Arvostellut: Mikko Kosonen, 13.lokakuu 2018

Peliarvostelu

Downward Spiral: Horus Station

Pelin nimi: Downward Spiral: Horus Station
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: 3rd Eye Studios
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1-8 pelaajaa/Verkossa
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Downward Spiral: Horus Station kansikuva

Downward Spiral: Horus Station on suomalaisen indiestudio 3rd Eye Studiosin ensimmäinen peli. Tarkalleen ottaen toinen, jos hieman yli vuosi sitten julkaistu ja esiosana Horus Stationille toiminut miniseikkailu Downward Spiral: Prologue lasketaan mukaan.

Horus Stationissa pelaaja heitetään käytännössä kylmiltään avaruusaseman käytäville tutkimaan paikkoja. Pelin visuaalinen suunnittelu on imenyt scifivaikutteensa 70-luvun elokuvista ja TV-sarjoista ja paikoitellen tuntuukin siltä, kuin seikkailtaisi Nostromon tai Disovery Onen tiloissa, vaikka kyseessä tällä kertaa onkin avaruusaluksen sijaan kokonainen asema ahtaine ja ei-niin-ahtaine tiloineen. Valaistus pelin aikana on useimmiten tunnelmallisen (ja kuumottavan) himmeää, jonka taustalla kuuluu ainoastaan laitteiden huminaa tai piipitystä. Mitä on tapahtunut? Missä kaikki henkilökunta on? Kuka minä olen? Kysyy pelaaja itseltään. Hetket, jolloin pelaaja löytää käytävänpätkän, joka on täysin valaistu, ovatkin ehdottomasti sellaisia, jotka madaltavat pulssin sykettä. Olen turvassa.

Avaruusseikkailu: 2001 -elokuvan hengessä Downward Spiral: Horus Station ei kerronnallisesti heitä pöydälle juurikaan mitään – ekspositiota ei juurikaan pelissä ole muuta kuin pieninä tiedonmurusina, joista niistäkin pelaaja saa aivan itse tulla omiin johtopäätöksiinsä. Kulloisetkin tehtävätavoitteet näytetään kekseliäästi aseman infotelkkareissa, sen kummemmin peliruutua tukkimatta.

3rd Eye onkin ymmärtänyt pelinsä kanssa sen, missä niin monet muut scifiteokset sekä esimerkiksi Hollywoodin elokuvat epäonnistuvat. Kaikki pureskellaan valmiiksi ja pelin tai elokuvan kokijaa pidellään vielä kaupan päälle kädestä, ”jos et tajunnut tätä, tässä tulee selitys.” Pelissä ehdottomasti se kuumottavin elementti onkin juurikin se, tietämättömyys – sama jonka Ridley Scottin klassikkoelokuva Alien ymmärsi jo silloin kauan sitten. On olemassa jotain, mutta emme tiedä mitä tai miten. Alien Covenant on hyvä vastaesimerkki tällaisesta, miten ei tulisi tarinan kanssa toimia.

Elokuvavertaukset kuitenkin sikseen. Downward Spiral: Horus Stationissa iso osa fiiliksestä ja siellä olon tunnusta tulee sen vapaasti virtaavan kerronnan ohella pelin virtuaalilasituesta.

Arvostelijamme Petteri tsekkasi pelin PC-version jo kesäkuussa ja piti kokemastaan. Nyt on siis vuorossa pleikkarin PSVR-versio. Eroa versioilla on lähinnä grafiikan tarkkuudessa. PSVR-versio toimii myös kokonaan ilman VR-lasejakin, joka on varsin hyvä uutinen niille, jotka eivät Playstation VR -laitteistoa ole hankkineet.

Visiiri silmille ja avaruuteen

Sanoisin kuitenkin, että vaikka paikoitellen Horus Station tuo laseilla pelatessa ruudulle paikoin pistäviä sahanlaitoja verrattuna 2D-pelaamiseen, katoaa lasittomasti pelatessa kuumottavastakin ”avaruudessa ihan yksin” -tunnelmasta ja ideasta ainakin se viisikymmentä prosenttia. Kun laitetaan virtuaalilasit silmille ja otetaan vieläpä tuetut movekapulat molempiin käsiin, on suomalaisen studion kehittämä peli yksi PSVR-pelien helmistä, mitä tulee ainutlaatuisiin kokemuksiin. Astronauttipelejä ja painottomassa tilassa lillumisen kokemista kun ei juurikaan liiemmin ole muualla tarjolla. Mainittakoon vielä, että movekapuloilla ei voi pelata ilman laseja, eli jos aikoo pelata kokemuksen läpi ilman virtuaalilaseja, on tyydyttävä padiohjaukseen.

Padiohjaus ei ole huono, mutta kankeampi, eikä samalla tapaa hauska. Koska movekapulat toimivat pelaajan hahmon käsinä ja ohjainten liipaisimet nyrkkiin menevinä kämmeninä, on avaruusaseman erilaisiin pintoihin paljon luonnollisempi tarrata ja nappuloita painella ja vipuja vedellä kuin padilla pelatessa. Vastaavasti pinnoista irtautuminen ja eteenpäin heittäytyminen painottomassa tilassa on loogisempaa ja luonnollisempaa movekapuloiden kera, kuin että päästettäisiin yksinkertaisesti irti liipaisimesta padilla, joka sysää hahmoa eteenpäin siihen suuntaan, mihin katsotaan. Onneksi kuitenkin jo pienen pelaamisen jälkeen pelaaja tutustutetaan eräänlaiseen vaijerityökaluun, jolla pelaaja voi ”kelata” itseään kohti pintoja, joihin on vaijerinpäällä tarttunut. Liikkumisesta tuleekin työkalun avulla paljon nopeampaa ja sutjakkaampaa ja padin sekä kapuloiden erot liikkumisen suhteen tasaantuvat. Myöhemmässä vaiheessa kuvioihin mukaan tulee vielä jonkinlaista rikkaimuria muistuttava vekotin, jonka avulla pelaaja voi ”imeä” itseään eteenpäin halki aseman tilojen ja liikkua täten vielä kiinnittymispinnoista riippuvaista olevaa vaijerityökalua vaivattomammin.

Movekapuloilla sen sijaan onnistuu jopa eräänlainen ”apinaeteneminenkin” kattoa pitkin, sillä liikkuminen on luonnollista hahmon käsien liikuttelua ja pintoihin tarrailua ja niistä irtaantumista. Kääntyileminen sen sijaan on sellainen elementti, joka ilman laseja pelatessa on parempi kuin VR-lasit päässä. Padiohjaimen tatilla saa 2D:nä kääntyä sulavasti kuin FPS-peleissä yleensä, siinä missä hahmo kääntyy porrastetusti vain pienissä kulmissa samaan tapaan kuin movekapuloilla pelatessakin. Tälle asetukselle ei ole vaihtoehtoa, vaikka esimerkiksi Doom VFR todisti sen, että normaali sulava kääntyvyys toimii myös virtuaalilaseillakin, ilman että siitä koituu (ainakaan kaikille) liian pahaa oloa. Päätään voi toki käännellä varsin vapaasti virtuaalilasit päässäkin, mutta jos liikkua haluataan, pitää kroppaa kääntää padin tatilla tai kapuloiden napeilla, porrastetusti. Tähänkin toimintatapaan toki tottuu, mutta missään vaiheessa porrastettu kääntyily ei oikein istunut yhteen saumattoman pintoihin tarrautumisen ja leijailun kanssa.

Sisällöllisesti Downward Spiral: Horus Station tarjoaa seitsemän lukua kestävän tunnelmallisen, joskin melko lyhyen yksinpelitarinan. Valaistuksella sekä ahtailla tiloilla sekä jopa ajoittaisella avaruuskävelylläkin varustettua visuaalista kokemusta säestää humisevan ja kolisevan äänimaailman lisäksi ennakkoon mainostettu kuopatun HIM-yhtyeen entisen laulajan, Ville Valon tekemät musiikit. Lähinnä viholliskohtauksien sekä tarpeellisten tunnelmakohtausten aikana päälle pärähtävä elektroninen ambienssimusiikki toimii ja ajaa hyvin asiansa, joskin ehkä paikoin liian lyhyet raidat toistavat itseään, mikäli jäävät soimaan pidemmäksi aikaa.

Scifin keskelle kaverin ja vihollisten kera

Tarinaa voi pelata joko niin sanotussa seikkailumoodissa, jossa vihollisia ei ole lainkaan tai sitten mukaan voi laittaa kolmesta vaikeustasosta valiten vihollisetkin mukaan, jotka koostuvat Horus Stationin jonkinlaisista turvaboteista ja laitteista, jotka eivät pelaajasta liiemmin pidä. Suojakseen pelaajalle tarjotaan tarinan engage-moodissa useita ihan toimivia ja erilaisia aseita, joilla puolustautua. Jos kuolee, palautuu pelaaja lähimmälle elvytyskopille, joka ei yleensä ole kovin kaukana kuolinpaikasta.

Yksinpelaamisen ohella peli tarjoaa mahdollisuuden kokea tarina myös co-op -tilassa kaverin kanssa, jonka lisäksi perinteisempää moninpelailuakin on mukana deathmatchin sekä hordemoden muodossa. Näistä jälkimmäisessä maksimissaan kahdeksan pelaajaa yhteistuumin ottavat vihollisboteista mittaa aseiden kera.

Ikävä kyllä perusmoninpeliä pelaamaan ei netistä löytynyt yhtään ketään, mutta co-oppina pääsin sentään peliä kokeilemaan arvostelutoverini Teemun kanssa. Ilman co-op -tukea pelin pisteet hieman notkahtaisivat alaspäin, mutta kaksin koettuna kokemus paranee. Jos tarinatila on kuumottavaa seikkailua paikoin heikosti valaistuissa ja retrohenkisissä tiloissa yksin pelatessa, tuo co-op mukanaan hupaisaa poukkoilua kaverin kanssa painovoimattomissa tiloissa.

On kerrassaan ilmiömäistä ja harvinaistakin nähdä pelikaveri leijumassa vierellä astronautin puku päällään. Co-op -tilaa varten 3rd Eye on muuttanut pelikokemusta hienoisesti. Siinä missä yksin pelatessa vipujen ja nappuloiden vääntely oman etenemisen edistämiseksi hoituu yksinkin, tarvitaan co-opissa joissain kohdissa kahden astronautin panostusta. Esimerkkinä jossain kohtaa saattaa olla kaksi konsolia nappuloiden kera ja molempien pelaajien on painettava näitä lähes samaan aikaan, jotta saataisiin edessä oleva ovi auki. Toki vierustoverista on apua myös taistelukohtauksissakin, mikäli viholliset sisältävästi tarinaa pelaillaan.

Aivan täydellistä co-op -kokemusta emme onnistuneet saamaan aikaan, sillä (pelistä riippumattomista syistä) emme saaneet äänichattia toimimaan nat-ongelman vuoksi. Olen kuitenkin varma siitä, että radioyhteyden kera pelin aikaan kokemus muuttuu vielä asteen verran paremmaksi.

Loppusanat

Kokemuksena Downward Spiral: Horus Station on varsin mainio ja erittäin tunnelmallinen scifipeli, etenkin kun otetaan huomioon varsin sopiva viidentoista euron hintalappu. Horus Station tarjoaa uniikin kokemuksen pienellä rahalla ja vaikka aivan täydellinen peli ei kyseessä olekaan, eikä netistä peliseuraa välttämättä löydä (edes mainioon co-op -pelaamiseen), on kyseessä silti pelitapaus, mikä jokaisen PSVR-lasit omistavan tulisi hankkia pelikirjastoonsa.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - VR-lasit päässä yksinäistä ja kuumottavaa avaruustunnelmaa riittää
  • - Movetuki toimii hyvin
  • - Pelata voi myös ilman VR-laseja
  • - Kokemus joko vihollisilla tai ilman
  • - Co-oppina älyttömän siistiä!
  • - Hinta-laatusuhde
  • - Musiikki..

Huonoa

  • - ..Joka paikoin toistaa itseään
  • - Ohjaus pelkällä padilla on tunnottomampaa
  • - 2D-pelinä fiilis putoaa heti puolella
  • - VR-laseilla pelatessa grafiikassa ajoittain isojakin sahanlaitoja
  • - VR-laseilla vain porrastettu kääntyminen
  • - Netistä ei löydy pelaajia