Fantastic 4 arvostelussa

Yksi menneiden vuosien näkyvimmistä Hollywood-trendeistä erinäisten eeppisten leffatrilogioiden ohella, lienevät sarjakuvista ihmisnäyttelijöillä tehdyt filmatisoinnit. Varsin erinäköisiä ja tasoisia visioita sarjakuvasankarien herättämisestä valkokankaalle on putkahdellut esiin jo useamman vuoden ajan kuin sieniä sateella, vaihdellen aina mainiosti alkuperäisteoksensa tunnelman kaapanneesta Sin Citystä hieman vähemmän mairittelevaa huomiota keränneeseen Hulkiin. Elokuvana Marvelin Fantastic 4-sarjakuvasta väännetty elokuva uppoaa valitettavasti tuohon jälkimmäiseen kastiin, vaan kuinkas onkaan kyseisestä leffasta väännetyn pelin laita? No, ainakin jokainen Chronicles of Riddickin peli ja leffaversioita verrannut tietää, että synkälläkin filmillä voi olla hopeareunus, joten ehkäpä ihmenelikon kääntäminen videopelimuotoon ei olekaan täysin kuolleena syntynyt idea.

Juonensa puolesta tämä ihmenelikon PS2:lle ja XBoxille päätynyt peli-inkarnaatio tuskin yllättää ketään. Koska kyse on nimenomaisesti elokuvalisenssiin pohjautuvasta pelistä, kulkee juoni enemmän tai vähemmän Fantastic 4-leffan tarinan viitoittamaa tietä. Niin pelin, kuin elokuvankin julkaisua siivittäneen mainospropagandan ansiosta, on ihmenelikon tarina tuskin jäänyt keneltäkään edes välttävästi julkisia medioita seuraavalta kovinkaan epäselväksi, mutta kivien alla majailevia marginaaliryhmiä silmällä pitäen olisi pieni kertaus tuskin pahitteeksi: tarina saa alkusysäyksensä maata kiertävältä radalta, jossa harvinaista säteilypilveä tutkiva viiden hengen porukka tiedemiehiä ja pilotteja altistuu tahtomattaan reippaalle annokselle kosmista säteilyä. Syövän ja palovammojen sijasta tuo mystinen säteilypilvi jättää jälkeensä ihmenelikoksi itseään tituleeraavan kvartetin, joka koostuu elastisesta kumiukosta, Herra Fantastisesta, suojakenttiä sekä näkymättömyyttä hallitsevasta Näkymättömästä Naisesta, kivipinnoitteisesta voimamiehestä, Möykystä, sekä Liekki-nimellä kulkevasta, lentävästä ihmistulipallosta. Tutkimusryhmän viides jäsen, eli hela hoidon rahoittanut Victor von Doom, saa hänkin osansa kosmisesta säteilystä, joskin ihmenelikon viidennen jäsenen tittelin sijaan, hänelle lankeaa epäkiitollinen rooli toimia sinä klassisena superpahiksena, jonka megalomaanisuudelle vetää vertoja ainoastaan henkilökohtainen kauna ihmenelikon päähahmona toimivaa Reed Richardsia (alias Herra Fantastista) kohtaan. Kun tarinasta saksii kaiken turhanpäiväisen Hollywood-draaman, ei käteen jää kuin langanohut kertomus siitä kuinka suuruudenhulluinkin superpahis kukistuu ystävyyden ja yhteistyön voimalla.

Von Doomin ja ihmenelikon keskinäisen nokkapokan ympärille rakentuva tarina ei ole valkokankaalla kovinkaan ikimuistoinen saatikka mielenkiintoinen, eikä melko löyhästi elokuvan tarinaa jäljittelevä pelikään siihen mitään ihmeellistä tuo. Itse asiassa tuota jo ennalta yhdentekevää tarinaa on nakerrettu jopa entisestään typistämällä pelin välianimaatiot sekä dialogit siihen pisteeseen, ettei tarinan kulusta kerta kaikkiaan ole mahdollistakaan ottaa kunnolla selvää näkemättä elokuvaa. Epäselvän pääjuonen ohella, peliin on ympätty myös tukku itse sarjakuvista tuttujen arkkivihollisten ympärillä pyöriviä sivutarinoita, mutta rehellisyyden nimissä näiden surullisen suppeasti kirjoitettujen juonipalasten seuraaminen vastaa mielenkiintoisuudeltaan lähinnä kuivuvan maalin katselemista. Mistä mystinen myyrämies tulee, miksi hän haluaisi tuhota New Yorkin ja miksi pelaajaa pitäisi edes kiinnostaa? Vastauksia noihin ja lukuisiin muihin sivujuonten aiheuttamiin peruskysymyksiin ovat tuskin ajatelleet edes pelin käsikirjoittajat.

Tietokone- ja konsolipelit ovat muihin tarinankerrontamuotoihin nähden siinä mielessä onnekkaassa asemassa että surkeintakin juonikuviota voidaan kompensoida aina toimivalla pelattavuudella. Fantastic 4:n kohdalla tämä potentiaali on jätetty hyödyntämättä ja kyseessä onkin melkeinpä yksi ikävystyttävimmistä kolmannen persoonan toiminta-/mättöpeleistä, johon allekirjoittanut on kuuna päivänä koskenut. Perusidea on selkeä: pelaaja (tai pelaajat, koska Fantastic 4 sisältää myös kahden pelaajan yhteistyömoodin) nakataan tasosta riippuen yhden tai useamman ihmenelikon jäsenen kenkiin juoksentelemaan pitkin armottoman putkimaisia tasoja, paukuttaen turpaan jokaista vastaan tulevaa vihollista ja väännellen vipuja. Tätä kaavaa toistetaan tasosta toiseen, kunnes vastaan putkahtaa joku pelin lukuisista loppuvastustajista, jonka hoideltuaan pelaaja pääsee toistamaan edellä mainittuja kaavoja hieman erinäköiseen tylsään miljööseen.

Silloin tällöin pelaaja joutuu tilanteeseen, jossa on useampikin ihmenelikon jäsen läsnä samanaikaisesti. Tällöin pelaaja voi lennosta päättää kenen saappaissa tahtoo heilua, tekoälyn huolehtiessa muiden kumppanien hyvinvoinnista. Paperilla ajatus neljän eri hahmon hyödyntämisestä taistelussa ja ongelmanratkonnassa vaikuttaa lupaavalta, mutta valitettavasti Fantastic 4 onnistuu hukkaamaan tämänkin potentiaalin lähes täydellisesti. Vaikka päähenkilöt toki eroavat ulkonäkönsä, kestävyytensä sekä erikoistaitojensa puolesta, jättää pelin päällekäyvä tekoäly sekä suoraviivainen taistelumalli pelaajalle hyvin vähän tilaa muiden kuin suoraan taisteluun liittyvien erikoistaitojen hyödyntämiseen. Esimerkiksi Näkymättömän Naisen näkymättömyys voisi tarjota pelin etenemiseen luovempiakin strategioita kuin vihollisen hetkellisen hämmentämisen, tai ennalta määriteltyjen ansojen välttelyn. Koska muut kuin taisteluun liittyvät erikoistaidot eivät tunnu tarjoavan oikein mitään pelillistä sisältöä, on pelaajalle loppujen lopuksi aivan sama kenen housuissa sitä tätä aivotonta vihollistenpieksentää vääntää.

Neljän oikeasti varsin erilaisen hahmon typistäminen pelattavuudeltaan samaan muottiin tuntuu kuitenkin melko pieneltä haittatekijältä, kun sen rinnastaa Fantastic 4:n muihin pelillisiin heikkouksiin. Yksi silmiinpistävimmistä ala-arvoisuuksista lienee pelin tasosuunnittelu, joka hakee kyllä tylsyydessä vertaistaan. Pelin putkimaiset kentät koostuvat enimmäkseen staattisista hirviöiden kansoittamista huoneista, joita yhdistävät staattiset hirviöiden kansoittamat käytävät. Vaihtoehtoisia etenemisreittejä ei ole tarjolla, eikä huoneiden läpäisyynkään yleensä onnistu muilla taktiikoilla kuin pieksemällä pahikset viimeiseen mieheen. Silloin tällöin eteneminen edellyttää jonkin kytkimen vääntämistä, tai pelaajan erikoisvoimien käyttöä tiukasti skriptatulla tavalla, ennalta määritellyssä kohdassa, joka ei näin pelillisessä mielessä tee kovinkaan suurta eroa kytkimen vääntämiseen. Jippii.

Myönnettäköön kyllä, että on olemassa pelejä, jotka pärjäävät mainiosti yhtä typerryttävällä ja suoraviivaisella taso- ja tehtäväsuunnittelulla, mutta tällöin itse vihulaisten kanssa rähinöinti on toteutettu mielekkäästi. Valitettavasti ala-arvoinen hirviödesign yhdistettynä välttäviin kontrolleihin pitää huolen siitä, ettei Fantastic 4 ole oikeutettu moisiin armopaloihin. Pelin vihulaiskanta vaihtelee kyllä näennäisen runsaasti aina taisteluroboteista muumioihin, mutta jos loppuvastustajat tiputetaan pois, voi pelin viholliset niputtaa käytökseltään karkeasti kahteen ryhmään: aivotta päällekäyviin ja tasaisin väliajoin pelaajaa kohti ampuviin. Siinä missä päällekäyvät vihulaiset aiheuttavat haukottelua tottelemalla hieman liiankin kiltisti järjetöntä lyöntinappien rämpyttämistä, herättävät ampujat lähinnä turhautumista, koska tuleen vastaaminen (niillä ihmenelikon jäsenillä, jotka sen osaavat siis) onnistuu ainoastaan varsin epäintuitiivisen kolmen nappulan kombinaation avulla. Ampumaan kykenemättömillä Herra Fantastisella ja Möykyllä pelattuna ampuvia vihollisia voi lähestyä ainoastaan sivulta toiselle luovien tai pomppien, joka pidemmän päälle osoittautuu vielä tuplaten rasittavammaksi.

Heikkoa pelattavuutta ja hirvittävän huonoa tarinankerrontaa ei Fantastic 4:ssa kompensoida myöskään millään loistokkaalla teknisellä toteutuksella, vaan pelin kauttaaltaan ala-arvoisen toteutuksen kruunaa susiruma grafiikka. Tarkastelipa peliä miten humalassa tahansa, eivät tökerön kulmikkaat hahmomallit, tai valjut tekstuurit jätä epäilyksiä pelin visuaalisesta viimeistelemättömyydestä. Vielä edellä mainittuja visuaalisia piirteitä kamalampaa on pelin suorastaan askeettinen hahmoanimointi. Hahmojen nykivä ja suorastaan huvittavan lyhyisiin animaatiosilmukoihin perustuva liikehdintä ei koske edes pelkästään karkeasti mallinnettuja vihollisia, vaan myös pelin päähahmoja, joiden tönkköä toilailua pelaaja on valitettavasti pakotettu katsomaan läpi koko pelin ja vieläpä suhteellisen läheiseltä etäisyydeltä. Päähenkilöistä etenkin Liekin jähmettyneen näköinen teräsmies-/pikajuoksija-asento olisi kaivannut hieman uudelleenarviointia ennen lopulliseen peliversioon päätymistä.

Audiopuoli kerää selvästi visuaalista antia vähemmän huonoa karmaa, vaikkei mistään kehujen arvoisesta suorituksesta tälläkään saralla voi puhua. Liian tiuhaan toistuvia perussampleja suurempaa harmittelua aiheuttaa viiden pennin näyttelijöillä teetetty ääninäyttely. Tosin, itse ääninäyttelijöiden mollaaminen on kyllä hieman epäreilua, koska pelin surkeaa käsikirjoitusta saisi tuskin kuulostamaan hyvältä vaikka näyttelemässä olisi itse Robert DeNiro. Suureksi ihmetyksekseni pelin musiikin onnistui enimmältä osin välttyä aiheuttamasta (ainakaan allekirjoittaneessa) mitään kovin suurta inhoa.

Lyhyesti:

Fantastic 4 on kylmäverinen yritys kusettaa “tyhmää kuluttajaa” tunnetun elokuvalisenssin voimin. Lähes kaikki pelin osa-alueet aina tarinankerronnasta pelilliseen designiin tuntuu olevan toteutettu niin vasemmalla kädellä, ettei voi kuin ihmetellä kuinka kukaan koskaan missään on voinut pitää tämän pelin toteutusta saatikka julkaisua hyvänä ideana. Tällaiseen roskaan ei oikeasti voi suhtautua muutoin kuin boikotoiden.