Dino Stalker arvostelussa
Dino Stalker istuttaa pelaajan hieman Virtua Cop pelien tyyliin tähtäimen taakse ampumaan menneisyyden hirmuliskoja. Toteutukseltaan erittäin tylsä ja yksinkertainen "aivot narikkaan" räiskintä ei vaan oikein jaksa innostaa. Capcomin ei olisi ehkä kumminkaan kannattanut tuoda peliä Japanin rajojen ulkopuolelle, sillä täällä peliä arvostetaan todennäköisesti enimmäkseen lasinalustana.
Dino Stalker… Kuten pelin nimestä ja kansikuvastakin voi moni päätellä on peli monista arcade pelihalleista löytyvien valopistooliräiskintöjen veli. Vuonna 2009 tapahtuu jonkinlainen aikahäiriö, joka aiheuttaa vakavan uhan ihmiskunnan syntymiselle dinosauruksien jäädessä eloon ihmiskunnan syntyessä. Välttääkseen tämän katastrofin, Yhdysvaltain hallituksella on aikomus siirtää dinot hieman kaukaisempaan tulevaisuuteen, tarkalleen ottaen 3 miljoonan vuoden päähän nykypäivästä. Homma kumminkin epäonnistuu reistailevan tietokoneen takia ja niinpä dinot joutuvatkin hyperavaruuteen.
Pelin alkaessa pelaaja on lentokonepilotti ja tarinan mukaan hän on mukana toisessa maailmansodassa, kun ilmataistelun aikana Atlannin yläpuolella pelaajan kone saa osuman ja pilottimme joutuu hyppäämään heittoistuimensa avulla ulos. Yht’ äkkiä kumminkin pelaaja joutuu jotenkin ihmeen kaupalla toiseen ulottuvuuteen ja käteen ilmestyy tyhjästä suhteellisen isokokoinen tykki ja ranteeseen futuristinen kello. Ammuttuaan laskeutumisensa aikana parisenkymmentä lentoliskoa löytää pelaajan hahmo itsensä saarella sijaitsevan viidakon keskeltä joka yllätys, yllätys kuhisee dinosauruksia. Ei muuta kuin ase käteen ja menoksi.
Tarkoituksenahan olisi tietysti päästä takaisin omaan aikakauteen ja jotta tämä onnistuisi on pelaajan matkattava saaren halki päätyen lopulta saarella sijatsevan tulivuoren luo jossa tämä niin sanottu tietokone sitten sijaitsee. Pelkällä kävelemisellä ei tietystikään pois pääse, vaan pelaajan on alettava räiskimään kaikkea vastaantulevaa mikä liikkuu (ja ei liiku). Elottomiakin kohteita aseelle löytyy, kuten mystisiä puulaatikoita ja jopa kiviä ja kasvejakin, joista sitten saa sitten uusia aseita ja kuteja joilla kurmottaa dinoja.
Kaiken kaikkiaan pelissä on noin seitsemän leveliä joiden aikana sitten pelaaja pääsee pelkän jalankin lisäksi matkaamaan muun muassa kumiveneellä sekä jeepillä kohdaten samalla erityyppisiä dinoja kuten plesiosauruksia, pteranodoneita, kronosauruksia, oviraptoreita, sekä tavallisia raptoreita. Isompikokoisia vastuksia ovat sitten carnotaurukset ja pelin lopulla kohdattava, mikäs muu kuin itse tyrannosaurus rex. “Koolla ei ole väliä” sanonta tuntuu ainakin Dino Stalkerissa pitävän hyvinkin paikkansa sillä pelissä pienempikokoinen dino kuin dino kaatuu yhdellä kahdella luodilla. Isommat hirmuliskot kaipaavat sitten jo hieman enemmän lyijyä, mutta kyllä nekin kaatuvat aikanaan kun on tarpeeksi rohkeasti käyttänyt asettaan.
Edellisestä asioista voi varmastikin päätellä, että peli ei ole mikään kovin vaikea eikä myöskään mikään pitkäikäinen. No näin todellakin on ja dinojen jokseenkin onneton tekoälykään ei ole omiaan auttamaan pelin elinikää. Dinot kun tuppaavat vain pörräämään pelaajan nokan edessä pääosan ajassa odottaen vain omaa vuoroaan saada luodin nahkaansa ja mikäli pelaaja ei älyä huomioida takana tai sivulla liikkuvaa dinoa tai dinoja, niin nehän käyttävät sitä korkeaa älykkyyttään ja huristavat pelaajan nokan eteen ammuttavaksi. En tosin itse ainakaan valita pelin pituudesta, sillä on vain hyvä että tämä kokemus oli ohi näinkin nopeasti.
Kuten ei pelin sisältökään, ei myöskään grafiikan taso pelissä ole mitenkään loisteliasta tasoa, eikä näyttänyt edes siltä että Playstation 2:n tehoista olisi otettu puoliakaan irti. Ympäristöt ovat olivat mielestäni karun kolkkoja ja niitä sitten oli säestämässä typerännäköiset, osittain jopa turhankin värikkäät dinosaurukset jotka eteen pomppiessaan alkoivat vain lähinnä naurattaa. Edes T-Rex ei ollut mistään kotoisin vaan näytti suoraan sanottuna rumista tekstuureista kyhätyltä kököltä. No olihan pelissä sentään jotain positiivistakin, nimittäin välianimaatiot jotka ovatkin sitten pelin paras puoli. Kuten Playstation 2 peleissä usein muutenkin, ovat välianimaatiot kaunista katsottavaa ja animaatioita onkin pelissä aika paljon.. Ainakin enemmän kuin mitä on pelattavia kenttiä.
Dino Stalkerin osa-alueista myös äänipuolella on ollut töissä varsinaisia “ammattilaisia”. Äänet ovat kauttaaltaan mitäänsanomattomat aina aseiden äänistä dinosauruksien ääntelyyn. T-Rex:kään ei onnistunut päästämään suustaan mitään muuta kuin torven töräykseltä kuullostavia ääniä jotka onnistuivat saamaan taas hymyn naamalle. Taustalla soiva musiikki taasen on kamalaa japsijumputusta, jota ei hirveän mielellään kuuntelisi, mutta eipä se onneksi niin paljoa sieltä kuulukaan sillä korvat täyttyvätkin lähinnä niistä aseen äänistä sekä kammottavasta, tietokoneella robottimaiseksi kuulloiseksi muunnellusta äänestä joka alkaa aina vikisemään “reload” kun pelaajalta loppuu aseesta kudit.
