Afrikka, kuten länsimainen yleissivistys sen käsittää, on vaarallinen sisällissotien ja tautien riepottelema paikka, josta löytyy köyhyyttä, nälänhätää ja vallanhimoisia diktaattoreita. Vaikka koko totuus on epäilemättä hyvin erilainen, ei Far Cry 2 ota asiakseen parantaa sarvimantereen mainetta, vaan tarjoilee juuri tätä samaa lohdutonta näkemystä räiskintäpeliksi puettuna. Rohkeus ei ole riittänyt kaikkein arimpien aiheiden, kuten nälkäkuoleman niittämien pakolaisleirien tai mantereella rehottavan HIV-ongelman sivuamiseen, mutta ei tässä mistään lastenpelistä ole kyse. Far Cry 2:n Afrikka on kaunis, mutta lohduton paikka, jossa ihmishenki on halpa, naapuruussuhteita vaalitaan Kalashnikovilla ja kimppakyyti tarkoittaa seisomapaikkaa pickupin perään pultatulla konekiväärilavetilla.
Far Cry 2:n tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään keski-afrikkalaiseen tasavaltaan, joka keikkuu sisällissodan partaalla, vanhan diktatuurin kaaduttua. Pelaaja loikkaa hornankattilaan vapaavalintaisena palkkasoturina, jota ei niinkään kiinnosta maan räjähdysherkkä sisäpolitiikka, kuin tehtävä, joka kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: “tapa konfliktin osapuolia varustava asekauppias, lempinimeltään The Jackal”. Tehtävä on suoraviivainen, mutta se ei luonnollisestikaan tarkoita, etteikö pelaaja joutuisi sotkeutumaan kyynärpäitään myöten maata repivään konfliktiin ja tekemään lopulta koko valtakunnan kohtaloon vaikuttavia ratkaisuja.
Pelaajalta otetaan luulot pois lyhyellä intro-episodilla, joka alkaa malarialla, jatkuu lyijymyrkytyksellä ja päätyy hieman juoksupoikamaiseen tehtävien suorittamiseen. Ensivaikutelma ei ole häävi; peli näyttää kauniilta, mutta tuntuu putkimaiselta, eivätkä monimutkaiset kontrollit ja klaustrofobisen ahtaat viidakkopolut tahdo vakuuttaa. Maltti on kuitenkin valttia; kunhan laiskanlaisesta alusta pääsee yli, paljastuu Far Cry 2 itse asiassa täysiveriseksi hiekkalaatikkopeliksi, jossa meneminen on vapaata ja tekeminenkin niin kauan, kunhan keskittyy joko tehtävien suorittamiseen tai satunnaisten sissipartioiden teurastamiseen Juoni hyppää kohteliaasti taka-alalle ja pysyy siellä aivan pelin alkua, loppua ja paria käännekohtaa lukuun ottamatta. Tapahtumia edistäviin juonitehtäviin toki patistetaan näppärästi käsikirjoitetuilla tekosyillä, mutta nämä tuntuvat enemmänkin sissijohtajien ja muiden kaaoksesta hyötyvien osapuolten irrallisilta päähänpistoilta, kuin kiinteän tarinan harkituilta juonikäänteiltä. Ratkaisu on oikeastaan ihan hyvä, sillä tällaisena pelitapahtumien kulku myötäilee enemmän todellisen sisällissodan julmaa logiikkaa, kuin jossain Hollywoodin kellarissa väärennettyä muovidraamaa.
Rakenteeltaan, Far Cry 2 muistuttaa itse asiassa melkoisesti Ubisoftin vuoden takaista hittiä, Assassins Creedia. Kummankin pelin tehtäväsuunnittelu luottaa itseään toistaviin kaavoihin, joskin Far Cry 2 tekee tämän pykälän verran monimutkaisemmin. Pelin valtavalta kartalta löytyy kyliä, asekauppoja, piilopirttejä, radiomastoja, bussiasemia sekä sissien ja palkkasoturien miehittämiä tarkastuspisteitä, joilla kaikilla on oma erityinen funktionsa. Päätehtävät käynnistyvät useimmiten neutraaleiksi vyöhykkeiksi julistetuista kylistä, radiomastoilta saa ylimääräisiä tappotehtäviä, asekaupoissa voi shoppailla kalustoa, tai ansaita uutta rautaa, suorittamalla toinen toistaan identtisempiä väijytystehtäviä, piilopirteissä tallennellaan peliä ja vedellään unta palloon, jne. Maastoon on kätketty myös primitiivisellä paikantimella varustettuja timanttisalkkuja, joita voi jäljittää seuraamalla karttaruudussa näkyvän muka-gps-paikantimen tihentyvää tai harvenevaa välkyntää. Tämä tuo mieleen Assassins Creedin lippujahdin, joskin timanttien arvo asekaupan valuuttana tekee salkkujen tonkimisesta huomattavasti mielekkäämpää.
Yksi Far Cry 2:n ihastuttavimpia ja vihastuttavimpia puolia on sen uskomaton maailma. Kunhan alun klaustrofobisista viidakkopoluista pääsee yli, löytyy pelimaailmasta valtavia savanneja, vehreitä jokiuomia, jylhiä vuoristomaisemia ja jopa hiekka-aavikoita keitaineen. Siellä täällä voi törmätä ihmisen kädenjälkeen, kuten massiivisiin siltoihin, käyttökelvottomaksi rapautuneisiin rautateihin, roskaisiin huoltoasemiin ja puhki ruostuneisiin autonraatoihin, jotka kaikki kertovat omaa karua tarinaansa vuosikausien köyhyyden ja sisällissodan kourissa riutuneesta yhteiskunnasta. Myös luonto on itsessään näkemisen arvoinen; vaikkei nyt mihinkään aivan Crysiksen tasoiseen ekoelämykseen ylletäkään, kasvavat pusikot, palmut sun muut lehvästöt riittävän tiheästi luodakseen uskottavan illuusion ihan oikeasta viidakosta. Oksien välistä pilkistävät auringonsäteet sekä realistinen vuorokaudenaikojen vaihtelu tuovat oman pikantin lisänsä tähän kauniiseen kokonaisuuteen. Vihastuttavista puolista saa vain lyhyen, mutta ytimekkään listan: välimatkat ovat valtavia, eikä teleporteista käyviä bussiasemia, saatika tuiki-tärkeitä tallennuspisteitä ole ripoteltu riittävän tiheään. Jostain syystä myös kaikki vastaantulijat ovat vihamielisiä, mikä lisää mahdollisuuksia päästä hengestään vailla kunnollista tallennusta ja tekee matkustamisesta muutenkin hitaahkoa. Edes autoilla tai jokiveneillä ei pääse kiertämään ongelmia, sillä nämä munankuoret päästelevät savua jo parin osuman jälkeen ja pelin loppupuoliskolla vihulaispartioilta alkaa muutenkin löytyä sinkoa sekä kranaatinheitintä arsenaalistaan.
Far Cry 2:n varsinainen pääasia, eli taistelu, on hoidettu erittäin mallikkaasti. Ensimmäisen Far Cryn tyytymättömyyttä aiheuttaneesta scifi-käänteestä on otettu opiksi ja tällä kertaa vastapuolella taistelee pelkkiä ihmisiä. Tekoäly hoitaa hommansa tehokkaasti, mutta inhimillisesti; vihulaiset jäljittävät pelaajaa näkemänsä ja kuulemansa perusteella ja ovat näin ollen myös kätevästi harhautettavissa. Taistelussa nämä pirulaiset kiertelevät ja kaartelevat pelaajaa, kuin lauma vihaisia tekijänoikeusjuristeja, iskien selustaan aina kun tilaisuus sallii. Puolet taistelun viehätyksestä tulee pelin mainiosta aseiden mallinnuksesta; tarjolla on noin kolmisenkymmentä oikean maailman luotiruiskua, äänenvaimennetuista hernepyssyistä jalustalta ammuttaviin konekivääreihin, joista kaikki näyttävät, tuntuvat ja kuulostavat siltä, että ne on tehty todella tappamista varten. Tähtäily hoidetaan asiaankuuluvasti rautatähtäimen läpi ja aseet saattavat jopa jumittua kesken hektisimmän tulitaistelun, mikä tuo oman lisänsä pelin jo lähtöjään lohduttomaan tunnelmaan. Viimeisenä silauksena, pelin ympäristöt reagoivat taisteluun juuri niin hienosti, kuin modernilta räiskintäpeliltä uskaltaa odottaa. Luodit ja kranaatit katkovat oksia ja ravistelevat puita, kaasupullot eivät tapansa mukaan räjähdä osumasta, vaan lähtevät holtittomaan rakettimoottorimaiseen kiitoon, sytyttäen kuivan savannin kirjaimellisesti liekkeihin ja jopa veteen heitetyt kranaatit ovat tällä kertaa riittävän tehokkaita paiskaamaan läheisen jokiveneen miehistön vetiseen hautaansa. Peli suorastaan vilisee vastaavia yksityiskohtia, mutta niiden havaitsemisessa on oma hauskuutensa, jota on turha arvostelussa sen enempää vesittää.
Kun tekoäly on alistettu ja The Jackal saatettu autuaammille asemarkkinoille, jatkuvat tappojuhlat netissä. Far Cry 2 tarjoaa sen odotetun valikoiman moninpelimoodeja tavallisesta deathmatchista, lipun- tai oikeastaan timantinryöstöön. Pakollisena uutuutena toimii tällä kertaa “Uprising”, joka yhdistää perinteistä Battlefield-henkistä kiintopisteiden valtausta ja Counter Striken VIP-moodia siten, että ainoastaan joukkueiden kapteenit voivat suorittaa valloituksia. Melko perinteisellä muotilla valettujen pelimuotojen lisäksi, pakettiin on ympätty näppärän oloinen karttaeditori ja työkalut, jolla omat hengentuotoksensa saa julkaistua koko nettiyhteisön iloksi. Aika näyttää kuinka tämä veto ottaa tulta alleen, mutta ainakin ideasta täytyy antaa pisteet kotiin.
