Devil May Cryn japanilainen hack and slash on herättänyt minussa aina vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Ummikon sukellus sarjan neljänteen osaan nostatti vuonna 2008 enimmäkseen positiivisia viboja, kun taas 2012 julkaistun HD-remasteroinnin, Devil May Cry HD Collectionin sulattaminen olisi vaatinut muutakin kuin kulttuurirelativismia. Ninja Theoryn kehuttu DmC: Devil May Cry meni kokonaan ohi (joskin Mikon arvostelu löytyy täältä), kuten myös tänä vuonna julkaistu uudisversionsa, mutta kesän mättökiintiötä tuli onneksi täyttämään nykykonsoleille sekä PC:lle julkaistu DMC 4 -remasterointi, Devil May Cry 4 Special Edition.
Jos Devil May Cry ei ole entuudestaan tuttu, niin kerrottakoon kyseessä olevan Resident Evilin raunioilta ponnistava toimintapelisarja, jossa angstiset valkotukkaiset aikuislapset pistävät demoneita poikki ja pinoon demoneita miekoin sekä pistoolein. Välttääkseni turhaa toistoa, neuvoisin silmäilemään kertauksen vuoksi vanhan DMC 4 -arvosteluni. Jos olisin vieläkin laiskempi, lopettaisin kirjoittamisen tähän ja iskisin perään vieläpä samat muinoin antamani neljä tähteä, sillä Special Edition on teknisesti ottaen täysin sama peli kuin esikuvansa. Resoluutio ja tekstuurit ovat terävöityneet ja pelin yleisilmettä on paranneltu muutamin uusin tehostein, mutta menisi liioitteluksi luonnehtia muutosta dramaattiseksi. Pelin varsinainen sisältö on paria lisähahmoa ja veteraaneille suunnattua “Legendary Dark Knight” -vaikeustasoa lukuun ottamatta pysynyt niin ikään muuttumattomana. Jotain seitsemässä vuodessa on silti tapahtunut, sillä Devil May Cry 4 Special Edition ei enää jaksa liikuttaa kaltaistani ikämiestä kuten ennen.
Päällimmäinen syy tympääntyneisyyteeni on helppo keksiä. Devil May Cry 4:n lineaarinen ja juonivetoinen rakenne ei nimittäin kestä uudelleenpeluuta tavallisen harrastepelaajan käsissä ihan niin hyvin, kuin tekijät olisivat ehkä toivoneet. Pelin taistelumekaniikassa riittää syvyyttä ja opeteltavaa huippuarvosanoihin tähtääville kompletionisteille, mutta kun tarinasta karsii uutuudenviehätyksen, jää käteen pääasiassa mahtipontinen läjä lapsellisuutta ja tarpeetonta seksismiä. Ellei ole läpeensä videopelianimen kyllästämä, hyppivät silmille lähinnä hölskyvät tissit, falliset miekat, angstiset pojat ja kauttaaltaan typerä käsikirjoitus. En väitä, etteivätkö nämä asiat ehkä kuuluisi erottamattomasti japanilaiseen populaarikulttuuriin, mutta väitän kyllä, etten ilkeäisi pelata tätä enää toistamiseen sälekaihtimet avoinna.
DMC 4 SE tuntuu myös pelinä monin paikoin ikääntyneeltä. Ympäristöt tuntuvat liian staattisilta jopa taistelupelille ja kameraongelmista ei pitäisi joutua kärsimään etenkään pelissä, jossa kuvakulmaan ei pääse itse vaikuttamaan. Muinoin hehkuttamani rytmityskin tuntuu töksähtelevän mikrotasolla tarpeettomiin kamera-ajoihin enemmän kuin nykypeleissä on tapana. Tärkein asia, eli taistelumekaniikka toimii kuitenkin pääasiassa hyvin, kunhan osaa ennakoida hienoisen viiveen päähenkilön väistöliikkeissä. Muutoin kontrollit tuntuvat yhä responsiivisilta ja liikkuminen juuri niin sulavalta, kuin 60 kuvan sekuntivauhtia rullaavalta peliltä odottaisikin. Visuaalisesti DMC 4 oli edellispolven konsoleilla komea peli ja on sitä yhä, vaikkeivät materiaalien heijastukset ja satunnaisesti puuroutuvat tekstuurit ihan tätä päivää olekaan.
Rehellisesti sanoen, on vaikea erottaa, kuinka paljon Devil May Cry 4:n karismasta on varissut iän, ja kuinka paljon henkilökohtaisten preferenssien muuttumisen vuoksi. Teknisenä käännöksenä Special Edition on kuitenkin onnistunut, joskin uutta sisältöä on niin niukanlaisesti, etten keksi miksi kukaan muu kuin tosifani lähtisi sitä toistamiseen hankkimaan. Special Edition on suvereenisti paras tapa tutustua Devil May Cry 4:n naiiviin, överiksi vedettyyn ja hieman misogynistiseen maailmaan. Jos siihen nyt ylipäätään haluaa tutustua.
