Far Cry arvostelussa

Eurooppalainen peliteollisuus tuntuu nykyään vain kasvavan ja kasvavan jenkkiläisten vastaavan rinnalla. Aikoinaan ensimmäisiä todella hyviä eurooppalaisia pelejä oli Illusion Softworksin kehittämä sotapeli Hidden & Dangerous. Sen jälkeen ollaan nähty muun muassa yksi parhaimmista sotapeleistä koskaan nimeltä Operation Flashpoint, sekä suomalainen Max Payne sekä GTA-tyylinen Mafia, Hidden & Dangerous 2 ja Max Payne 2.

Nyt uusimpana tulokkaana europelien joukkoon liittyy Ubisoftin julkaisema Far Cry, jonka tekijätiimi CryTek koostuu USAn ja Kanadan lisäksi usean eri Euroopan maan kansallisuuksista, kuten Viro, Espanja, Ukraina, Italia, Suomi, Saksa ja Hollanti. Miten on monikansallinen tiimi onnistunut debyyttipelissään ottaen huomioon sen seikan, että jättijulkaisija Ubisoft tuntuu näinä päivinä julkaisemaan ainostaan laatupelejä?
Hyvin ollaan saatu pullat uuniin ja paistettua, mikä käy ilmi jo heti pelin pelaamisen alkumetreillä. nVIDIAN teknologiademona alkunsa saanut Far Cry kipuaa PC:n räiskintäpelien kärkikaartiin heittämällä, mutta syy siihen miksi näin on selviää vain lukemalla arvostelua eteenpäin. Pelissä omaksutaan Jack Carverin, entisen CIA-agentin rooli, joka ikävän menneisyytensä takia vuokraa tätä nykyä venekyytejä ihmisille jotka niitä halajavat. Eräänä päivänä Jack saa hommaksi kuljettaa Valerie nimisen naisen autiolle paratiisisaarelle Micronesiassa. Kun keikka on hoidettu loppuun räjäyttää joku yht’ äkkiä Jackin veneen tuusan nuuskaksi. Jackille ei jää muuta mahdollisuutta kuin uida itse samaisen paratiisisaaren rantaan ja lähteä etsimään saarelta Valerieta, joka on ainut ihminen Jackin itsensä lisäksi satojen kilometien etäisyydellä.

Alkutavailluksen jälkeen käy nopeasti ilmi, että saari ei todellakaan ole autio ja Valerie on otettu vangiksi. Saarella eräs ilkeä tohtori-setä tekee kaikessa rauhassa omia hulluja kokeitaan erilaisilla kädellisillä eläimillä ruiskuttaen niihin omaa DNA:taan, tarkoituksenaan luoda oma superarmeija. Jack päättää entisenä CIA-koviksena pelastaa Valerien ilkeiden poikien kynsistä. Koska tohtorin lukuisat kätyrit eivät pidä siitä ollenkaan, että kirkkaanpunaisessa hawaijilaispaidassa ympäriinsä aseiden kanssa toikkaroiva Jack on saapunut saarelle, kohtaa pelaaja oletettavastikin paljon vastarintaa pelin kuluessa.

Alun pelkän viidakkoveitsen kaveriksi pelaaja löytää pelin kuluessa muutamia uusia aseita auttamaan tässä vaativassa tehtävässä. Aseita Jack voi kerrallaan kantaa mukanaan viisi kappaletta ja jos asekiintiö on täynnä voi uuden aseen ottaa mukaan ainoastaan pudottamalla jonkin mukanaolevista maahan. Ihan hyvä näin, koska tällöin pelaaja joutuu hieman taktikoimaan ja käyttämään päätään sen suhteen mistä aseista kannattaa pitää kiinni.

Erilaisia aseita pelissä on yksitoista ja onkin ihan hyvä, ettei aseita ole lähdetty väsäämään tuhatta erilaista vaan sen sijaan ollaan keskitytty siihen, että ne muutamat mitä pelissä on, ovat toisistaan tarpeeksi erilaisia, eli eritehoisia ja erilaisen kantaman omaavia. Siinä missä esimerkiksi pistoolilla saa melko tehokkaasti tapettua yhdellä iskulla ampumalla päähän pienen etäisyyden päästä saa rynnäkkökiväärillä ampua hieman enemmän, mutta se kantaa paljon pidemmän matkan pääähän aseen rekyyliä unohtamatta.

Pelin ase-arsenaali käsittää käytännössä edellä mainittujen viidakkoveitsen, Falcon 357-pistoolin ja M4-rynnäkkökiväärin lisäksi vaimennetun MP5 SMG:n, zoomaavan P90 SMG:n, tarkka-ampujan kiväärin, AG36, -ja OICW rynnäkkökiväärit, Jackhammer haulikon, sekä konekiväärin ja singon. Lisäksi tarjolla on muun muassa heitettäviä räjähteitä ja pelin kenttiin tiettyihin paikkoihin valmiiksi kiinni pultattuja konekiväärejä.

Hyvästä asevariaatiosta huolimatta peli ei ole aivan niin päätöntä räiskintää kun sopisi olettaa. No, siis onhan peli aivan selkeästi niitä puhtaimman luokan räiskintäpelejä isolla R:llä, mutta vuonna 1998 julkaistun ja Valve Softwaren kehittämän paljon mainetta niittäneen Half-Lifen tapaan peli panostaa räiskimisen ohella varmastikin yhtä paljon, ellei enemmän pelin oikeanlaisen tunnelman luomiseen. Pelissä tunnelma onkin varsin kohdallaan ja parhaillaan painostava ja jopa pelottavakin. Tämän takaavat hyvä tasosuunnittelu, upea audiovisuaalinen anti ja uskottavat viholliset, joka kiteyttää tämän kolmiyhteyden kahteen hienoon sanaan: onnistunut toteutus.

Pelissä seikkaillaan käytännössä yhden valtavan saaren sisällä, joka tosin jakautuu useampaan pienempään saarekkeeseen. Pelin aikana Jack seikkailee saaren ympäristön lisäksi myös pahan tohtorin rakennuttamissa rakennuksissa saaren uumenissa, mihin lukeutuu kaikenlaiset laboratoriot ynnä muut tukikohdat. Saaren ulko-ilmatilojen ja sisätilojen välillä kuljetaan sujuvan yhtenäisesti, mutta vaikka Far Cry onkin juonensa osalta hyvin lineaarinen perusräiskintä niin saaren valtava koko ja tavoitteiden useat eri lähestymistavat antavat pelaajalle erinomaisesti sen vaikutelman, että etenemistapoja on useita ja koko kokemus on epälineaarinen. Pelaaja voi FPS-peleille hyvin ominaiseen tyyliin juosta tilanteisiin aseet laulaen, mutta periatteessa tämä ei kuitenkaan aina kannata, koska Jack ei kestä loputonta määrää iskuja ja joskus matka seuraavalle ensiapulaukulle ennen valmiiksi määritetylle tallennuspisteelle ehtimistä voi olla pitkä.

Pelissä avainsanana onkin yllätyksellinen hyökkääminen ja niin sanottu hiippaileminen ja piilosta iskeminen. Tätä tarkoitusta palvelee ulko-ilma tiloissa saaren kasvillisuuden valtava määrä, jonka sekaan voi helposti sukeltaa piiloon. Joskus tosin tuntui siltä, ettei maastoon piiloutuminen toimi odotetulla tavalla, kun viholliset äkkäävät Jackin turhankin helposti tetsaamassa pusikoista.. Tietysti sillä kirkkaan punaisella hawaiji-paidalla voi olla jotain osuutta asiaan. Useimmiten piiloutuminen kuitenkin onnistui hyvin ja Jackilla pystyi ryömimään lähemmäksi vihollisten leirejä kasvien suojasta. Vihollisia voi myös yrittää harhauttaa heittelemällä loppumattomia määriä mukana olevia kiviä sinne tänne, jonka jälkeen viholliset rupeavat tutkimaan mistä ääni oikein tuli. Kun ammuskelu jossain vaiheessa väistämättä kuitenkin alkaa, eivät viholliset ole mistään aivan tyhmimmästä päästä.

Viholliset osaavat suojautua, ampua suojasta, yrittää piirittää pelaajaa ja niin edelleen. Tilanteen näyttäessä epätoivoiselta vihollisen kannalta osaavat ne myös pötkiä pakoon tai kutsua lisäjoukkoja tekemällä hälytyksen, jolloin pelaaja saa usein lisää maajoukkoja, sekä konekiväärimiehellä varustetun helikopterin vastaansa. Hienona yksityiskohtana puut ja pensaat alkavat huojumaan helikopterin aiheuttaman ilmavirran mukana voimakkaasti, kuten yleensä oikeassakin elämässä. Puskien ja puiden suojassa ryömimisen lisäksi pelaaja voi myös hyödyntää ulkona ollessaan pelin lukuisia vesistöjä, joihin sukeltelemalla voi yrittää välttää vihollisen silmätikuksi joutumista. Jos tosin sukeltelee liian lähellä pintaa käy usein niin, että vihollinen huomaa pintaan nousevat kuplat ja alkaa ammuskelemaan veteen mistä kuplia nousee. Vesistöjä vartioimassa kun usein näkee vihollisen partioveneen johon on pultattu konekivääri.

Veneestä puheen ollen ei Far Cry ole pelkkää jalan kulkemista. Pelaaja voi esimerkiksi Halon tapaan hypätä ajoneuvon, kuten jeepin, kumi -tai tavallisen veneen ja riippuliitimen puikkoihin. Jeepillä voi ajaa vihollisten yli, jonka lisäksi tavallisella veneellä ja jeepillä voi ampua myös niistä löytyvän konekiväärin avulla, sekä riippuliitimestä pelaajan oman aseen avulla.

Vaikka medium-tasolla ja automaattisella tekoälyn-balanssisäädöllä pelattuna pelaaja saakin melko hyvän vastuksen vastaansa tuntui välillä siltä, että tekoälyn älystä puuttuisi se viimeinen silaus. Ehkä tunne tuli siitä, kun välillä iso kasa vihollisia vain tuli ja tuli pelaajaa kohti, vaikka pelaaja pistikin niitä pinoon sitä mukaa kuin ne näköpiiriin ilmaantui. Eli toisin sanoen, vihollisilta puuttui ehkä kuitenkin pääosin se itsesuojeluvaisto. Kaikesta huolimatta peliä oli varsin nautinto pelata, eikä tekoälyn pienet puutteet pilanneet pelikokemusta käytännössä mitenkään.

Audiovisuaalisesti peli todellakin on jotain uskomattoman hienoa. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä millainen peli on livenä, mutta yritän tässä nyt kuitenkin parhaani mukaan antaa siitä jonkinlaisen kuvan. Kuvittele arvostelun kuvissa näkyvä paratiisisaari, jossa kaikki kasvusto mukaanlukien puut, pensaat ruohonkorsia myöten huojuvat tuulessa. Vesi kimaltelee upeasti ja kaikki ympärillä oleva heijastuu kauniisti veden pintaan, minne voi milloin tahansa hypätä uimaan. Kasvustoa on jumalaton määrä pitkälle piirtyvän näköetäisyyden todistaessa tätä faktaa. Kaikkialle voi mennä, eikä näkymättömiä seiniä tai mitään muutakaan tule vastaan estämään tätä fantastista seikkailua.

Peli onkin graafisesti PC:n rautapuolta tällä hetkellä tehokkaimmin hyväksi käyttävä peli, osittain varmasti siksi, että peli on kehitetty yksinomaan PC:lle eikä millekään konsolille. Edellä mainitun huomaa ruudulla upean grafiikan lisäksi myös pelin pyörimisestä. Testikoneella peli pyöri kyllä sulavasti, tosin kaikkia graafisia herkkuja ei oltu eikä voitu ruuvata aivan täysille. Tästä huolimatta peli näytti varsin upealta, kuten kuvista varmastikin käy ilmi. Näkyvin heikkous testikoneessa kuitenkin oli muistin määrä ja se ilmeni pelissä välillä siten, että koko homma meinasi hyytyä kasaan, kun koneen kovalevy alkoi joskus rutisemaan hullun lailla äänien, sekä musiikin jäädessä junnaamaan paikoilleen. Kenttien latausajatkin olivat kenttää ensimmäistä kertaa ladatessa sellaista kahden minuutin luokkaa. Onkin varsin helppo tästä päätellä, että testikoneessa ollut 512 megatavua muistia voidaan pitää ehdottomana minimivaatimuksena pelille, vaikkakin pelin virallisissa vaatimuksissa tämä arvo on vain 256 megatavua.

Far Cryn äänipuoli sopii pelin grafiikan kanssa yksi yhteen erittäin hyvin. Saaren lukuisissa maisemissa seikkailtaessa kuulee kaiuttimista lintujen laulua, heinäsirkkojen sirinää ja muuta luontoon olennaisena kuuluvaa ääntä. Pelin ulko-ilma tuntuukin entistä enemmän ulko-ilmalta juuri siksi, että kerrankin ollaan osattu tehdä peli jossa se luonto todellakin elää, eikä ole kuolleen hiljainen. Taustalla soi valtaosan peliajasta rauhallinen, mutta painostavatunnelmainen musiikki, joka saa enemmän toiminnallisempaa tempoa alleen siinä vaiheessa kun ruudun vasemmassa alalaidassa killuva “hiiviskely-mittari” alkaa saada punaisia arvoja ja viholliset ovat äkänneet pelaajan. Viholliset myös höpöttävät itsekseen tyyliin “I’m going to kill you!”, “Did you hear that?” tai “I think it was nothing” repliikkien aina riippuessa toki siitä, onko vihollinen havainnut pelaajan, vaiko esimerkiksi juuri tullut siihen tulokseen, että kuulikin puskien seasta vain omiaan. Lisäksi aseiden äänistä löytyy sitä tarvittavaa munaa samaten kuin räjähdykset kuullostavat muhkean massiivisilta.

Far Cry on eittämättä yksinpelillisesti yhtä nautintoa, mutta ei hupi siihen lopu. Siinä vaiheessa, kun yksinpeli on kahlattu lävitse voi pelinautintoa jatkaa moninpelinä joko netin tai lähiverkon välityksellä. Peli tarjoaa kolme moninpelimuotoa ja kuusi erilaista moninpelikarttaa. Moninpelimuodot ovat deathmatch, team deathmatch ja assault. Kaksi ensinnä mainittua ovat niitä perinteisiä ja nimestä pääteltäviä ja assault on hieman Battlefield: 1942-pelin conquest-pelimuodon tapainen, jossa kaksi joukkuetta yrittää kummatkin vallata itselleen mahdollisimman monta lippupaikkaa.
Assaultissa on myös käytössä kolme eri hahmoluokkaa joita ovat perussotilas, tarkka-ampuja sekä eräänlainen teknikko. Perussotilaalla on toki käytössään ne järeimmät aseet, kun taas tarkka-ampuja on erikoistunut tappamaan etäisyyden päästä. Teknikko osaa ampumisen lisäksi korjata/tuhota rakennuksia, sekä parantaa tiimikavereita. Far Cryn moninpeli on melkeinpä yhtä hauskaa kuin yksinpelikin ja vaikka erilaisia karttoja onkin vain kuusi on niissä tarpeeksi pelattavaa niiden laajan koon ansiosta. Kaikki kartat sijoittuvat ulkosalle ja kartoissa on yksinpelin tapaan paljon erilaisia mahdollisuuksia sotia kasvillisuuden, vesistöjen, ajoneuvojen sekä erilaisten rakennelmien ansiosta.