Dystoria arvostelussa

Onko se Utopia? Dystopia? Ei, sehän on Dystoria – kanadalaisen, kaksimiehisen Tri-Coastal Gamesin debyyttipeli!

Dystoria on varsin retrohenkinen arcadeammuskelu, tarkemmin sanoen, se on heti ensisilmäyksellä ainakin allekirjoittaneen mielestä imenyt suurimmat vaikutteensa 80-luvun vektorigrafiikkapeleistä, kuten Battlezonesta, mutta samaan aikaan myös visuaalista suunnittelua on napsittu loistavasta klassikkoelokuvasta nimeltä Tron.

Itse asiassa pelin alkuintrokin on vähän ”tronimainen”. Joku random heppu sattuu kuljeksimaan iltamyöhällä jossain takapajulassa ja löytää ladon takaa arcadepelikoneen, joka piipittää ja näyttäisi olevan toimintakunnossa.

Ei mene kuitenkaan montaa sekuntia, kun paikalle saapuu jo ufo ja sädettää pelikoneen kuin miehenkin sisuksiinsa ja ampaisee kauas Maa-planeetasta. Tyyppi kuljetetaan Dystoriaan, eräänlaiseen harjoituslaitokseen, jossa otetaan osaa eräänlaiseen simulaatiokokeeseen. Alienit kun haluavat testata eri lajien sopivuutta ja vahvuutta elämään suuressa universumissamme. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelaajan hahmo alustaan ohjaillen keräilee kerta toisensa jälkeen hohtavia orbeja ja ajaa sen jälkeen aukeaviin portaaleihin.

Kuulostaa simppeliltä? Sitä se periaatteessa onkin, Dystoria kun on pelattavuudeltaan pitkälti täynnä puhdasta videopelihallien kulta-aikojen -henkeä huokuvaa pelattavuutta ja mekaniikkaa. Silti pelin mekaniikka ja pääidea on sen verran hauska ja uniikki, että pelattavuus on tätä päivää.

Mainittakoon, että seitsemäntoista vuotta pelejä jo kohta arvostelleena, olen henkilökohtaisesti ottanut jo melko pitkään jatkuneen indieaallon ja sen mukana tulleet pikkupelit avoimin mielin vastaan. Kaikkien niiden pitkien ja toistakymmentä tuntia kestävien AAA-budjetin isojen pelien rinnalla nämä pienemmän mittakaavan pelit arvostelupinossa ovat kivoja ja piristäviä. Ne ovat kuin osittainen paluu 80- ja 90-luvulle, kun pelit olivat yksinkertaisia pienen mittakaavan kokemuksia, mutta silti parhaimmillaan niin toimivia.

Ikävä kyllä indieaallon sekaan on alkanut kovalla tahdilla eksymään vastapainoksi myös paljon luokatonta roskaa, puoliraakileita, sekä lähestulkoon suoranaisia rahan huijaamisyrityksiä. Steamin early access etenkin tuntuu nykyään olevan kaikenkarvaisten ei-koskaan-valmistuvien pelien kehto.

Dystoria on onneksi sellainen indiepeli, joka on sitä toista, parempaa maata. Se pitää sisällään neljä maailmaa, joista jokainen jakautuu seitsemästä kahdeksaan yksittäiseen selvitettävään tasoon. Jokaisen tason alussa pelaaja heitetään aloituspisteeseen, josta pitäisi sitten lähteä navigoimaan ja etsimään hohtavia palloja kolme kappaletta, jotta seuraavaan tasoon vievä portaali aukeaisi. Jokaisen maailman päätteeksi edessä on bossibattle, jossa ideana on tuhota kaikki areenan viholliset ja samalla pysytellä hengissä.

Pelin normikentissäkin on vastassa vihollisia, mutta myös melko erikoinen tasosuunnittelu. Pelaajan alus käyttäytyy kuin olisi ikään kuin liimattu magneettisesti tason pintaan. Vähän vektorigrafiikkamaista, kuin jättimäisen levitetyn rubikin kuution oloisia tasoja pitkin sitten liikutellaan leijualusta, jolla voidaan myös tarvittaessa siirtyä pinnan sivulle tai jopa kokonaan pinnan toiselle puolen. Mitä pidemmälle pelissä ja tasoissa edetään, sitä monimutkaisemmaksi ja haastavammaksi tasot muuttuvat ja sitä kautta Dystoriaa voisikin kuvailla pikemminkin puzzlehenkisenä 3D-ammuskeluna, kuin pelkkänä suoraviivaisena arcadeammuskeluna.

Tasot saattavat välillä jakaantua useisiin yksittäisiin saarekkeisiin samalla kun ne kasvavat kokoa mitä pidemmälle pelissä päästään. Ei olekaan enää niin helppoa löytää portaalia saatikka niitä kolmea palloa. Kamerakulmaakaan kun ei saa peruskulmasta nostaa tippaakaan ylös tai alas, on pakko käyttää hyväkseen aluksen magnetismia ja kieppua ympäri ja kiinnittyä pystysuoriin tasoihin kentän ja paikkojen hahmottamiseksi. Se tekee pelaamisesta mielennkiintoista.

Välillä pallojen löytämiseen vaaditaankin, että tasoa tutkitaan kunnolla ja alusta käytetään vähän joka puolella kenttää – siinä sivussa olisi hyvä pitää aluksen suojat ja terveysmittari kunnossa, koska vaikka tasoissa on checkpoint-tallennuspiste, jonka pelaaja voi itse aktivoida, alkaa taso aina aloituspaikasta jos sattuu kuolemaan.

Välillä tarvitaankin ihan toden teolla perusaseiden lisäksi aikapommeja apuun vihollisten pään menoksi, mutta myös sieltä täältä löytyvän kestävän lasin murskaamiseksi. Niiden taakse kun on välillä piilotetettu palloja tai etenemisreitti. Vihollisista jää jäljelle kerättävää metalliromua, salvagea, mutta myös keltaisia nukleoneja voidaan noukkia tason pelailun aikana talteen.

Aluksi valittavana on vain muutama erilainen alus, mutta salvagella niitä saadaan hommattua lisää auki. Uudet ja paremmat alukset ovat kestävämpiä, mutta myös nopeampia. Uusia ja parempia aseita sen sijaan ostellaan nukeleoneilla. Valittujen aseiden load outeja voidaan vaihtaa valikossa ennen kuin lähdetään kutakin tasoa yrittämään.

Vaikeustasoltaan Dystoria on mukavasti toteutettu. Ei liian vaikea, mutta kun kentissä edetään ja päästään uuteen maailmaan, peli muuttuu haastavammaksi ja haastavuus etenee tasaisesti.

Kontrollit pelissä ovat melko simppelit: jos pelataan näppis+hiiri-yhdistelmällä, hoituu aluksen liikuttelu ja strafetus WASD-näppäimillä ja kuvakulman kääntäminen vaakatasossa sekä aseiden laukaisu hiirellä. Peliohjaimiakin myös tuetaan, mutta itse tykkäsin pelata tätä peliä edellä mainitulla, perinteisemmällä tavalla.

Audiovisuaalisesti Dystoria ajaa hyvin asiansa. Grafiikka on erittäin retrohenkistä ja muun muassa vanha Battlezone sekä yleisesti vektorigrafiikka, sekä Tron-elokuvien virtuaalimaailmat tulevat elävästi mieleen. Räikeää neonvaloa ja loistoa – oma alus, viholliset sekä tasot, joilla liikutaan, loistavat kirkkaina muutoin niin pimeää ja synkkää avaruustaustaa vasten.

Ainoa miinus on pelin grafiikassa on oikeastaan se, että peli ei anna mistään säätää pelissä käytettävää resoluutiota – vain grafiikan tasoa saa säätää ja paras on awesome, mutta mitään infoa resoluutiosta ei ole. Pienet sahanlaidat jäävätkin myös awesomella elämään, joten kaikki ei ole ihan niin ”mahtavaa”. Grafiikka kun voisi olla vielä piirun verran makeampaakin, jos asetuksia vain saisi säätää. Mistään isosta nipotuksen aiheesta ei kuitenkaan ole kyse.

Dystorian toteutuksen kruunaa sen mahtavan kuunneltava audioraita, joka tarjoilee varsin kasarihenkistä, syntikkapohjaista jumputusta ja toimii varsin mainiosti pelin taustalla puzzleja ratkottaessa ja orbeja etsittäessä.

Kokonaisuutena Dystoria on varsin hauska pikkupeli kaikille retrohenkisestä tunnelmasta ja arcademaisesta pelattavuudesta pitäville ja hieno saavutus kahden miehen tiimille. Pelin hintakaan ei aivan hirveästi päätä huimaa, joskin viisitoista euroa on silti mielestäni siinä sopivan hinnan rajoilla. Tätä arvostelua kirjoitettaessa peli on alennuksessa ja maksaa vain kymmenen euroa, mikä olisi kenties osuvampi hintalokero ihan sille normaalihinnallekin.