Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer arvostelussa

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer on jälleen yksi tämän vuoden supersankarielokuvista. Oikeiden näyttelijöiden tähdittämät supersankarielokuvat nousivat uudenlaiseen suosioon 2000-luvun alussa vuonna 2002 teattereihin ilmestyneen ensimmäisen Spider-Man -elokuvan myötä. Menestystä poiki, joten lisää tuli roppakaupalla. Hulk, Daredevil, uusi Batman, Ghost Rider ja nyt uusimpana tulokkaana vuonna 2005 ilmestyneen ensimmäisen Fantastic 4 -elokuvan filmatisoinnin jatko-osa.

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer -elokuvassa fantastiselle neljän poppoolle selviää, etteivät he ole ainoat supersankarit tässä maailmassa(poislukien ykkösen pahiksen, Dr. Doomin). Mystinen, Terminator 2 -elokuvan pahista muistuttava, sarjakuvistakin tuttu “hopeasurffaaja” nimittäin nostaa tässä elokuvassa päätään. Huolenaiheena fantastisella poppoolla on elokuvassa myös planeettoja tuhoava Galactus.
Luonnollisesti elokuvan virallinen lisenssipeli on tarinaltaan sama, joskin rankalla kädellä karsitun juonen(mikäli se ylipäätänsä uuden Fantastic 4 -elokuvan kohdalla mahdollista on)vuoksi peli pitää asiat hyvin yksinkertaistettuina samalla kun elokuvan juonta siivitetään pelaamisen ohella eteenpäin pelin grafiikalla luoduilla, jotakuinkin kömpelöillä välianimaatioilla, jotka saavat koko korttitalon tuntumaan sekavalta ja sortumispisteessä olevalta.

Entä itse peli sitten? Tuttuun tyyliin pelissä pelataan siis elokuvan juonta ja tapahtumat, kuin tapahtumapaikatkin noudattelevat kutakuinkin esikuvaansa. Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer -pelissä pelaaja pääsee ohjastamaan kaikkia neljää sankaria, tosin yhtä kerrallaan, millä aikaa tietokone ohjastaa ja tappeluttaa muita. Kuten esikuvansakin, kukin nelikon jäsen on kyvyiltään erilaisia. Sue osaa muun muassa muuntua näkymättömäksi ja Johhny käveleväksi tulimieheksi, kun taas The Thing(eli möykky)osaa oikeastaan vain tuhota siinä missä Mr. Fantastic osaa venyä uskomattoman pitkäksi raajoistaan, tosin tiedä sitten onko tämä venyminen aivan yhtä tehokasta tai mahdollista kyseisen kaverin jokaisella osa-alueella?

Itse kentät on suunniteltu siten, että pelaajan on pakko hyödyntää jokaista hahmoa, sillä tämän tästä eteen tulee esteitä, joissa on pakko käyttää jotain tiettyä hahmoa päästäkseen eteenpäin. Kun väliaikaiset esteet on tuhottu tai muuten vaan rampautettu, on aika piestä ja piestä pahiksia. Ja niitähän tässä pelissä saa piestä oikein sydämensä kyllyydestä. Pahiksia tulee usein kerralla pari kourallista ja ne kaikki kestävät armotonta pieksemistä, vaikkakin niitä poltettaisiin tulipalloilla tai iskettäisiin kivinyrkillä otsaan. Ei peli missään nimessä kuitenkaan vaikea tästä seikasta huolimatta ole, etenkään kun sankarit eivät pelissä kuole, vaan ryöpyttämisen jälkeen menettävät tajunsa lyhyeksi hetkeksi.

Pelin edetessä pelaaja pääsee parantelemaan kunkin hahmon taitoja taitopisteillä. Erilaisia osa-alueita on useita yleisestä pieksemistaidosta aina kuhunkin yksittäiseen supervoimaan. Kun taitojen parantelu riittää, tai taitopisteet on käytetty on aika jatkaa pelaamista. Käytännössä pelin tasoissa nähtävä eteenpäin vyörymisen kaava on seuraava: piestään vihollisia, painellaan nappuloita, tuhotaan tai rampautetaan esteet, piestään pahiksia, painellaan nappuloita ja niin edelleen. Tätä jatketaan kunkin tason loppuun ja aina tason loppupahikselle pääsyyn saakka.

Armoton mättäminen on ihan hauskaa tiettyyn pisteeseen saakka, varsinkin kun hahmoja saa vaihdella tappelun tuoksinassa ja käyttää näiden erilaisia taitoja. Pelin vihollisten liiallinen sietokyky alkaa kuitenkin välillä haukotuttaa, kun taas jatkuva nappuloiden painelu on tylsää ja esteiden tuhoaminen kamalan keinotekoista pelin pitkittämistä. Pitkähän peli ei nimittäin missään nimessä ole ja sen pelaa melko sutjakkaasti lävitse aamukahvia hörppimällä ja vieläpä ennen lounasaikaa. Peli on juurikin elokuvan juonen pituinen ja tarkemmin sanottuna juonen, joka on rankalla kädellä karsittu ja yksinkertaistettu, jotta se mahtuisi pelimuottiin. Vielä hieman lisää pitkittämistä tosin saadaan ripottelemalla kuhunkin tasoon keräiltäviä kultaisia kolikoita, joista niitä hahmoihin upotettavia taitopisteitä kertyy, sekä hopeakolikoita, joita muutaman keräilemällä per taso, avautuu pelin valikoihin ekstra-sälää, kuten trailereita katsottavaksi sekä muutama vaihtoehtoinen asuste käytettäväksi itse pelissä. Elokuvan fanit ainakin varmasti nämä kaikki keräävät.

Mikäli pelin tasosuunnittelu edes olisi ollut hieman parempaa, niin olisi pelaamisestakin varmasti nauttinut enemmän. Mutta koska kyseessä on yhtä aikaa itse elokuvan kanssa julkaistava tuote, on peli saatava mahdollisimman nopeasti valmiiksi ja silloin ei jää aikaa innovatiiviselle kenttäsuunnittelulle tai ylipäätänsä millekään muullekaan. Kuten ylempänä tulin jo maininneeksi, on etenemismekaniikka kaikissa kentissä samanlainen, itseään toistava(piestään vihollisia, painellaan nappuloita, tuhotaan tai rampautetaan esteet, piestään pahiksia?), mutta itseään toistavalta tuntuu myös itse tasosuunnittelu. Koko homma on nimittäin paketoitu yhteen erittäin putkimaiseen pelikokemukseen, jossa pelaaja tyhmänä ravaa putkesta toiseen tappaen vihollisia. Kaiken kukkuraksi kenttien miljööt ovat nekin todella tylsistyttäviä pelata. Oli kyseessä sitten sotilastukikohta, New Yorkin kaupunki, vanha neuvostoliiton hylätty avaruusasema avaruudessa taikka Himalajan-vuoristoon sijoittuva luolakenttä, ovat kaikki kentät siitä huolimatta liian samanlaisia putkimaisia pelattavia ja yleensäkin ottaen kyllästyttävän geneeristä ja tasapaksua kökköä. Mahtuu näiden tavallisempien kenttienkin joukkoon muutama “takaa-ajo” kenttä, jossa Johhnyn on yksin jahdattava hopeasurffaajaa pitkin tunnelia. Täysin yhdentekeviä pätkiä nämäkin, mutta koska elokuvan juonen mukaan mennään, niin onhan niitä pakko ollut muun pelin sekaan tunkea.

Pientä lisähauskuutta ja lisäintoa pelistä voi tosin saada irti pelailemalla peliä yhdessä kaveriporukan kanssa. Peli tukee neljän yhtäaikaisen pelaajan samanaikaista pelaamista, joten peli on mahdollista pelata yhdessä kavereiden kanssa lävitse. Jo yhdenkin kaverin kanssa pelattuna kokemus paranee hieman siitä mitä se on yksinään tahkotessaan. Kun kerran tällainen neljän pelaajan yhteistyömoninpeli on peliin pakattu, niin miksikäs sitä Live-tukea ei oltu lainkaan muistettu laittaa, varsinkin tänä päivänä kun rekisteröityneitä Xbox Liven käyttäjiä on enemmän kuin koskaan ja nettipelaamisenkin kuuluisi olla se päivän sana? Kaikilla kun ei välttämättä ole ylimääräisiä ohjaimia, tai kavereita lähistöllä tai ylipäätänsä kavereita, joita tämä roska kiinnostaisi. Mutta kun ei, niin ei.

Audiovisuaalisesti on pääosin pettymys. Fantastic 4 poppoo on kyllä hienosti mallinnettu ja varmasti pelin koko yksityiskohtaisin osa-alue, mutta valitettavaa on se, että Sueta näyttelevä Jessica Alba ei näytäkään Jessica Albalta, ainakaan kasvojensa osalta. Muu osa-alue on graafisesti siinä ja siinä. Grafiikka on terävää ja esimerkiksi Johhnyn “tulimies” -efekti on näyttävä, mutta muutoin ei pelissä mitään visuaalisuuden rajoja murreta. Äänimaailma, eli perusääniefektit ja taustamusiikki ovat ihan mukiinmenevät, mutta isoa rahaa ei selvästikään ole tämän pelin kanssa vilauteltu, sillä Activisionin ensimmäiseen Fantastic 4 -elokuvaan perustuvasta lisenssipelistä poiketen Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer -pelissä ei kuulla kenenkään elokuvassa näytelleen henkilön ääninäyttelyä, vaikkakin ääninäyttely näin yleensä ottaen pelissä aivan hyvin tuntuukin toimivan.
Tähän loppuun voinen todeta, etten tätä uusinta Fantastic 4 -rainaa ole vielä ehtinyt katsastamaan, mutta enpä oikeastaan tämän pelin pelaamisen perusteella edes haluaisikaan. Kerrankin oheistuotteilla markkinointi toimii myös negatiiviseenkin suuntaan.