Capcom pistää taas kerran parastaan ja näyttää, että kyllä mekin täällä jaappanissa osataan tehdä kunnon pelejä, vaikka paikallaan junnaavaan Resident Evil pelisarjaan jo aika pitkän aikaa ollaankin luotettu. Kyseessä on Dino Crisis 2, jossa nimensä mukaisesti on kriisi ja joka sisältää dinosauruksia potenssiin kaksi. Peli on jatko-osa vuoden 2000 lopulla PC:lle PSX:ltä portatulle Dino Crisis pelille. Tyyliltään ja pelattavuudeltaan Dino Crisis sarjahan on kuin sen veli Resident Evil, mutta sen sijaan että läträttäisi aivokuolleiden ja heidän kuolleina syntyneiden aivoituksiensa kanssa on tiedossa kimppakivaa esihistoriallisten dinosauruksien, kuten muun muassa Jurassic Park elokuvistakin tuttujen velociraptoreiden kanssa.
Ajallisesti peli sijoittuu noin vuoden verran eteenpäin ensimmäisen pelin tapahtumista. Peli alkaa siitä, kun Edward City niminen kylä ja sen lomassa sijaitseva sotilastukikohta katoavat kuin tuhka tuuleen ja tilalle pompahtaa jättimäinen viidakko esihistorialliselta ajalta, joka pitää sisällään mitäs muutakaan kuin muinaisia ja verenhimoisia dinosauruksia, eikä kasvissyöjiä pelissä pahemmin muistella. Kylässä asuneita ja siten loukkuun jääneitä ihmisiä pelastamaan lähetetään joukko TRAT ryhmän erikoissotilaita ja lupaavalta näyttävässä alkuintrossa aletaan pystyttää parinkymmenen sotilaan voimin väliaikaista tukikohtaa viidakon keskelle, kunnes dinosaurukset tulevat, näkevät ja syövät kaikki paitsi pelin kolme päähenkilöä parempiin suihin. Se niistä kavereista sitten, ei muuta kuin ase kouraan ja let the survival horror begin!
Selviytyä ei Dinokriisi kakkosessa kuitenkaan aivan yksin tarvitse, sillä alkuperäisessä pelissäkin seikkailleen naispuolisen Reginan lisäksi mukaan menoon liittyy nyt myös uusi pelattava hahmo, miespuolinen macho Dylan sekä näiden kahden lisäksi pelaaja törmää aina välillä siihen kolmanteen hahmoon joka rientää pelaajan avuksi joissain pelin tilanteissa. Reginalla ja Dylanilla pelataan vuoronperään pelin edetessä ja hieman klassikkopeli Lost Vikings mukaillen, on hahmoilla eroja ja siinä missä toinen ei pääse jostain kohdasta eteenpäin niin toinen pääsee.
Dino Crisis 2:n merkittävin ja oikeastaan ainut ero edeltäjästäänsä verrattuna kahden pelattavan hahmon lisäksi on siinä, että koska pelaajat jo ennestään todennäköisesti tietävät mitä odottaa jo pelkän kannessa keimailevan T-Rexin perusteella, niin on tästä survival-horrorista kyllä suoraan sanottuna otettu kokonaan pois se horror ja jätetty pelkkä survival ja panostettu sitten siihen. Nimittäin siinä missä ensimmäisessä pelissä dinosaurukset tulivat pelaajan kimppuun varsin yllättäen yrittäen säikäyttää pelaajan luoden eräänlaisen jännityksen ja painostavan tunnelman, hyppää kakkosessa dinot samantien heti minuutin pelaamisen jälkeen silmille ja vieläpä monilukuisina ryhminä. Hommasta tuleekin jo heti alussa varsin rasittavaa teurastamista, kun saa joka välissä olla pistämässä sukupuuttoon lajia, jonka pitäisi jo muutenkin olla niissä kirjoissa.
Sukupuutosta puheen ollen, peli esittelee kyllä yhden ihan mielenkiintoisen uudistuksen. Kuten tunnettua, Capcomin kauhupeleissä kauhua yritetään aina luoda muun muassa sillä, että ei ole kuin kourallinen ammuksia käytössä. No Dino Crisis kakkosessapa on ensinnäkin heti alusta pitäen pumppuhaulikko mukana ja siihen kiitettävästi kutejakin. Koska kuitenkin dinoja moikataan pelissä melko kiivaaseen tahtiin, niin loppuvat ammukset siitä huolimatta nopeasti.
Tässä kohtaa uudistuksen hyöty alkaa näkyä. Dinoja tappamalla saa nimittäin “sukupuutto-pisteitä”, joilla voi sitten sinne tänne seinään pultatuissa tietokoneissa pelin tallennusmahdollisuuden lisäksi ostaa itselleen parannustarvikkeita, ammuksia sekä uusia aseita. Tämä oli todellakin hyödyllinen juttu, sillä ammuksia ja energiaa pelissä kului rivakasti. Ihan kivana yksityiskohtana sen lisäksi, että pelaaja tietysti menettää energiaa dinojen purasuista, voi pelaajalle tulla myös käsikähmässä haava, joka vuotaa ja vuotaa ellei sitä tyrehdytä hemo(hes)pussilla, joita voi ostamisen lisäksi löytyä lääkepakkausten tapaan maastosta.
Ensimmäisestä Dino Crisis pelistä poiketen ja ilmeisesti DC2:n toimintapainotteisen luonteensa takia Capcom on sisällyttänyt peliin mahdollisuuden käyttää myös automaattitähtäystä, mikä on hyvä sillä Capcomin muiden kauhupelien tapaan kivikautisesta höpöhöpö-kamerakuvakulma-systeemistään ja muutenkin surkeasta tähtäyssysteemistä kärsivä Dino Crisis 2 alkaisi hyvin nopeasti ärsyttämään enemmän ellei tätä automaattitähtäystä pelissä olisi mukana, koska ensinnäkään dinon tulemista ei ehdi ennakoida ollenkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei näe ennenkuin se on takamuksessa kiinni.
Vielä kun tähän lisää sen, että dinot eivät tule kimppuun pelkästään edestä tai takaa vaan hyppäävät niskaan myös yläpuolelta jota on aivan mahdotonta ennakoida muun muassa siitä syystä, että lituskaiset maisemat eivät anna pelaajalle mitään syytä varautua tällaiseen. Toinen mikä ärsytti tässä pelissä oli se, että dinojen monilukuisuuden lisäksi pelissä tapetut dinot tuppaavat heräämään henkiin ja ilmestymään sitten pelaajan riesaksi jatkuvasti täysin tyhjästä. Toisin sanoen, kun on tappanut pari dinoa ruudusta niin johan alkaa heti perään kuulua taas jostain askeleita ja hupsista keikkaa, kun äskettäin tapetut dinot ovatkin taas uudestaan sylissä.
DC2 on niin ikään alunperin PSX:lle julkaistu peli, joka ilmestyi kyseiselle laitteelle samaan aikaan kun PC-pelaajat pääsivät kokeilemaan ensimmäistä peliä ja se kyllä myös näkyy ulkonäössäkin. Onhan peli toki edeltäjäänsä roimasti paremman näköinen, mutta kyllä täytyy sanoa, että olin tuolilta pudota kun näin pelin ensi kerran. Näkemäänsä ei voinut kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ruma. Peli näyttää nimittäin graafisesti melko paljon vuosia sitten PC:llekin ilmestyneeltä Resident Evil 3: Nemesis peliltä. Esirenderoidut ympäristöt ovat törkeän suttuisia ja matalaresoluutioisia eikä niistä mitään selvää meinaa oikein saadakaan. Pelihahmot ja dinosaurukset sen sijaan olivat kamalia pökkelöitä joista jälkimmäiset näyttivät naurettavilta tekstuurimössöiltä, eikä pehmeistä muodoista ole pelissä tietoakaan. Kaikista naurettavimmalta tai etten sanoisi jopa hupaisimmalta näyttää kuitenkin juuri itse pelihahmot: Palikkamaisista hahmoista, jotka eivät puhuessaan osaa liikuttaa suutaan ja tuppaavaat höllymään kuin mitkäkin hyytelöt ei oikein jaksa välittää tipan tippaa ja kun koko peli muutenkin on vain yksinkertaisesti niin tylsää ja moneen, moneen kertaan nähtyä perushöttöä niin eihän tästä tule yhtikäs mitään.
Pelin tarina todellakin on yksinkertaisen tylsä ja noudattaa sitä peruskaavaa, mutta tähän yhtälöön on lisättävä myös rumien ja labyrinttimaisten, sekä kuitenkin samalla putkimaisten kenttien tahkoaminen, joka vie maun hommasta melko nopeaan. Dinojen tappaminenkin kun on niin tylsää hommaa pidemmän päälle, että kyllä sitä vähemmästäkin kuolee ikävään. Ikävä on myös pelin käyttöliittymäkin. Tämä näkyy jo heti alussa pelin käynnistyttyä kun pitäisi kontrolleja sun muita säätää. Itse en heti alussa ruvennut kontrollien säätöpuuhiin, mutta hyvin nopeasti siihen kyllä rupesin kun pelin käyttämiä nappuloita etsiessäni onnistuin buuttaamaan pelin useampaan otteeseen painamalla A:ta. Ilmeisesti pelin tekijät halusivat laittaa mahdollisuuden pikaiseen pakokeinoon pelin parista kun ymmärsivät itsekin pelin laadun sitä kääntäessään PC:lle. Yksinkertaiset, mutta kuitenkin varsin sekaviksi tehdyt valikot ovat myös ärsyttävät käyttää ja vaikka pelissä saa resoluutiotakin rukattua niin paljon kun vain näyttö periaatteessa kestää niin eihän se peli kuitenkaan visuaalisesti yhtään sen paremmalta näytä. Arvostelun kuvat otettiin resoluutiolla 1600×1200 ja 32 bittisillä väreillä. Juonta eteenpäin kuljettavat välianimaatiot sentään olivat tunnetusti sitä pelin parasta antia ainakin mitä grafiikkaan tulee.
Olettaisi kauhupelissä olevan sitten edes hyvät äänet, mutta eihän se mitään kovin hyvää lupaa kun valikostakaan et saa päälle kuin mono/stereo äänet. Kun peliin mennään niin odotettu totuus valkenee hyvin nopeasti; Äänet ovat suoraan sanottuna täyttä roskaa, eivätkä ainakaan ole lisäämässä mielenkiintoa peliä kohtaan. Jotain musiikkia on, mutta juuri sellaista mitätöntä jumputusta mitä japanilaisilta sopisi odottaakin. Musiikki yrittää olevinaan luoda jännitystä muutenkin niin latteatunnelmaiseen peliin ja epäonnistuu siinä täysin. Ne vähät ääninäyttelijät mitä pelistä löytyy, tai ainakin Reginan ääni kuullosti siltä, kuin näyttelijä olisi kiskottu sängystään keskellä yötä äänistudiolle töihin. Dinot sen sijaan olisivat kaivanneet muutaman Vicks Blue kurkkupastillin, että homma niiden osalta olisi saatu kunnolla hoidettua.
