Peliarvostelijana sitä törmää aina välillä niin addiktoiviin pelijulkaisuihin, että koko touhusta katoaa kaikki suhteellisuudentaju ja järki. Itselleni tällaisia tapauksia olivat Medieval 2 – Total War, sekä sen loistava Kingdoms -lisäosa, joiden uniiki tapa yhdistellä massiivisia joukkotaisteluja ja syvempää vuoropohjaista strategiaa, ratkaisivat vapaa-ajanongelmani puoleksi vuodeksi kerrallaan. Tuolloin muutamat pitkän linjan Total War -tuttuni ihmettelivät hieman innokasta vaahtoamistani, mutta ensikertalaisena addiktina en luultavasti puhunut edes samaa kieltä, kun he mutisivat jotain aivokuolleesta tekoälystä ja talojen väliin jumiutuvista hevosmiehistä. Pari vuotta kyynisempänä ja yhtä Total War -kokemusta rikkaampana kuvittelin, että leipääntyminen iskisi minuunkin yhtä pahasti. Toisin kävi – nurkan takaa tuli Empire – Total War ja todisti moiset luulot vääriksi.
Empire – Total War vie sotimisen kolonialismin kultakaudelle, 1700-luvulle, jolloin laivat olivat puuta, tykit rautaa ja miehet halpoja. Pelin konsepti on aiemmista Total War -sarjalaisista tuttu sekoitus realiaikaista taistelua ja vuoropohjaista karttastrategiaa. Toiminnan selkäranka piilee kampanjamoodissa, jota tarjoillaan kaksin maustein: on juonellinen Road to Independence, jossa seurataan brittisiirtokunnan edesottamuksia uuden mantereen asuttamisesta itsenäisyysjulistukseen, sekä vapaavalintaisen valtakunnan puikoissa pelattava Grand Campaign. Helppo Road To Independence on läpäisty jo muutamassa illassa ja se toimii mainiona tutoriaalina. Grand Campaingin pituus vaihtelee sadan vuoron minikampanjasta viikkokausien mittelöihin. Kampanjan keston voi päättää itse ja sen laajuuteen vaikuttaa myös valittu valtakunta: esimerkiksi Ruotsilla pelattaessa riittää, kunhan saa haltuun sopivan nipun Itämeren alueen provinsseja, kun taas Isolla Britannian valtapyrkimykset Intiassa ja Amerikassa tekevät touhusta kertaluokkaa haasteellisempaa. Moninpelaajat saavat yhä tyytyä pelkkiin realiaikataisteluihin, mutta jos netissä kiertävät huhut pitävät kutinsa, nähdään pitkään odotettu moninpelikampanja tulevien päivitysten myötä.
Maapallo ei ole enää litteä kuten keskiajalla, mutta sen napa sijaitsee yhä Euroopassa. Kolmeen erilliseen näyttämöön jaetun pallon vasenta rajaa edustaa Kanadasta Karibialle ulottuva Pohjois-Amerikka. Oikealla meno tyssää Uralin vuoristoon ja hieman etelämmässä Keski-Intiaan. Perinteisemmät siirtomaavallat, kuten Ranska, Iso-Britannia, Espanja ja Hollanti kampanjoivat pääosin eksoottisilla kaukomailla, raasten elantonsa siirtomaiden sekä alkuasukkaiden selkänahoista. Euroopassa sotakiintiötä ylläpitävät Venäjä, Ruotsi, Itävalta, Preussi, Puola-Liettua sekä hieman etelämmässä lukuisat yhden kaupungin pikkuvaltiot. Suomalaisittain mielenkiintoisin konflikti käydään Baltiassa ja pohjolassa, jossa nykyiset länsi- ja itänaapurimme mittelevät Itämeren alueen kohtalosta. Se, puhutaanko Riiassa, Åbossa ja Pyhäsalmella ruotsia vaiko venäjää, jää viimekädessä pelaajan ratkaistavaksi.
Vuoropohjaisella maailmankartalla pelaaminen muistuttaa pikaisella silmäyksellä aiempia Total Wareja, mutta uusi aikakausi on tuonut mukanaan rutkasti uusia kujeita. Armeijat osaavat kerätä täydennysjoukkonsa automaattisesti lähiseudun kylistä, kenraalit (n)ostetaan suoraan sotaväen syvistä riveistä ja valtakunnan tietotaitoa kehitetään Civilization-henkisen teknologiapuun kautta. Provinsseista löytyy pääkaupunkien ohella kyliä, satamia, kaivoksia ynnä muita kehityskohteita, joissa voi rakennuksista riippuen takoa rahaa, yksiköitä, tai vaikka kansakunnan kollektiivista onnea. Kaupankäyntikään ei edellytä enää käsityötä – riittää kun rakentaa sopivia tuotantolaitoksia, neuvottelee kauppasopimukset naapurien kanssa kuntoon ja loppu hoituu itsestään. Yksittäisen alueen herruus seuraa yhä pääkaupungin omistajaa, mutta pienemmätkin asutuskeskukset joutuvat aika-ajoin terrorin kohteiksi, mikä pakottaa hajauttamaan puolustusta suurista monoliittiarmeijoista paikallisiksi suojelujoukoiksi. Etenkin satamien puolustus on tärkeää, sillä merenkulku on aikakauden hengen mukaisesti noussut avainasemaan niin kaupan- kuin sodankäynninkin välineenä. Laivasto on mitä oivallisin työkalu taloussaartoihin sekä joukkojen kuljetuksiin ja jos haluaa heittäytyä oikein hankalaksi, voi joutopurtilot komentaa vaikka kauppareittejä rosvoamaan.
Diplomatia on jäänyt jälleen lapsipuolen asemaan, eikä naapurivaltioilta kannata odottaa tälläkään kertaa mitään satunnaista sodanjulistusta ihmeellisempää. Tyypillisesti riitapukarit ovat vielä paria pykälää heiveröisempiä pikkuvaltoja, vailla strategiaa, saatika realistista mahdollisuutta pientä kiusantekoa suurempaan sodankäyntiin. Jos kauppasopimuksia tai liittoja solmitaan, solmitaan ne yleensä pelaajan aloitteesta. Useimmiten takaisin tarjotaan “eioota”, ilman sen kummempia perusteita, tai vastatarjouksia ja pelaajan pitääkin yrittää arvuutella, mistä kenkä kulloinkin puristaa. Itselläni tämä johti lähinnä turhautumiseen ja naapurivaltojen verisiin miehityksiin.
Empire – Total Warin isoin ja näkyvin uudistus on tapahtunut meritaisteluissa, joita pääsee ensimmäistä kertaa sarjan historiassa komentamaan ihan omakätisesti. Purjelaivojen keskinäinen moukarointi on kaunista katseltavaa, mutta strategisilta ulottuvuuksiltaan hieman onttoa. Tuulen suunta ja purjeet määräävät vauhdin ja eri ammustyypeillä voi päättää, tähtääkö runkoon, mastoon vaiko miehistöön. Itsensä voi hilata myös naapurin kylkeen ja viedä taistelun laineilta kannelle. Näistä aineista ei oikein vielä strategiaa synny, etenkään kun kaikki taistelut käydään avomerellä, josta ei saaristoja, matalikkoja tai muita taktisia maastoelementtejä löydy. Taisteluista tulee useimmiten pelkkää aggressiivista piirileikkiä, jossa osapuolet pyörivät ympyrää, kunnes jompi kumpi hörppää vettä tai miehistö panikoi. Joissain harvoissa tapauksissa taistelu loppuu jo kättelyssä, kun toisen osapuolen ruutivarastoon harhautunut tykinkuula silppuaa paatin kertaheitolla polttopuiksi.
Kun sotiminen siirtyy maalle, pääsee Empire – Total War elementtiinsä. Taistelukentällä mellastaa kirjaimellisesti satoja pikku-ukkoja, joita käskytetään realiaikaisesti, yksi tai useampi joukkue kerrallaan. Realiaikaisuus ei tarkoita mitään RTS-pelien väljähtänyttä kivi, paperi, sakset -logiikkaa, vaan avain voittoon piilee tiiviissä muodostelmissa, hyökkäysten ajoituksessa sekä joukkojen taistelumoraalissa. Etenkin moraali tuppaa olemaan altis iskuille: hyvä väijytys, tai onnistunut rynnäkkö ajaa ylivoimaisenkin vihollisen käpälämäkeen ja mikäli onnistuu vapauttamaan viholliskenraalin maallisista tuskistaan, on paniikin leviäminen pelkkä ajan kysymys.
Taistelukenttien perusyksikkö ei ole enää miekkamies, vaan siistissä rivissä kuolemaansa marssiva musketööri. Taustatukea antava tykistökään ei ole enää harvinainen kuriositeetti, vaan yksi modernin armeijan kulmakivistä. Lähitaistelusta vastaavat pääosin seiväsmiehet, sekä ratsuväki. Ilahduttavasti, mitään ylivoimaisia superyksiköitä ei viljellä, vaan esimerkiksi ratsuväen ja musketöörien kohtaamisessa voitto saattaa siunaantua kummalle osapuolelle tahansa. Sivusta tai takaa rynnäköivä ratsuväen jalkoihin talloutuvat niin miehet, kuin moraalikin, mutta jos vastassa onkin siisti rivi ampumavalmiita musketöörejä, karisee hevosmiesten rohkeus yleensä jo metrien päässä. Jalkaväki voi hakea tällä kertaa suojaa myös aitojen takaa sekä rakennusten sisältä. Jälkimmäinen paikka on omiaan houkuttelemaan tykistön jakamattoman huomion, mutta tämä tuntui koituvan järjestäen suuremmaksi ongelmaksi tekoälylle, kuin allekirjoittaneelle.
Taistelu toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kuin junan vessa, mutta jäljelle jäävä kymmenys kompuroi Total Warien helmasynteihin – vaikeasti käskytettävään ratsuväkeen sekä vajaatoimintaiseen tekoälyyn. Tekoälyllä on taipumus jähmettyä ylivoimaisen vihollisen edessä, mikä on outoa, joskin lopputuloksen kannalta melko yhdentekevää. Ratsuväen temppuilu onkin sitten toista maata: kurittomat konit, kun eivät useimmiten osaa järjestyä naama käskettyyn suuntaan ja jos maastosta löytyy mitään siirtolohkaretta suurempaa, vetää koko kompanja yleensä liinat kiinni kesken parhaan rynnäkön. Kaupungeissa ja kylissä meno on vielä töksähtelevämpää. Ongelmat ovat suoraa perua Medieval 2 – Total Warista ja on vähintäänkin harmillista, ettei niitä ole vieläkään saatu korjattua.
Kaikkiaan Empire – Total Warin ongelmat ovat pelin valtavaan mittakaavaan nähden vähäisiä. Tuntuvathan ne toki hieman amatöörimäisiltä muun pelin hipoessa täydellisyyttä, mutta jos ne voi halutessaan listata vaikka yhden käden sormilla, lienee aika selvää, ettei niiden painokerroin kokonaisuuteen nähden ole kovin suuri. Samaa ei voi sanoa niistä kymmenistä ja kymmenistä aikakauteen ja pelattavuuteen liittyvistä hienoista yksityiskohdista, jotka tekevät muusta pelistä niin nautinnollisen. Total War -veteraaneille kokemus on sen verran tuttu, ettei siitä aivan ensirakkauden euforiaa irtoa, mutta vikoineenkin Empire – Total War on kevyesti vuoden monipuolisin ja kunnianhimoisin strategiakokemus. Jos strategiapelit liippaavat läheltä sydäntä, ei sitä kannata missään nimessä passata.
