FaceBreaker arvostelussa
FaceBreaker on arcademainen nyrkkeilypeli EA:lta, joka tuo ruudulle värikästä ja sarjakuvahenkistä grafiikka toinen toistaan hullunkurisemman nyrkkeilijähahmon kera. Peli toimii simppelinä ajanvietteenä esimerkiksi illanistujaisissa, mutta yksinpelailijalle tiedossa on lyhyt ja hermoja raastava kokemus, jonka jälkeen ranteet huutavat varmasti hoosiannaa.
Electronic Artsin urheiluosastona toimiva EA Sports hallitsee nyrkkeilypelien markkinoita tähän saakka realistisimmalla ja parhaimmalla, sekä innovatiivisimmalla pelattavuudella varustetulla pelillään Fight Night Round 3. Vaikka kilpailevaa urheilupelikatalogia pitävä 2K Sports saikin jokin aikaa sitten lisättyä katalogiinsa ensimmäisen ihan pelattavan nyrkkeilypelinsä nimeltä Don King Presents: Prizefighterin, ei pelistä ollut aivan kuitenkaan kilpailemaan täysin Fight Nightin realistisemmalle otteelle. Mestari EA:ta ei siis vieläkään kaadettu, joten EA Sportsilla onkin hyvä mahdollisuus hieman lepäillä laakereillaan Fight Nightin parista ja kokeilla jotain hieman erilaista. Erilaista, joka taatusti edustaa FaceBreaker. Kyseinen peli on kantensa ja hahmojensakin perusteella nyrkkeilyä, mutta ei kuitenkaan aivan sitä.
FaceBreaker on sarjakuvamaisella otteella toteutettu arcadepohjainen tappelupeli, jossa toistaan hullunkurisemman näköiset hahmot ottavat toisistaan mittaa. Tarjolla on yksitoista pelattavaa hahmoa, kuten esimerkiksi läski ninja, voodoomies, tiukkaan nahkaan pukeutunut tyttönen, sekä vyötäröllään kranaatteja ja dynamiittia roikuttava sotahullu. Hahmoja pelissä on todella vähän ja vaikka peliin onkin mahdollista luoda oma hahmonsa – josta enemmän alempana – on nyrkkeiljöiden nihkeälle määrälle vaikea löytää hyvää tekosyytä. Kaikki tappeleminen pelissä tapahtuu kehän sisäpuolella, niin kuin oikeissakin nyrkkeilymatseissakin on tapana, mutta FaceBreakerissa säännöt ovat hieman löysemmät, kuin mitä yleensä ollaan totuttu näkemään. Itse en lähtisikään kutsumaan FaceBreakeria aivan tavalliseksi nyrkkeilypeliksi, sillä ne liikkeet mitä kehässä välillä nähdään, tuovat enemmänkin mieleen jonkin tappelupelin oikean nyrkkeilypelin sijaan.
FaceBreaker sisältää pikapelin, hotseat -tyyppisen couch royale pelimuodon, sekä moninpelin ohella brawl for it all -pelimuodon, joka on se yksinpelailijan suola. Ennen pelaamisen aloittamista on mahdollista luoda oman nyrkkeilijänsä ulkonäkö, tai valita jonkin olemassa olevista hahmoista. Kivana ominaisuutena pelaaja voi valita hahmonsa pohjaksi jonkin oikean valokuvan, tai vaihtoehtoisesti – mikäli kotoa löytyy Live Vision webkamera – on mahdollista ottaa sillä itsestään kuva hahmon pohjaksi. Tämän jälkeen ei muuta kuin naaman kiintopisteet kohdilleen ja naamanluonti lähtee käyntiin. Naaman luontia kokeiltiin arvostelun aikana juurikin kameran avulla, mutta jäljestä tuli jokseenkin keskinkertaista ja muutoinkaan itsetehtyjen naamavärkkien lopputulos ei tuota läheskään yhtä hauskaa ja sarjakuvamaista tulosta, kuin miltä pelin valmiit hahmot ovat.
Brawl for it all -pelimuoto on pelattavuutensa osalta varsin simppeli; pelaajan hahmon tulee tapella itsensä lävitse neljän eri sarjan, joissa kaikissa saa vastaansa useita pelin nyrkkeilijähahmoja, jotka saa avattua käyttöönsä pelaamalla peliä. Pelimekaniikaltaan FaceBreaker on varsin simppeli, eikä esimerkiksi Fight Night -peleistä tuttua, tatilla tapahtuvaa skill stick-nyrkkeilyä ole lainkaan matseja pönkittämään. Tällä kertaa kaikki nyrkkeileminen hoituu yksinomaan nappuloilla ja erikoisliikkeet nappuloiden ja olkapää/liipaisin-nappuloiden yhdistelmillä. FaceBreakerin kaltaiseen erittäin nopeatempoiseen nyrkkeilyyn, jossa nyrkkeilijät eivät väsy koskaan istuvatkin nappulakontrollit varsin hyvin.
Yksinpelinä FaceBreaker on viihdyttävän erilaista aluksi, mutta nopeastikos peliin turtuu, kun se on jopa helpoimmallakin vaikeustasolla ärsyttävän vaikea. Tekoäly hakkaa pelaajaa uskomattomalla nopeudella ja vaikka muutaman hävityn matsin jälkeen itsekin oppii jo jonkin verran kontrolleja, yleistä tappelemista, sekä erikoisliikkeiden käyttöä on peli silti paikoitellen hullun vaikea. Sen verran nopeatempoisesta menosta on kyse, että peliä saa oikeasti hakata sormet verillä – joskaan ei kirjaimellisesti kuitenkaan – mikäli mielii selvitä tappelusta voittajana. Kuten sanottua, FaceBreaker ei juuri perusta nyrkkeilyn virallisista säännöistä, joten niinpä esimerkkinä pelin läski ninja -hahmo saattaa tehdä katoamistempun kesken ottelun, vain ilmestyäkseen takaisin kehään tarraamaan pelaajaa päästä ja heittämään tämän kehän laitaan, siinä missä potkiminen ja vastapuolen heittely eivät nekään ole mitään tuntemattomia käsitteitä FaceBreakerissa.
Tarjolla on jos jonkinlaisia selännaksautusliikkeitä, joilla kallisarvoista energiaa saadaan vastapuolelta poistettua. Näille on kaikille omat nimensäkin, kuten haybreaker ja facebreaker, eikä niiden toteuttaminen onneksi ole kovin vaikeaa. Nyrkkeilyn pohjasäännöt onneksi kuitenkin pätevät tällaisessakin pelissä, eli ottelu kestää niin kauan kunnes toinen on tyrmätty kolmesti. Peli on mahdollista myös päättää yhteenkin erään, mikäli onnistuu rusikoimaan vastapuolen naamaa riittävän perusteellisesti mutkalle.
Silti, kaikesta huolimatta tuntuu jotenkin siltä, että tekoäly huijaa pelissä hieman murtaessaan pelaajan blokit tuosta vain, sekä päästessään kuin maagisesti jälleen niskan päälle, vaikka juuri hetkeä ennen oli täysin piestävänä kehän laidalla. Yksinpelissä hieman ärsyttää myös se, että tiettyyn hahmoon tuntuu tepsivän kunnolla vain toinen tietty hahmo. Hahmolla A ei yksinkertaisesti tunnu pärjäävän hahmoa B vastaan, kun taas hahmolla X pystyy selättämään hahmon B ehkä liiankin helposti. Välillä ei auta konstit eikä mitkään, kun tekoäly mättää pelaajaa turpaan sellaisella tahdilla, ettei yhtäkään lyöntiä tai hengähdystaukoa saa, vaikka kuinka yrittäisi blokata tai mätkiä takaisin. Peli ei yksinkertaisesti tällöin ehdi ottamaan pelaajan komentoja vastaan, samalla kun kädet kipeytyvät ja väsyvät tavalla, jollaista edes Beijing 2008 -pelin pahimmat lajit eivät saaneet aikaan.
Hahmonkaan vaihtaminen ei brawl for it all -pelimuodossa auta, sillä hahmoa ei yksinkertaisesti pääse vaihtamaan kesken turnauksen. Samalla hahmolla on siis pelattava kokonainen turnaus ja mikäli turnauksen lopettaa kesken, joutuu sen aloittamaan kokonaan alusta. Turnauksen joutuu aloittamaan alusta myös silloin, mikäli ei kolmenkaan uusintayrityksen jälkeen ole selättänyt vastustajaansa. Hölmöä sinänsä, sillä tällä tavoin pelaajan ei anneta pelata vain yhtä satunnaista ottelua ja lopettaa siihen, vaan kaikki ottelut on pelattava putkeen ja voitettava, mikäli haluaa pelitilanteen tallentuvan.
Yksinpelimuodon perimmäisenä tarkoituksena yleensä on ollut toimia lukittujen pelihahmojen ja areenoiden avaajana kaksinpeliä ja moninpeliä ajatellen, FaceBreakerissa asia ei ole aivan näin. Areenat kyllä aukenevat, vain pelaamalla brawl for it all -pelimuotoa, mutta esimerkiksi hahmot aukeavat pikapeliä tai jopa moninpeliäkin pelailemalla. Brawl for it all -pelimuodon viehätys putoaakin tämän vuoksi, ellei sitten kaikkia areenoita ole ihan pakko saada pelattavaksi. Koska yksinpeli on näinkin simppeli, mutta samalla niinkin rasittavalla tavalla toteutettu, voisi säästää itseään ja hakea internetistä suoraan kaikki hahmot ja areenat avaavan koodin ja sen jälkeen pelailla pelkkää moninpeliä Livessä tai omien kavereiden kanssa sohvalla. Tällaisenaan kun Brawl for it all -pelimuodon pelaaminen on kamalan rasittavaa ja kuluttavaa puuhaa, ei oikeastaan lainkaan hauskaa, eikä loppujen lopuksi tuo edes riittävästi väärtiä vaivalle, kun taas toista ihmistä vastaan pelatessa ei tule aivan samanlaista tunnetta, että kädet hajoaisivat, tai että hermot menisivät epäreiluun vastapuoleen.
Audiovisuaalisesti peli on varsin onnistunut ja vetää selkeän eron “isukkiinsa” Fight Nightiin. Siinä missä Fight Night -pelisarja ja etenkin sen uusin osa on fotorealistista visuaalisuutta tavoitteleva peli, on FaceBreaker sarjakuvamaisuutta ja karikatyyrimaisia pelihahmoja pullollaan. FaceBreakerin visuaalinen ilme on toimiva ja erinäiset tekstit tappelun tuoksinassa, kuten “POW!” ynnä muut sopivat meiningin sekaan mainiosti, korostaen sarjakuvamaista tunnelmaa. Äänet ovat toimivat, vaikka juuri muuta kuin mätkettä ei pelissä kerkeä kuulemaankaan. Jokaisella pelihahmolla on omia muutamia repliikkejään, joita tosin toistelevat vain ennen ja jälkeen otteluiden, mutta jotka tuovat samalla myös edes sen pienen silauksen persoonallisuutta erottamaan hahmot toinen toisistaan niiden muutamien erikoisliikkeiden lisäksi.
