Doom VFR arvostelussa

Id Sofwaren uusin, vuoden 2016 Doom oli laadukas paketti räiskintää, joka vei pelisarjaa takaisin juurilleen hieman hidastempoisemman ja kauhusävytteisemmän Doom 3:n jälkeen. Uusi Doom oli suoraviivaista ammuskelua, jossa kerättiin jälleen avainkortteja, pukupanssaria sekä terveysmittaria kasvattanutta elinenergiaa. Eikä sovi unohtaa Mick Gordonin jykevää ja machomaista ääniraitaakaan, joka koosti muun muassa ikonisen E1M1 -kartan biisistä uuden muhkean version.

Nyt Id on puuhastellut pelaajien iloksi kaikkien aikojen ensimmäisen virtuaalidoomin, joka kantaa nimeä Doom VFR, jonka kirjainyhdistelmä apinoi BFG-aseen merkitystä: big fucking gun ja very fucking real -tyyppinen kokemus?

BFG ei itse asiassa ole edes kaukaa haettu juttu virtuaalidoomissa, sillä aseet ovat pelin virtuaalimaailmassa jostain syystä aivan järjettömän isoja, hyvällä tavalla. Millainen peli Doom VFR sitten on?

Virtuaalinen Doom keskittyy yksinomaan yksinpelailuun – mitään turhaa moninpelihömppää ei ole sekaan tungettu ja hintakin on saatu mukavasti sitä kautta alas; peli maksaa vain noin kolmisenkymmentä euroa.

Toki jos haluaa saada pelistä aivan kaiken irti pitäisi noin seitsemänkymmentä euroa Sonyn julkaisemaan Aim Controller (mukana tulee peli) move-aseeseen, joka maksimoi räiskimisen fiiliksen pelissä ja korvaa perinteisen peliohjaimen. Tämä satsaus voi olla joillekin liikaa.

Jos jo omistat Aimin, ei sitten ole oikeastaan epäilystäkään kannattaako peliä ostaa vai ei. Doom VFR kun on ehdottomasti parasta räiskintää, mitä Sonyn virtuaalilaseille on julkaistu ja Aim-pelinä se on saumattoman hyvin tehty.

Saumattoman hyvällä tarkoitan erityisesti kontrolleja ja liikkumista. Doom VFR:ssä voidaan liikkua Aim Controllerin tateilla kuin normaalisti räiskinnöissä tapana on. Sivuille kääntymisen saa asetettua joko portaattomaksi tai portaalliseksi, aste asteelta kääntymiseksi, mikäli vapaa kääntely tuo pahan olon mukanaan. Itse pystyin pelaamaan peliä putkeen melkein tunninkin ilman pahaa oloa portaattomalla asetuksella. Tuntia pidempään en kuitenkaan jaksanut.

Aimin kanssa räiskiessä pelissä on kertakaikkisen mahtava tunnelma ja ase toimii juuri niin hyvin kuin odottaisi. Liikkuminenkin hoituu mukavasti. Ainoa mikä Doomin virtuaaliversiosta puuttuu, on hyppyominaisuus. Tämä on korvattu kätevällä ja hyvin toimivalla teleporttailulla. Pelaajan hahmo (ei Doom Guy) osaa teleportata itsensä paikasta toiseen, ylemmille ja alemmillekin tasoille salamannopeasti, kunhan ensin vasemman käden liipaisin (L2) pohjassa valitsee vihreänä loistavan alueen.

Teleporttailu nousee myös esiin, kun puhutaan uusimmasta Doomista löytyneestä glory kill -ominaisuudesta. Pelissähän kun tarpeeksi ampui ja hakkasi demoneita, ne alkoivat välkkymään. Tämän jälkeen brutaali tappo paljain käsin ja demoni halkesi auki kuin paperimassainen pinata, sylkien ulos lisäammuksia tai lisäterveyttä. Doom VFR:ssä idea on sama, mutta glory kill toteutetaan hauskasti teleporttaamalla suoraan demonin lävitse silloin kun se vilkkuu.

Doom VFR:n yksinpelikampanja ei ole sama kuin mikä uusimmasta emopelistä löytyi. Sen sijaan tarjolla on paljon lyhyempi, nelisen kenttää käsittävä räiskintäkampanja, joka kuitenkin on ihan riittävän pituinen kolmenkymmenen euron peliksi.

Peliltä ei kuitenkaan kannata odottaa mitään kymmenen tunnin kestoa, sillä sellaista luokkaa se ei ole vaan tarjolla on hupia ikävä kyllä vain muutamiksi tunneiksi. Toki riippuu pitkälti siitä, kuinka pitkiä sessioita kukin fyysisesti kykenee lasit päässä pelaamaan kerrallaan. Silti, olisihan tällaista räiskimistä pelannut mielellään pidempäänkin.

Kampanjassa ohjastetaan tutun Doom Guyn sijaan jonkinlaista leijukyborgiksi leikeltyä entistä avaruussotilasta (siitä teleporttailukyky), joka Doom Guy – hahmosta poiketen osaa jopa puhuakin. Hahmon monologit ja höpöttely itsensä kanssa on kuitenkin jokseenkin turhanpäiväistä eikä tuo mitään itse peliin.

Pelimekaniikaltaan Doom VFR on kuitenkin samanlainen: rynnitään kohti tehtävätavoitetta, etsitään avainkortteja uusien ovien avaamiseksi ja tapetaan demoneita. Tuttuun tapaan monesti johonkin huoneeseen, kun astutaan menevät paikat lukkoon siksi aikaa, kun pelaaja ”puhdistaa” paikat demonien invaasiosta. Sitten taas jatketaan. Lopulta taso päättyy ja palataan eräänlaisena tukikohtana toimivaan huoneeseen, jossa voi rauhassa tuijotella vaikkapa isoina hologrammeina pelin monstereita ja muita hahmoja lähietäisyydeltä, ilman että ne käyvät päälle.

Doom VFR ei ole myöskään unohtanut aseiden ja hahmon päivittely, joskin tässä versiossa se on paljon yksinkertaistetumpaa. Aseisiin saa tehoa parantavia päivityksiä ja pelaajan panssariin saa päivityksiä kolmeen eri osa-alueeseen, joita ovat ammusten kantomäärä, teleportin aktivoinnin tarjoaman aikahidastuksen kesto sekä hahmon iskujen kestokyky.

Tekoälyltään peli on aika lailla identtinen emopelinsä kanssa ja muutoinkin kaikki demonipahikset kuin oikeastaan maisematkin helvetin ja UAC-kompleksien osalta ovat tuttua huttua paitsi nyt vain paljon, paljon immersiivisempänä virtuaalisuuden keskellä. Visuaalisella tasolla peli näyttää riittävän hyvältä. Toisaalta grafiikkaa ei muutenkaan ehdi kovin usein ihastelemaan, kun pysytään lähes jatkuvasti vauhdissa demoneja väistellen ja ammuskellen. Äänien osalta taustalla häärivät tutut ääniefektit sekä entuudestaan tuttu Mick Gordonin ääniraita, uutta musiikkia ei mukana ole, mutta ei toisaalta tarvitakaan.

Kokonaisuutena sanoisin, että Doom VFR on ehdoton lisä jokaiselle laadukasta pelattavaa PSVR-peliensä kirjastoon etsiville. Räiskimistä voi harjoittaa myös ilman Aim Controlleria ja peliohjaimella pelaaminen toimii kyllä varsin hyvin, mutta meno ja meininki on yksinkertaisesti vain niin paljon siistimpää sen muoviaseen kanssa.