Dragon’s Dogma on Capcomin ensimmäinen yritys ujuttautua länsimaalaishenkisten roolipelien sekaan, muun muassa Mass Effectin, mutta etenkin Witcher- Dragon Age-pelisarjojen kanssa kilpailemaan, sillä ? kuten nimestä voi päätellä ? on kyseessä fantasiamaailmasta, jossa lohikäärmeet ja isot luolapeikot ovat todellisuutta. Dragon’s Dogma onkin siis esimerkiksi kovin Taru Sormusten Herrasta tarinan henkinen pelieepos, mutta vain japanilaisesta näkökulmasta tuotettuna.
Pelissä omaksutaan nimettömän sankarin tai sankarittaren rooli Gransysin suuressa maailmassa ja lähdetään metsästämään mystistä ja valtavankokoista lohikäärmettä, joka heti pelin alussa vie pelaajalta sydämen suoraan rinnasta suuressa taistelun päätteeksi. Pelaajan hahmo ei kuitenkaan kuole, vaan taikakonstien avulla hänet palautetaan takaisin elävien kirjoihin ja samalla hänestä tulee Valittu, jonka tulee etsiä lohikäärme ja kukistaa se suojellakseen Gransysin asukkaita varmalta tuholta. Tästä edespäin kaikki kutsuvat pelaajan hahmoa nimellä Arisen (ylösnoussut). Tarina ei sinänsä polski missään omaperäisyyden kylvyssä, mutta toimii silti ihan tyydyttävästi tarjoten edes jonkinlaisen pohjustuksen ja tekosyyn sille miksi pelissä ylipäätään mitään tehdään.
Pelattavuudeltaan ja pelimekaniikaltaankin peli muistuttaa kovin paljon juuri Biowaren pelejä, sekä esimerkiksi CD Projekt REDin melko tuoretta Witcher 2 peliä. Pelaaja kuljeksii halki pelimaailman suorittaen pääjuoneen liittyviä tehtäviä sekä valinnaisia sivutehtäviä, joista saa kokemusta, rahaa ja joskus muunkinlaista palkkiota. Ennen pelin aloittamista pelaaja saa valita omalle hahmolleen sukupuolen, ulkonäön melko vapaasti sekä hahmoluokan kolmesta erilaisesta, jotka ovat niitä tyypillisiä: ritari, maagi ja jousiekspertti. Tarjolla on myös perusluokkien lisäksi kehittyneempi, sekä kehittyneempi hybridiluokka ? käytännössä erilaisia taitoja, joita pelin aikana voi itselleen hankkia ja sitä kautta edelleen kehittää oman hahmonsa luokkaa. Oman hahmon kustomoinnin ja hahmoluokan valitsemisen ohella pelaaja saa jo heti alussa luoda itselleen myös yhden päätoverin, joka pysyy pelaajan rinnalla seikkailuissa alusta loppuun. Näitä tekoälyn ohjastamia hahmoja kutsutaan nimellä pawn: pelaajan itsensä luoma on ensisijainen pawn, kun taas pelissä myöhemmin värvätyt ovat toissijaisia.
Poppoon kokoaminen lopussa häämöttävää lohikäärmetaistoa varten on muutenkin hieman erilaista, kuin esimerkiksi Biowaren peleissä. Pelaaja ei tutustu uusiin sivuhahmoihin matkan varrella tietyssä kohtaa peliä tai pelasta näitä jostain pahasta pulasta ensin, vaan sen sijaan pelaaja voi värvätä lähes kenet tahansa pelimaailmassa kohtaamansa tekoälyhahmon (pawn) mukaansa ? maksimissaan värvätä saa kuitenkin vain kaksi kerrallaan.
Käytännössä pelaajalla voi siis (ja kannattaa) olla mukanaan kolme tekoälyhahmoa avustamassa seikkailussa ja taisteluissa. Mikäli pelaaja haluaa värvätä jonkin uuden hahmon jo värväämänsä kahden tilalle, mutta hahmopaikat ovat täynnä, täytyy joku jo värvätyistä hahmoista vapauttaa. Hahmoja voi siis värvätä pelimaailmassa suoraan ?kadultakin?, mutta myös erillisessä henkimaailmatilassa, jonne pääsee sieltä täältä löytyvien kiviportaalien kautta.
Dragon’s Dogman ehkäpä hienoin ominaisuus onkin se, että pelin käyttämän Xbox Live yhteyden kautta pelaaja voi henkimaailmassa ollessaan värvätä avukseen myös toisten pelaajien luomia pawneja. Näiden käytöstä joutuu toki maksamaan, mutta vastaavasti jos joku toinen pelaaja käyttää omassa pelissään apunaan pelaajan omaa pawnia, niin pelaaja hyötyy siitä valuutan sekä niiden esineiden muodossa, joita oma pawn on kerännyt talteen vieraillessaan siinä ?toisessa maailmassa?.
Dragon’s Dogman kumppanien haaliminen on siis melko erilaista kuin Biowaren peleissä. Se ei myöskään ole aivan yhtä lineaarinen roolipelikokemus kuin useammat muut tämän päivän pelit. Tarina totta kai on aina sama, kuin ovat pääjuonen tehtävätkin. Mutta epälineaarisuutta löytyy tekoälyhahmojen kuin itse pelin maailmankin osalta. Ruudulla roikkuu koko pelin ajan kätevä minikartta, joka tuleekin moneen otteeseen varsin tarpeeseen. Lisäksi pelaaja voi rustata suuntamerkintöjä isommalle kartalle, johon pääsee käsiksi pelin valikoista. Vaikka pelin kompassimaisessa minikartassa näkeekin punaisena aina sen paikan johon tulisi mennä, ei sinne vievä reitti ole kuitenkaan aina niin päivänselvää navigoimista. Siinä vaiheessa suuntamerkinnät (eli X-merkit) auttavat matkan taittamisessa, kun matkaa taitetaan etappi kerrallaan.
Pelissä ei kannata huidella menemään aivan miten sattuu, vaan entuudestaan tuntemattomia maisemia kannattaakin tutkailla varoen, sillä pelaajan ryhmässä olevat hahmot voivat kuolla mikäli kaatuvat taistelussa ja makaavat maassa liian pitkään eikä kukaan tule elvyttämään. Kun pelaajan ryhmässä oleva hahmo kuolee, se palautuu takaisin henkimaailmaan eikä sitä saa enää takaisin, ellei lataa pelitallennusta uudelleen. Tämä toki saattaa hieman harmittaa, koska kuten pelaajan oma hahmokin, myös pelaajan mukana seikkailevat hahmot nousevat taistelukokemuksien myötä hahmotasoissa ja sitä kautta kehittyvät paremmiksi taistelijoiksi. Toisaalta samantasoisia, uusia taistelijoita on mahdollista löytää henkimaailmasta lisääkin. Dragon’s Dogma ei kuitenkaan ole haastavuudeltaan sieltä aivan helpoimmasta päästä ja niinpä oma selviäminen pelin maailmassa vaikeutuukin huomattavasti jos nelihenkisestä porukasta on enää vaikkapa kaksi jäljellä.
Taistelemisen ja tehtävien suorittamisen ohella ? tuttuun roolipelityyliin — pelaaja voi suoritetuista tehtävistä sekä sieltä täältä löytämillään kultakolikoilla käydä myös tavaroillaan kauppaa myyjien kanssa tai sitten itse ostaa uusia ja parempia varusteita. Tarjolla on parempia vaatteita ja suojuksia, tehokkaampia aseita, sekä kaikenlaisia parannusputeleita ja yrttejä sekä aineksia, joiden avulla jo omistettuja aseita voidaan takoa entistä tehokkaammiksi ja niin edelleen. Kauppiaiden luona käymisen lisäksi pelaaja voi myös yöpyä muun muassa majatalossa, jonka avulla lähinnä vaikutetaan siihen mikä vuorokaudenaika peliin kulloinkin halutaan.
Upeana elementtinä Dragon’s Dogma pitää sisällään eri vuorokaudenajat, mutta tämän päälle päivästä illaksi ja lopulta pimeäksi yöksi vaihtuva vuorokausi myös kestääkin sitten jonkin aikaa, eikä ole mikään pikasimuloitu kiertokulku, jossa aurinko laskee ja nousee melkein yhtä nopeasti heti sen perään.
Pelissä kulloinkin vallitseva vuorokaudenaika vaikuttaa siihen, että mitä informaatiota on pelaajalle saatavilla ja ovatko kauppiaat myymässä tavaroitaan ? yöllä nämä asiat ovat vähän heikommalla tolalla. Myös elävät kuolleet tykkäävät nousta mullan uumenista juuri yöaikaan.
Dragon’s Dogman yö ei ole pelkästään pitkä tai houkuttele esiin hirviöitä, mutta on myös oikeasti todella pimeäkin. Mikäli pelaaja vaeltelee ryhmänsä kanssa metsäisemmillä alueilla illan hämärtyessä, on syytä kaivaa öljylamppu esiin, sillä näköetäisyys muuttuu paikoin todella heikoksi. Se onkin sitten vähän harmillisempi juttu jos omasta öljylampusta on öljy loppu, eikä varaöljyäkään tullut ostettua kauppiaalta.
Onneksi myös pelaajan tekoälytoverit osaavat käyttää lyhtyjä, joten valoa saa onneksi aikaan siedettävän määrän, jotta pimeys ei liiaksi vaikuttaisi pelaamiseen. Hitusen hiostavatunnelmaisemmaksi ja jännittävämmäksi pelaaminen kyllä sen sijaan yöaikaan muuttuu. Ei ole kovin kiva kohdata isoja peikkoja tai muita, krokotiilinkaltaisia ja kahdella jalalla käveleviä hirviöitä metsän siimeksessä. Hienoa ja jopa realistista pelissä on myös se, että kaikkia taisteluita ja kaikki hirviöitä ei edes voi välttämättä voittaakaan. Kuten pelin lataustaukojenkin aikana välillä mainitaan, ?siinä ei ole mitään hävittävää jos silloin tällöin pakenee ylivaikeasta taistelusta?. Ja pakenemaan pelissä joutuukin kerran jos toisenkin niitä isompia vihollisia ? ainakin vielä silloin, kun pelaajan ja tämän porukan hahmot ovat alhaista tasoa ja varusteet tehottomampia.
Peikot ja ?krokotiilinkaltaiset? eivät suinkaan ole ainoita vihollistyyppejä, joita pelissä kohtaa. Mukaan on laitettu muun muassa jättiläishämähäkkejä, goblineita, ihmisvastustajia, henkiin heränneitä luurankoja, sekä lisäksi myös vaikeammin kukistettavia isoja vihollisia, joihin lukeutuvat juurikin peikot, mutta esimerkiksi myös kotkankaltaiset tarueläimet. Kaikkea siis löytyy laidasta laitaan, jollaista tämänkaltaisesta fantasiapelistä saattaisi kuvitellakin löytyvän.
Onneksi missään vaiheessa ei tarvitse kuitenkaan olla yksin (ellei toverit sitten todella satu kuolemaan). Pelin tekoälykin on sen verran hyvää sorttia, että tekoälyhahmojen kanssa on erittäin mukava tutkia pelin valtavankokoista maailmaa, koska hahmot tuntuvat ajattelevan ja huomioivan pelimaailmaa ? ja tätä ei todellakaan pysty kovin monesta pelistä sanomaan. Tekoälytoverit osaavat taistella älykkäästi, maagit osaavat parantaa haavoittuneen pelaajan sekä lisäksi tekoälyhahmot osaavat myös keräillä talteen esineitä ja muun muassa kasveja, jotka pelaajalta itseltä on kenties jäänyt huomaamatta. Onkin hyvä, että myös pelaajan tekoälytoverit osaavat kerätä tavaraa, koska pelaaja voi kantaa vain tietyn määrän kiloissa tavaraa, ennen kuin ylipaino alkaa rasittaa ja taasen vaikuttamaan siihen, että pelaajan hahmon kunto loppuu kesken paljon nopeammin. Tekoälyhahmojen voi antaa toimia automaattisesti pelaajan rinnalla, mutta muutamina kertoina ? etenkin vihollista paettaessa ? on hyvä tehdä muille selväksi, että nyt juostaan eikä ihmetellä. Tätä varten pelistä löytyy muutama pikakomento ristiohjaimesta, joiden avulla voi käskeä hahmoja seuraamaan, menemään edellä tai tulla hätiin.
Epälineaarisuutta on mukana hahmojen kuolemismahdollisuuden osalta lisäksi siinä miten mitäkin kohdetta tai tavoitetta lähdetään ratkomaan. Pelin valtava, lähes täysin vapaasti kuljettava maailma on melkeinpä yksi suurimpia ? ellei suurin ? pelimaailma, jonka itse olen 3rd person roolipelissä koskaan nähnyt.
Rajoittavia näkymättömiä seiniä ei juurikaan vastaan tule, ellei sitten laske valtavaa merta tällaiseksi esteeksi ja tutkittavaa lääniä pelissä riittää yllin kyllin. Pelaajan toverit myös useasti mainitsevat ?haarautuvasta polusta? joka tarkoittaa sitä, että kohteeseen X voi mennä yleensä vähintään kahta reittiä. Joskus toinen reitti saattaa olla paljon vaarallisempi kuin toinen ? toinen reitti saattaa olla vaikkapa täynnä rosvoja ja ryöstelijöitä, kun taas toinen saattaa olla kapeaa kallionsolaa, jossa vastaan tulee muutamia harpyja, eli tarueläinhybridejä, jotka ovat puoliksi kotkia ja puoliksi naisia, mutta jotka ovat kuvauksestaan huolimatta helpompia voittaa kuin joukko miekoin ja jousipyssyin aseistautuneita ihmisrosvoja.
Kokonaisuutena Dragon’s Dogma on varsin hienoa ja otteessaan pitävä roolipelikokemus, kunhan pääsee etenkin erään alun hankalan tehtävän lävitse. Tärkeän piilotetun kirstun löytäminen isosta linnasta oli ainakin itselleni hankala tapaus, koska arkku sijaitsi niinkin olettamattomassa paikassa kuin missä oli. Ravattuani linna ainakin tusinan verran lävitse, päätin turvautua aina niin kätevään Youtubeen, ennen kuin olisin lopullisesti jättänyt leikin sikseen.
Tästä eteenpäin ja vielä pidemmälle mentäessä peli kuitenkin alkaa pitää vahvemmin otteessaan ja sen pariin pääsee kasvamaan, kun edellä mainitun kaltaisia pelinpysäyttäjiä ei enää tule vastaan ? tai jos tulee, niin syyt ja tavat selvitä niistä ovat yleensä selkeät. Jos jotain pieniä risuja pitäisi pelille keksiä kaikkien ruusujen jälkeen, niin nostaisin pöydälle ainakin sellaisen pienen seikan, että Capcomin viimeaikainen huonomaineisuus DLC-sisällön suhteen ei jää Dragon’s Dogmankaan osalta täysin paitsi.
Vaikka mitään viitteitä pelilevylle lukitusta sisällöstä, joka myöhemmin julkaistaan ?DLC:nä? ei ole ollutkaan, on pelillä silti rasittava taipumus muistuttaa pelaajalle DLC:n olemassaolosta jokaisella käynnistyskerralla. Aivan ensiksi start-ruudun jälkeen on pakko ihan joka ikinen kerta katsoa mitä kaikkea DLC:tä peli onkaan saanut osakseen tähän mennessä. Kun tämä ruutu on ohitettu peli vielä tarkistelee ladattavan sisällön saatavuutta ja ottaa yhteyden serverille. Kun pelaaja viimein pääsee päävalikkoon ja lataa oman pelitallennuksensa, kysyy peli (jokaisella kerralla) ?otetaanko yhteys Xbox Liveen tietojen keräämiseksi??. Kun vastaa ei tai kyllä, valinnalla ei tunnu olevan juuri mitään merkitystä, peli lopuksi vielä tarkistelee, että mitä DLC:tä ? jos mitään ? pelaajalla on. Kaiken tämän jälkeen pääsee viimein pelin pariin. Jokseenkin rasittava piirre pelille omasta mielestäni; tarvitseeko sitä DLC:tä jatkuvasti yrittää tyrkyttää kurkusta alas? Onneksi kaikki tämä kuitenkin menee jo melkein rutiinilla sen jälkeen kun peliä on tarpeeksi monet kerrat käynnistellyt.
Myös useampien tallennuspaikkojen puuttuminen oli pieni harmittelun aihe. Vaikka peli tekeekin melko tiheän automaattisesti checkpoint-tallennuksia, on hieman hölmöä, että vielä tänä päivänäkin on olemassa pelejä, jotka eivät mahdollista useampien tallennuspaikkojen käyttöä. Mikäli itse tallentamansa manuaalisen tallennuksen tallentaa huonoon paikkaan, on periaatteessa pakko palata takaisin viimeisimpään checkpointiin.
Visuaalisella puolella Dragon’s Dogma näyttää aluksi kovin vaisulta ja varsinkin alun hahmonluontiruutu antaa osviittaa siitä, että pelissä ei paljoa yksityiskohtaisuuksia olisi. Vaikka hahmonluontieditori ei ehkä olekaan sieltä parhaimmasta päästä, on itse peli kuitenkin loppujen lopuksi varsin hienonnäköinen ja pelimaailma miljöönsä osalta täynnä vaihtelua. Kaiken päälle, kun tarpeeksi pelanneena lopulta ymmärtää kuinka laaja Gransys kokonaisuudessaan oikeasti onkaan vehreine niittyineen, jokineen, maanalaisine viemäreine ja katakombeineen, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa Capcomille tästä saavutuksesta. Vaikka esimerkiksi Witcher 2 oli sekin melko laaja ja vapaakulkuinen, niin Dragon’s Dogma kyllä nostaa riman ihan uusiin korkeuksiin.
Oikeastaan ainoat seikat mitkä Dragon’s Dogmassa ei ole aivan Biowaren tai CD Projekt REDin standardien tasoa ovat ääninäyttely, dialogit sekä elokuvamaiset välianimaatiot, jotka etenkin Bioware taitaa melko mallikkaasti ? ainakin Mass Effect peliensä kanssa. Dragon’s Dogmankin ääninäyttely on kyllä toimivaa, mutta osa hahmoista kuulostaa paikoitellen kuin jonkin kehittyneen puhesyntetisaattorin avulla luodulta ääninäyttelyltä. Kaiken kaikkiaan ääninäyttely kuitenkin ajaa asiansa varsin hyvin sen jälkeen, kunhan siihen tottuu. Musiikkiakin pelistä löytyy ja se vaihtelee jopa toiminnan tason mukaan, mutta olisi sitä silti saanut olla hieman enemmänkin omasta mielestäni.
Dragon’s Dogma on peli josta on aluksi todella vaikea pitää, mutta ajan kanssa sen viehätys alkaa kasvaa, vaikka sen syytä ei välttämättä osaakaan täysin määrittää. Itse suosittelen peliä erittäin lämpimästi kaikille roolipelien ystäville ? japanilaisia roolipelejä kammoksuville sanottakoon, että pelin japanilainen kädenjälki ei pelissä edes juurikaan tunnu ja peli on kuitenkin kokemuksena sen verran länsimaalaista tuntua hyvine käyttöliittymineen päivineen, että ainakaan tämä ei jää esteeksi pelin pitämisessä.
