Diablo 3 arvostelussa

Kun PC-yksinoikeuspelien viimeiseksi linnakkeeksi profiloitunut Blizzard ilmoitti tuovansa suositun toimintapelinsä, Diablo 3:n, konsoleille, lennähti ilmoille piru jos toinenkin. Itsepintaisimmille PC-puristeille tämä oli shokki ja erään aikakauden päätös, meille muille ihan tervetullut juttu. Itsekin tunnustan yllättyneeni, mutta retrospektiivissä ei ehkä olisi pitänyt. Nimittäin harva PC-pelikonsepti taipuu yhtä mainiosti olohuonepelaamiseen, kuin juuri Diablon koukuttava hirviömättö. Ja sori vaan, puristit ? Blizzard on tehnyt käännöksen kanssa aivan ensiluokkaista työtä.

Aloitetaan kuitenkin pelin heikoimmasta lenkistä, eli sen tarinasta. Blizzardin pelit ovat tukeutuneet kautta aikain esiteini-tasoiseen länsifantasiaan, eikä Diablo 3 ole poikkeus. Meteoriitti syöksyy läpi Tristramin kirkon, vieden mukanaan maailmanloppua ennustavan, Decard Cainin. Pelaaja on satunnainen seikkailija, jolle syöksyvä tulipallo on kutsu suureen seikkailuun. Pian ollaankin jahtaamassa vihtahousun kätyreitä pitkin stereotyyppisiä fantasiamantuja. Ongelma ei ole varsinainen juoni, joka tarjoaa juuri ja juuri kelvollisia tekosyitä hirviöidenpieksäntään eri maailmankolkissa. Ongelma ovat luokattoman korni käsikirjoitus ja uskottavuuden tuolta puolen revityt hahmot. ?Kiitos, en olisi selvinnyt tästä ilma apuasi?, tokaisee tyyni seppä armomurhattuaan vaimonsa, ?vihannekset paha, liha hyvä? mouhoaa pelaajaa jahtaava demoni ja niin edelleen. Ironista kyllä, kökköä fantasiaa siivittävät välianimaatiot ovat huikaisevan kauniita.
Niin paljon kuin hyvistä tarinoista pidänkin, on rehellisyyden nimissä tunnustettava, että Diablon kaltaiselle toimintaroolipelille välttää heikompikin. Juoni häilyy kuitenkin suurimman osan ajasta jossain yhdentekevän ja merkityksettömän välimaastossa, pelaajan keskittyessä möyhentämään loputtomia hirviölaumoja kokemuksen ja parempien varusteiden toivossa. Tältä osin Diablo 3 toimii kuin junan vessa: mitä mielikuvituksellisimpien vihollisten nitistäminen tarjoaa viihdettä ja haastetta sopivassa suhteessa. Juuri kun homma uhkaa maistua puisevalta, motivoidaan pelaajaa uusin vihollistyypein, maisemin, taidoin tai varustein. Lyönteihin ja loitsuihin perustuva taistelu on itsessäänkin viihdyttävää, mutta todellisen koukun muodostaa jatkuvasti pelaajan edessä roikkuva lupaus hieman pahemmista vihollisista ja paremmista välineistä. Diablo lypsää aivojen mielihyväkeskusta sellaisella tahdilla, ettei itseään voi rationalisoida pois pelin äärestä, vaikka tiedostaisi konseptin olevan mitä älyttömin.

Iso osa Diablon viehätyksestä tulee silkasta sisällön määrästä sekä haasteen ja palkkioiden hyvästä tasapainosta. Tärkeää on niin ikään pelattavuus, jota on arvatenkin remontoitu konsoliohjaimille sopivammaksi. Loputon hiiren kliksuttelu on korvattu hieman toimintapelimäisemmällä lähestymisellä, jossa hahmoa siirrellään vasemmasta analogiohjaimesta, lyöntien ja liikkeiden istuessa peukalo- ja liipaisinpainikkeisiin. Hieman yllättäen, pädin oikeanpuoleiseen analogiohjaimeen on ympätty uusi väistöliike, jolla voi kierähtää kätevästi pahimpien iskujen tieltä. Lisäys tuntuu alkuun oudolta, mutta kun sen kanssa pääsee kerran sinuiksi, on vaikea kuvitella pelaavansa Diabloa ilmankaan.

Myös muuta käyttöliittymää on tuunattu konsoleille sopivammaksi, näkyvimpänä ympyrävalikoksi kääntynyt esineiden hallinta. Ratkaisu toimii, joskaan ei ole aivan niin elegantti kuin alkuperäisversion hiiripohjainen ruudukkoinventaario. Esimerkiksi esineiden vertailu tuntui aika paljon PC-versiota hitaammalta ja hankalammalta. Syy lienee tosin enemmän ohjaimen asettamien rajoitteiden kuin käännöstyön.

Muita konsoliversion ihmeellisyyksiä ovat närää herättäneen online-pakon, sekä oikealla rahalla käytävä esinehuutokaupan, Auction Housen, poistuminen. Online-pakon häviämistä on ehdittykin jo monissa medioissa kiitellä, joskaan en ole itse kokenut asiaa konsoliversiossa kovin olennaiseksi; Xboxia tulee harvoin raahattua pois kotiverkosta, esimerkiksi lento- tai junamatkoille. Auction Houselle löytyy sekä puoltajansa että kriitikkonsa, joskin kiistely alkaa olla hieman akateemista, ominaisuuden saadessa piakkoin kenkää myös Diablo 3:n PC-versiosta.

Visuaalisesti Diablo 3 nojaa enemmän tyyliin kuin tekniikkaan. Peli näyttäisi rullaavan silmämääräisesti noin 60 kuvan sekuntivauhtia, mikä paitsi näyttää kivalta, myös parantaa pelattavuutta vähentämällä ohjauksen viivettä. Sarjakuvamaisesta tyylistään huolimatta, pelin ulkokuori näyttää valitettavasti vähän ikääntyneeltä. Etenkin hahmomalleissa ja osin myös niiden animoinnissa on menty sieltä, missä aita on matalin.
Visuaalinen nurina on pientä, sillä loppujen lopuksi Diablo 3 tarjoaa paitsi mainiota pelattavuutta, myös huomattavan paljon uudelleenpeluuarvoa. Demonien mättäminen ei nimittäin suinkaan tyssää vihollisista viimeiseen, vaan ikää pitkittävät erilaiset valittavissa olevat hahmoluokat sekä läpipeluukertojen myötä avautuvat vaikeustasot. On myös turha kuvitella näkevänsä pelin harvinaisesta esineistöstä kuin pintaraapaisun ensimmäisellä läpipeluukerralla. Elinkaarta pidentää niin ikään moninpeli, joka sujuu konsoliversiossa Internet- ja LAN-pelien ohella jopa neljän pelaajan paikallispelinä.

Jos jaksaisi purkaa pelimekaniikkaa ja pelattavuutta osiin, voisi Diablo 3:sat kaivaa nerokkuutta loputtomiin. Kyseessä erittäin hyvin suunnitellun ja toteutetun toimintaroolipelin mallikelpoinen konsolikäännös. Se ei ole kuitenkaan täydellinen, sillä tarina ontuu pahemman kerran, eivätkä konsoleille sovitetut käyttöliittymätkään vedä vertoja alkuperäiselle PC-versiolle. Neljän pelaajan paikallinen moninpeli kompensoi tosin aika paljon. Valitsipa sitä sitten PC- tai konsoliversion, voi Diablo 3:a suositella lähes varauksetta kaikille genren ystäville.