FlatOut 4 - Total Insanity arvostelussa

Suomalainen Bugbear kehitti debyyttipelinään mainion Rally Trophyn, mutta sittemmin studion maine karttui pääasiallisesti FlatOut -pelisarjan ansiosta – tai siis ainakin siihen asti, kunnes oikeudet omistanut julkaisija meni konkurssiin ja pelisarjan lisenssi myytiin muualle.

Siinä missä Bugbear puuhastelee nykyään jo varsin pelattavan autopelin, Wreckfestin parissa PC:llä, on FlatOut -pelisarja nyt jo toistamiseen vieraiden käsissä. Kymmenen vuotta sitten julkaistu FlatOut – Ultimate Carnage oli kenties sarjan huipentuma ja Bugbearin viimeinen. Pelasin – ja pelaan toisinaan edelleen Ultimate Carnagea innoissani ystäväni kanssa, siitä huolimatta, että arvostelustani on kulunut jo noinkin kauan. Etenkin eräänlainen partypelaaminen ja uusien ennätysten yrittäminen pelin stunteissa on ollut suurta hupia ja saanut vedet nauramisesta silmiin lukuisat kerrat.

FlatOut 3: Chaos & Destruction hollantilaisten työstämänä olikin sitten jo jotain aivan jäätävää. En itse ole peliä pelannut, mutta lukuisat muiden medioiden arvostelut sekä videot Youtubessa kertovat ainakin kamalan sumuisesta ja suttuisesta grafiikasta sekä naurettavasta fysiikanmallinnuksesta.

Uusin, FlatOut 4 – Total Insanity sen sijaan on ranskalaisen Kylotonn Gamesin käsialaa, joka tunnetaan lähinnä keskinkertaisesta WRC 5 -pelistään, MyBody Coach -peleistä, sekä Truck Racerista. Jälkimmäisin peli ainakin kuvien perusteella muistuttaa erehdyttävästi FlatOutin kaltaista peliä rekoilla. Ehkä se riitti meriitiksi kehittä uusin FlatOut.

Pikaiselta katselmukseltaan FlatOut 4 tarjoaa aika pitkälti tuttua sisältöä. Päävalikosta löytyvät pikapelimoodi, moninpelitila, uramoodi sekä FlatOut -pelimuoto. Hollantilaiset tosin ovat muuttaneet nimeämispolitiikkaa hieman: FlatOut mode ei ole enää uusimmassa pelissä se ”uratila”, koska career hoitaa sen osuuden. Sen sijaan FlatOut pitää sisällään vanhan carnage moden stuntit, romurallit, beat the bombit sun muut hassunhauskat pelitavat.

Careerissa tahkotaan tuttuun tapaan kisoja kolmessa eri sarjassa: derbyssä, classicissa sekä allstar-luokassa. Derby pitää sisällään ruosteisia romuralliautoja, classic-luokka laidasta laitaan pienellä sporttivivahteella varustettua menopeliä ja viimeinen luokka, allstar on se, josta löytyvät pelin kalleimmat sekä tehokkaimmat autot.

Uramoodia pitää pelata, mikäli haluaa avata autoja ja ratoja käyttöön pikapelissä tekoälykuskeja vastaan. Uramoodissa tutusti pelataan cup-tyyppisiä, useamman kisan kokonaisuuksia, mutta myös yksittäisiäkin tapahtumia, kuten ”last man standing” romurallia, nopein kierrosaika -kisaamista sekä assault-kisoja, joista viimeksi mainittu ovatkin uusi tuttavuus.

Assault on silti kaikkea muuta kuin siistiä. Käytännössä assault on FlatOut aseiden kanssa. Eli vähän kuin Mario Kart tai jokin vastaava – voitte kukin mielessänne kuvitella miten se soveltuu tähän pelisarjaan. Yritetään selvitä maaliin ykkösenä samalla, kun nitro täyttyy automaattisesti ja tarjolla on neljää erilaista asetta, joita voi käyttää vihollisen pään menoksi. Kunhan mittarissa on riittävästi nitroa, niin aseen voi aktivoida. Viskotaan esimerkiksi dynamiittia radalle muiden päänmenoksi.

Käytännössä assault-kisat ovat kuitenkin yhtä järkyttävää kaaosta, kun oma auto lentelee hallitsemattomasti pitkin rataa kieppejä tehden ja seiniin törmäillen, muiden kuskien nakellessa surutta omia aseitaan pitkin rataa. Tekoäly luonnollisesti pomppaa näistä jaloilleen aina paremmin kuminauhansa avulla, mutta jatkuva ajamisen ja vauhdin päättyminen pelaajalle on kohtalokkaampaa. Jos tuuri käy, saattaa pelaaja kuin ihmeen kaupalla selvitä kärkikolmikossa maaliin.

Valtaosan ajasta hyvien sijoitusten saavuttaminen ei kuitenkaan ole oikeastaan edes kovin vaikeaa yleisellä tasolla. Pelin tekoäly kun on sanalla sanoen surkeaa. Tätä kompensoimaan on luotu siksi kuminauhatekoäly, mutta myös annettu muille kuskeille kyky tuuppia ja kiilata pelaajan autoa tehokkaasti radalta ja päin esteitä. Pelaaja itse harvoin pystyy samaan ja tekoäly on välillä kuin liimattu tiehen.

Vaikka Bugbearinkin peleissä oli se kuminauha, se oli hyvin tasapainotettu. Suuri osa jännitystä kisojen aikana syntyi myös siitä, että pelaajalla oli mahdollisuus saada sijoituksia runnomalla jotkut kuskit kokonaan pois kisasta. Nelikisaisen cupin viimeinen koitos ja pelaaja runnoo pistetilaston johdossa olevan kuskin? Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun sai kultapokaalin kovan työn päätteeksi. FlatOut 4:ssä ketään on lähes mahdotonta tuhota pois pelistä.

Radat ovat myös suunnittelultaan lähes järjestäen epätasaisia. On kohtia, joissa ajaminen ja kisaaminen on selkeää, mutta haastavaa ja sitten on kohtia, joissa ei tiedä mistä pitäisi kääntyä tai minkälaiseen esineeseen saa törmätä ja mihin ei.

FlatOut-peleissä kun on aina ollut ideana, että radanvierustalla olevaa rojua kun pökkkii ja runnoo, alkaa kertyä etulyöntiasemaa antavaa nitroa mittariin, jota voi käyttää edukseen. FlatOut 4:ssä ei kuitenkaan aina välttämättä tiedä tai selkeästi näe minkä tyyppinen objekti edessä häämöttää ennen kuin on jo liian myöhäistä ja pelaajan auto pysähtyy kuin seinään. Tai sitten rikottavien objektien, kuten aitojen ja renkaiden seassa onkin yllätyksellisesti jotain, mikä toimii seinänä pelaajan autolle. Ei muuta kuin Y-nappulaa, jotta resetoidaan auto takaisin radalle ja menetetään samalla useampi sija. FlatOut 4:ssä resetointia saa käyttää aika usein.

Osittain tämä hahmotusvaikeus ajaessa johtuu ihan siitäkin, että pelin grafiikka on vuoden 2017 peliksi paikoin luokattoman suttuista. Ollaan pelaajina totuttu jo paljon parempaan ja muutoinkin, kun Ultimate Carnage jo Xbox 360 -konsolilla oli paremman näköinen, on ranskalaisten saavutuksia (tai niiden puutetta) vain ihmeteltävä.

Siedettävää visuaalinen anti monesti kyllä on, useammissa radoissa (parempaa ainakin kuin FlatOut 3:ssa!) mutta välillä tulee eteen hetkiä, kun ei oikeasti meinaa nähdä eteensä ja silmään pistävät sahanlaidat ja grafiikan ”väreily” häiritsevät keskittymistä. Peli kärsii myös ajoittain nytkähtelevästä ruudunpäivityksestä, joskaan ei jatkuvasti.

Pelin fysiikanmallinnuskin on vähän niin ja näin eikä autoilla monesti tunnu olevan kunnolla paino-ominaisuuksia, toisin kuin Bugbearin kehittämissä peleissä, joissa pystyi mutkissa heittämään kivasti perää driftaten, mutta piti olla varovainen ettei lähde lapasesta. FlatOut 4:ssä autot pomppivat ja heiluvat odottamattoman epärealistisesti ja saattavat kellahtaa jopa kyljelleen pienemmistäkin kivistä, joita ei edes meinaa nähdä tai erottaa muusta grafiikasta. Peränheittäminen hyvällä perstuntumalla on lähes mahdotonta ja käsijarrun käyttö yleensä stoppaa hyvän menon.

Mielessä myös useasti kisatessa pyörii ajatus; voinko ajaa surutta objektin päältä vai kippaako auto? Koskaan ei tiedä, kas siitä jännitystä elämään!

Silloin, kun ratojen sekavuus, fysiikanmallinnus tai ärsyttävä tuuppiva tekoäly eivät pääse häiritsemään, onkin pelaaminen sitten liian helppoa. Jos pääsee etenemään ykköseksi ja heittää siihen vielä vähän nitroa perään ja saa onnistuu saamaan etumatkaa kakkosena tulevaan, muuttuu kaahaaminen yksinäiseksi Lewis Hamilton -tyyppiseksi puuhaksi, kun kukaan ei uhkaa pelaajan voittoa.

Bugbearin peleissä tämä ei onnistunut, vaan omaa autoa piti kehittää kisarahoilla tasaiseen tahtiin paremmaksi osia päivittelemällä jokaisen kisan jälkeen ja lopulta uutta autoakin oli pakko ostaa pärjätäkseen. FlatOut 4:ssä nämä asiat eivät ole tarpeellisia. Auto kulkee hyvin jo melkeinpä perusosillakin ja jos vain saa kisassa sellaisen sauman, että kukaan ei uhkaa, niin siinä ei mitään teho-osia tarvita, kun pelaaja kirmaa ylhäisessä yksinäisyydessä helposti aina maaliin saakka. Tämä taas aika pitkälti lannistaa mielenkiinnon koko uramoodia kohtaan.

Erilaisia autoja on mitä ostaa ja kokeilla, mutta kun kisoista saatava palkka ihan kultamitalinkin jälkeen on aika mitätöntä luokkaa ja normaalisti rahaa menisi päivityksiin (jos niitä tarvitsisi hankkia), on urapeli melkoista rahan perässä grindaamista.

Ja kun päivityksiä ei tarvita? Siinä tapauksessa pärjää sillä aloitusautolla, mikä ostetaan ja kerätään vain rahaa niin kauan, että saadaan ostettua classic ja allstar -luokkiin molempiin yksi auto, jotta päästään osallistumaan kisoihin. Autotallista jo löytyviä autoja ei voi myöskään myydä pois, joten tämäkin oikoreitti rahankeräämisen on suljettu.

Luonnollisestikaan yhdellä ja samalla autonromulla, lähes samojen, muutamien tarjolla olevien ratojen hinkkaaminen uudelleen ja uudelleen cupista toiseen ei ole kovinkaan hauskaa, joten into uramoodia kohtaan senkin vuoksi hiipuu ja lopulta kuolee.

Ja miksi, oi miksi, ovat pelin autot lähes järjestäen niin kamalan mielikuvituksettomia ja rumia suunnittelultaan? Bugbearin peleissä autot olivat värikkäitä ja erosivat kivasti toisistaan rakenteeltaankin, mutta FlatOut 4:ssä ne ovat kaikki joko ruosteisia tai muuten vain tylsän- tai muovisennäköisiä. Kisoja pelatessa saa käyttöönsö kyllä erilaisia väripaletteja autoja varten, mutta se ei auta asiaan tarpeeksi. Tietysti osasyy löytyy pelin ponnettomasta grafiikastakin, mutta silti. Vaurionmallinnuskaan ei ole samaa tasoa. Autot vähän ruttaantuvat iskuista, mutta vääntyvät kovin epärealistisen oloisesti, eikä oikeastaan mikään ala kivasti repsottamaan.

Uramoodi siis alkaa hyvin nopeasti tylsistyttämään. Entäpä sitten FlatOut-moodi? Se nouseekin eittämättä uramoodiin verrattuna paljon mielekkäämmäksi jutuksi ja pelimuodon sisältämää 42:ta erilaista ”tapahtumaa” on ihan kiva pelailla silloin tällöin, vaikka ne kaikki ovatkin kopioita Bugbearin ajoilta.

Tapahtumat jakautuvat stuntteihin, deathmatch-romuralliin, beat the bombiin, carnageen sekä muutamaan keep the flagiin, joista viimeksi mainituissa tulee pystyä pitämään lippua hallussaan mahdollisimman kauan. Kaikissa on ideana saavuttaa joko pronssi, hopea tai kultamitali.

Stunteissa tehdään aina jotain hassua ja laukaistaan kuski lopulta täydessä vauhdissa olevan stunttiauton tuulilasin läpi ja yritetään singota ja pudottaa hahmo esimerkiksi jättimäisiin muovimukeihin, singota se tulirenkaiden lävitse tai vaikkapa käyttää räsynukkea leipäkivenä uimahallin altaassa ja yrittää pomppia mahdollisimman pitkälle. Beat the bombissa yritetään ajaa jokaisesta vastaan tulevasta checkpointista lävitse, ennen kuin aika loppuu ja pommi räjäyttää auton.

Carnage sen sijaan on eräänlainen variaatio peruskisaamisesta ja samalla ehkä koko pelin mielenkiintoisin yksittäinen aspekti.

Pelaajan pitää kerätä pisteitä törmäilemällä muihin kuskeihin sekä ympäristön objekteihin. Kaikkiin mitalisijoihin vaaditaan jokin tietty pistemäärä. Nitroa kertyy mittariin automaattisesti, mutta sitä hitaammin mitä lähempänä kärkisijoja ollaan. Kellossa tikittää aika kohti nollaa ja lisäaikaa saa checkpointeista, kierrosmääriä ei ole – kisa loppuu kun aika loppuu.

Moninpelitilaakin olisi tarjolla joko paikallisesti maksimissaan kahdeksan pelaajan hot seat -tyyppisenä, jossa voi kokeilla porukalla pelin tarjoamia stuntteja. Verkkomoninpelinä peli tarjoilee perustason kierroskisaamista radoilla, joskin moninpeliseuraa on vaikea löytää.

Kokonaisuutena FlatOut 4 – Total Insanity on (muiden arvosteluiden ja näkemieni videoiden perusteella) jossain määrin parempaa tasoa kuin FlatOut 3, mutta nämä askeleet eivät ole valtavia.

Peli kärsii aivan liiallisesta hiomattomuudesta ja epäbalanssista, joka näkyy siinä, että uramoodia ei ole hauska eikä edes jännittäväkään pelata, koska kaikki perustuu aivan liikaa tuuriin. FlatOut-pelimoodi taas on lähes sellaisenaan kopioitua, tuttua huttua.
Vaikka pelin tarjoama indie rock periaatteessa noudattelee aiempien FlatOut -pelien rällästyshenkeä, ei FlatOut 4:n innoton visuaalinen anti ja pelin tylsännäköiset autot ole nekään koukuttamaan ruudun ääreen.

Flat Out 4 – Total Insanity onkin melkein kuin huono coverbändi; se lainaa suoraan alkuperäisestä lähteestä, mutta tekee sen surkeasti lisäämättä siihen mitään omaa, vetävää koukkuaan, joka oikeuttaisi tämän mukailevan tulkinnan olemassaolon. Jos et ole koskaan yhtäkään FlatOut -peliä pelannut, saattaa nelonen herättää jotain mielenkiintoa, mutta malttaisin silti mieleni. Yleisesti ottaen autopelinä Kylotonnin peli kun on pettymys, oli se sitten kopio jonkun toisen tekeleestä tai ei.

On harmi, että Xbox Onen taaksepäin yhteensopivien pelien listalta ei löydy FlatOut – Ultimate Carnagea, se kun pesisi lattiat näillä uusilla tulokkailla. Niin visuaalisesti, kuin pelattavuudeltaankin. Vanhassa vara parempi, tällä kertaa.