailmassa enemmistöllä on hyvä syy pelätä kyberneettisten ihmisten uutta massapsykoosia, siinä missä tosimaailman rotuerottelulla on tekemistä lähinnä vallitsevien olosuhteiden sekä populaarin politiikan kanssa, syrjityn kansanosan toimiessa lähinnä kätevänä syntipukkina. Vainoharhaisimmillaan Mankind Dividedin voisi nähdä jopa jonkinnäköisenä ennakkoluulojen ja rotuerottelun legitimointina, mutta rehellisempi tulkinta taitaa olla se, että syrjintää ja ihmisten erottelua on käytetty pelkkänä heppoisena tekosyynä iskeä pelaajaa erilaisin keinotekoisin moraalisin dilemmoin. Olisipa kauhean kiva nähdä joskus peli, jolla olisi pokkaa sanoa jotain terävää.
Se mikä käsikirjoituksessa hävitään, otetaan takaisin vaikuttavassa miljöössä. Mankind Divided ei vie pelaajaa aivan samanlaiselle maailmanympärysmatkalle, kuin aiemmat Deus Exit, mutta ainakin pääasiallisena kulissina toimiva Praha näyttää ja tuntuu todelliselta. Teknologisesta vallankumouksesta huolimatta kadut ovat roskaisia, rakennuskanta vanhaa ja ovetkin kääntyvät vielä keskimäärin saranoillaan. Ajasta kielii kaikkialla läsnä oleva tietotekniikka, vaatteet, mainokset ja muu design. Tasosuunnittelu on Deus Exin perinteitä myötäillen avointa ja ylimääräisiin seikkailuihin houkuttelevaa. Praha on täynnä lukittuja ovia, kassakaappeja ja tietokoneita, joiden sisuksiin kätkeytyy löytyy omia tarinoita, tai vähintäänkin rahaa tai varusteita. Jos on sen sortin pelaaja, joka tykkää eksyä tiukalta juonipolulta kurkatakseen mitä naapurin vaatekaapista löytyy, tarjoaa Deus Ex – Mankind Divided rutkasti tekemistä.
Myös tehtävien suunnittelu on avointa ja tukee useita erilaisia pelityylejä. Peruskaavana pelaajalle annetaan vain määränpää, ympäristö täynnä partioivia vihollisia ja kilokaupalla erilaisia tapoja edetä maaliin. Jokaista tukittua etenemisreittiä kohden löytyy yleensä kätketty ilmastointikanava, hakkeroitava lukko, tietokone tai muu kiertotie. Tiensä voi raivata maaliin yleensä myös puhtaalla ammuskelulla, joskin peli tekee jo alusta pitäen selväksi, ettei jatkuvasti kortilla olevien ammusten tuhlailu ole mikään oikotie onneen. Räiskintävaihtoehdon haasteissa piileksii myös Mankind Dividedin suurin pelillinen ongelma: taistelu on niin vaikeaa ja vaarallista, että siihen joutuminen tuntuu kuoliniskulta ja pienikin virhe hiiviskelyssä tai huono tuuri hakkerointiminipelissä eskaloi käytännössä verilöylyn. Tuntuu vähän nurinkuriselta, että Deus Ex – Mankind Divided tarjoaa rutkasti pelitapoja, mutta tekee samalla selväksi, että pelin pelaamiseen on olemassa oikeita ja vähän vähemmän oikeita tapoja.
Oman lisämausteensa eri pelityyleihin tuo Jensenin uusittu taitopuu sekä nykypeleissä yleistynyt mahdollisuus muokata aseitaan. Jälkimmäiseen en kokenut satunnaisen äänenvaimentimen asentamista kummempaa vetoa, mutta robottimies Jensenin uusista kyvyistä esimerkiksi bullet time -henkinen ajan hidastus tuli hyvään käyttöön. Pientä kipuilua ei taitovalintojen suhteen voinut välttää, sillä virta riittää vain osaan kerrallaan, eivätkä kaikki valinnat eivät ole läheskään yhtä käteviä: esimerkiksi sosiaalisten taitojen parantaminen auttaa tilanteissa, joissa pelaajalle annetaan ylipäätään mahdollisuus puhua siinä, missä hakkerointitaidoille löytyy käyttöä ihan kaikkialta. Täysin vääriä valintoja ei tällä kertaa kuitenkaan onneksi ole, eikä pelistä löydy esimerkiksi Human Revolutionin loppuvihollisten kaltaisia umpikujia, joissa hiiviskelytaidoilla voisi heittää vesilintua.
Vaikkei Deus Ex – Mankind Divided olekaan täysin immuuni pikkuruisille pelimekaniikan ja -suunnittelun ongelmille, tuntuu se monilta osin myös hätkähdyttävän viimeistellyltä peliltä. Mainittaviin bugeihin en törmännyt ja pohjamekaniikat aina aseiden tuntumasta ja vihollisten tekoälystä lonkan korkuisten suojien takana kyykistelyyn tuntuivat toimivan juuri niin hyvin kuin odottaisikin. Xbox One -version parissa kohtasin hienoista hidastelua ruudunpäivitysnopeudessa, mutta ongelma oli enemmän esteettinen kuin varsinaista peliä haittaava. Myös latausajat jättivät varaa toiveille. Käyttöliittymäpuolella kaivattaisiin kenties yhä pientä viilailua: erilaisia inventaarion ja varusteiden hallintaan tarkoitettuja ruutuja löytyy suorastaan riesaksi saakka, eivätkä kaikki pelin toiminnot tahdo mahtua siististi Xboxin ohjaimeen. Tekijät yrittävät helpottaa tilannetta tarjoamalla useita erilaisia kontrollivaihtoehtoja, mutta se, että tällaiseen ratkaisuun on ylipäätään päädytty, kielii minusta ennen kaikkea ongelmasta.
Heikkouksistaan huolimatta Deus Ex – Mankind Divided on peli, jonka parissa on helppo viihtyä. Se ei tuo tarjolle mitään erityisen ihmeellistä Human Revolutioniin verrattuna, mutta korjaa sentään tukun vikoja ja toistaa samaa hyväksi havaittua, puoliavointa toimintaseikkailukonseptia uusissa maisemissa. Teeman ja tarinan suhteen upotaan rehellisesti sanoen aika syvälle suohon, eikä henkilöhahmoissakaan ole hurraamista, mutta tämä ei tietenkään AAA-pelien kohdalla ole mitään uutta. Hyvää tai edes kelvollista lähitulevaisuuden cyberpunkia ei ole koskaan liikaa, joten siinä mielessä Deus Ex – Mankind Divided on hyvinkin tervetullut.