Empire of Sin arvostelussa

On olemassa perheitä ja on olemassa perheitä. Toisissa vietetään joulua syöden kinkkua, kun taas toisissa syötetään vasikoita sioille. Toisissa uhkapelataan ja juodaan, toisissa pyöritetään kasinoa ja trokataan viinaa. Brenda ja John Romeron perheessä on rakennettu viimeiset vuoden peliä perheistä – siis niistä sellaisista, jotka pyörittävät salakapakoita, lahjovat poliiseja ja ampuvat vihollisensa kadulle 20-luvun svengaavassa Chicagossa. Empire of Sin on viimein täällä ja se on mainio, joskin harmillisen viimeistelemätön.

Empire of Sin on sen verran monitahoinen kokonaisuus, että pitää hetki miettiä, kuinka sitä lähtisi edes kuvaamaan. Pohjimmiltaan kyse on vuoropohjaisesta mafiastrategiasta, jota on höystetty aimo annoksella mikromanagerointia ja roolipelielementtejä. Tavoitteena on luovia itsensä Chicagon alamaailman huipulle pyörittelemällä tislaamoja, salakapakoita, bordelleja ja kasinoita. Yhdysvaltain kieltolakivuosille sijoittuva seikkailu etenee enimmäkseen kaupunkikartalla, jossa tökitään omaa pientä gangsterijoukkoa etsimään liiketiloja, tutustumaan kilpailijoihin ja selvittämään välejä milloin naapurien, milloin virkavallan kanssa. Kaduilta löytyy kiinteistöjen ja partioivien mafiosojen ohella myös muun muassa erilaisia sivutehtäviä sekä paikallisia alamaailman persoonia, joita voi rekrytoida jenginsä jatkeeksi. Kun sanat vaihtuvat tekoihin, muuttuu peli X-Com -henkiseksi vuoropohjaiseksi strategiaksi, jossa kykitään suojien takana vaihdellen laukauksia. Useimmat välienselvittelyt käydään baareissa, bordelleissa tai varastoissa, mutta myös satunnainen tienpätkä kelpaa taistelutantereeksi. Dynaamiset katutaistelut ovatkin yksi pelin kiinnostavimmista piirteistä, koska polttopisteeseen joutuu usein vahingossa myös poliiseja, portsareita ja keskenään kaunaisia gangstereita. Useampikin riskaabeli katutappelu on kääntynyt voitoksi, paikalle eksyneen poliisimiehen heitettyä kapuloita vastapuolen rattaisiin.

Pelin ehdoton suola ovat sen taistelut. Homma on kaikin puolin tuttua vuoropohjaista kutien roiskimista X-Comin tapaan. Hahmoilla on käytännössä kaksi toimintapistettä, jotka voi jakaa liikkumiseen, ampumiseen, väijytykseen, suojautumiseen ja sen semmoiseen. Yksinkertaista säännöstöä sekoitellaan erilaisilla erikoistaitojen ja asetyyppien tuomilla poikkeuksilla: esimerkiksi kone- tai kiikarikiväärillä ampuessa ei voi liikkua, mutta väijytyksen saa pystyyn vielä juoksemisen jälkeenkin. Käsiaseilla voi tulittaa vuoron alussa, lopussa tai vaikka kahteen kertaan, kun taas haulikko tai konepistooli päättää vuoron. Ison taktisen elementin muodostavat myös taisteluympäristön arkkitehtuuri ja erilaiset suojat. Nyrkkisääntönä on pysytellä pois näkyviltä, sillä avomaastossa notkuva mafioso on helppoa riistaa vähän puusilmäisemmällekin ampujalle. Kun sekaan heittää vielä erilaisia mikromekaniikkoja, kuten loukkaantumisia, kuiviin vuotamisia ja gangsterikohtaisia persoonallisuuden piirteitä sekä erikoistaitoja, muodostuu aineksista melkoisen mehevä strategiasoppa.

Taistelut ovat juuri niin hauskoja kuin kuvittelisikin, mutta toteutus ei ole täydellinen. Erilaisia rakennuksia ja taisteluareenoita on vain kourallinen, eikä peliä tarvitse pelata montaakaan tuntia törmätäkseen tutun näköisiin kasinoihin, baareihin tai mafiapirtteihin. Tekoäly ei ole myöskään terävimmästä päästä, vaan viholliset tapaavat ryntäillä pois suojistaan ja haaskata vuorojaan haaveiluun. Tyhmyys valuu yleensä pelaajan eduksi, mikä saa pelin tuntumaan paikoin hävyttömän helpolta. Käyttöliittymässäkin on omat kummallisuutensa ja etenkin hiiren kohdistus tuntuu vaativan välillä kameran pyörittelyä. Mukana on toisaalta myös ihan hyviä ideoita: haluaisin nähdä useammassakin pelissä jonkinmoisen indikaattorin, joka paljastaa vihollisten näkökentät ja osumaprosentit ennen kuin pelaaja juoksuttaa hahmonsa surman suuhun.

Toinen Empire of Sinin kantava voima ovat sen persoonalliset gangsterit. Pelaaja voi rekrytoida riveihinsä monenmoista ammattilaista aina rivisotilaista räjähde-ekspertteihin. Jokaisella gangsterilla on oma taustansa, taitonsa sekä persoonallisuuden piirteensä, jotka kehittyvät myös matkan varrella. Joukkoon palkattu lääkäri pisti pahoin alkoholisoituneen muskelimieheni katkolle, mutta jäljelle jäi räjähdysherkkä temperamentti ja liipaisinherkkyys. Perusominaisuuksien ohella hahmoilla on myös taitopuunsa, jotka kehittyvät itsestään ajan kanssa. Kun mainetta, luottamusta ja moraalia alkaa olla riittävästi, voi tiimistään kohottaa neuvonantajan tai vaikka kaupunginosan bisneksiä hoitavan pikkupomon. Mielenkiintoisena yksityiskohtana, gangstereilla on myös kaverit, vihamiehet ja rakastajat: vihamiesten istutus samaan joukkoon on monessakin mielessä huono idea, eikä mikään puraise lojaliteettia kuin teurastaa luottomiehensä elämänkumppani osana mafiaperheiden välienselvittelyä. Ihmissuhdeaspekti tuo mieleen muinaisen Jagged Alliancen, mikä on nähdäkseni pelkästään positiivinen asia.

Kelpo taistelu- ja ihmissuhdepelin kylkeen rakennettu bisnessimulaatio on monessakin mielessä pelin kypsymättömintä antia. 20-luvun Chicagossa kaikella on hintansa ja rahavirta varmistetaan joko rakentamalla tai valloittamalla kasinoita, salakapakoita, bordelleja, tislaamoja ja jopa hotelleja. Jokainen liiketila vaatii erilaisia investointeja. Baareissa, bordelleissa ja kasinoissa panostetaan vartiointiin, tunnelmaan ja mainontaan. Tislaamoissa keskitytään laatuun, määrään sekä turvallisuuteen. Investoinnit ovat törkyisen kalliita ja enimmäkseen myöskin melkoisen turhia, sillä rahavirrat saa helposti tasapainoon valtaamalla tuottoisimmat bisnekset naapureiltaan. Liiketiloja voi myös sulkea tai naamioida ratsioiden varalta, mikä tuntui myös tarpeettomalta puuhastelulta – kahden kokonaisen läpipeluukerran saldo oli tasan yksi ratsia ja sitä seurannut väliaikainen remontti tuntui vaivaan nähden vähäiseltä rangaistukselta. Neuroottisimmat tuotto-optimoijat voivat mikromanageroida tislaamojen tuotantoa vastaamaan paikallisia makutottumuksia. Turhuuksien pinkkaan heittäisin myös Civilization-henkisen diplomatian: yllättäviin itsemurhasotiin taipuvaisten mafiapomojen miellyttäminen ei maksa vaivaa, kun voittoehtona on muutenkin kilpailun eliminoiminen. Liittolaisuuksien solmimiseen tai virkavallan lahjomiseen ei näin helpossa pelissä ole yksinkertaisesti tarvetta. Osaan kyllä arvostaa Empire of Sinin yksityiskohtia konseptin tasolla, mutta pelillistä arvoa ne tuottavat vain niukalti.

Kun Empire of Sinin päältä riisuu ylimääräisen krumeluurin, jää jäljelle melko suoraviivainen strategia, jossa juostaan taisteluista toiseen ja suoritetaan pieniä roolipelimäisiä tehtäväkokonaisuuksia. Tehtävät ovat viihdyttävästi kirjoitettuja ja erilaiset dialogivalinnat tekevät niistä mielenkiintoisia, mutta niitä on harmillisen vähän – jokaiselle pelattavalle mafiapomolle on oma minitarinansa ja gangstereillekin lyhyet sivutehtävänsä, mutta muu sisältö pyöri kehää jo kahdella pelikerralla. Taistelumekaniikat kannattelevat kokemusta etenkin alkupuoliskolla, kun varusteet ovat kortilla ja tekemisiään joutuu vähän miettimään. Puolivälin tietämillä peli kiepsahtaa suoraviivaiseksi putkijuoksuksi, jossa paras strategia on sännätä suoraan mafiapomojen konttoreille ja fuusioida näiden bisnekset omiinsa anteliaalla lyijysuihkulla. Viiden tai kuuden hyvin varustellun gangsterin joukkoa ei pysäytä käytännössä mikään, eikä pelin vaikeustasosäätimistä ollut juuri apua. Ongelma olisi hävyttömän helppo korjata progressiivisella vaikeutuvilla taisteluilla tai pakottamalla pelaaja valtaamaan vihollistensa liiketiloja ennen säntäämistä päämajaan, mutta tällä haavaa peli päättyy samanlaiseen kuolemanpartion juoksutukseen kuin muinaiset Civilization-pelit konsanaan. Korjaus ei vaatisi paljoa ja elättelen toivoa, että sellainen koetaan vielä joskus päivitysten mukana.

Päivityksille olisi kieltämättä tarvetta muuallakin. Empire of Sin on nimittäin kevyesti yksi bugisimmista tänä vuonna pelaamistani peleistä. Lista tuntuu loputtomalta: hahmot eivät animoidu kävellessään, viholliset parantavat toisiaan ruutujen päästä, navigaatiosymbolit eivät häviä vaikka tehtävä loppuu, kuolleiden takit muuttuvat valkoisiksi, naapurimafioso pyytää jengisotaan jo eliminoitua kilpailijaa vastaan, taistelusta voitetut tavarat eivät ilmesty inventaarioon ja niin edelleen. Jopa aiemmin hehkuttamani osumatodennäköisyys-indikaattori osaa olla harmillisen temperamenttinen. Ikävimpiä ovat tehtäväbugit: eräs juonikuvio jäi puolitiehen, kun yksi tietty dialoginpätkä hajotti pelistä pikamatkustuksen ja toinen jämähti paikoilleen kun peli ei rekisteröinyt verilammikossaan vuotavaa vihollista kuolleeksi. Aivan kuten Empire of Sinin lukuisat kypsymättömät ominaisuudet, bugit lienevät seurausta suuresta kunniahimosta ja pienen perheyrityksen kotikutoisista laadunvalvontaprosesseista. Bugit ovat keskimäärin enemmän hupaisia kuin rasittavia, mutta niitä on paljon. Todella paljon. Päivityksiä on onneksi tullut ja tulee varmasti vielä lisää.

Empire of Sinin nukkavieruus näkyy myös audiovisuaalisella puolella. Peliä kestää katsoa ja kuunnella, mutta animaatioiden synkronoinnista, ääninäyttelystä ja mafiapomojen lähiotoksista huomaa, ettei käytössä ole ollut tuhatpäistä ääni- saati grafiikkatiimiä. Ympäristöt ovat hienoja ja tunnelmakin loppujen lopuksi aika hyvä: 20-luvun Chicago on juuri sellainen kuin mafialeffoissakin, eli jatsi soi ja stereotyyppigangstereiden konepistoolit laulavat.

Harvan pelin pisteyttäminen on yhtä vaikeaa kuin Empire of Sinin. Jos kyse olisi silkasta matematiikasta, voisi bugeista ja erilaisista suunnittelukukkasista verottaa parikin tähteä, mutta tosiasia on myös se, että pelin parissa oli enimmäkseen pahuksen hauskaa. Olisi toki vieläkin hauskempaa, mikäli tehtävät eivät hajoaisi, taisteluympäristöt olisivat vaihtelevampia tai peli tarjoaisi ylipäätään enemmän haastetta. Täysin varauksetonta suositusta siis en uskalla antaa, mutta pikkutunneille venähtäneet sessiot puhuvat omaa kieltään: jos pitää strategioista ja omaa pientä toleranssia kotikutoisuudelle, kannattaa Empire of Sin pistää vähintään seurantaan.