Scifiteemainen Fort Solis on liverpoolilaisen indiestudio Fallen Leafin käsialaa. Pelin tapahtumat sijoittuvat 2080-luvulle, Mars-planeetalle, jonne on pystytetty useampia tutkimusasemoita Terra -nimisen yhtiön toimesta. Luonnollisesti käynnissä on maankaltaistamiseen liittyviä projekteja, mutta myös rahakasta louhintatoimintaa. Tarinan alussa pelaaja tutustutetaan päähahmopariin, avaruusinsinööreihin Jack ja Jessica, jotka ovat suorittamassa perushuoltoa erään pintaporan parissa. Jack höpöttelee innoissaan työkaveruksien alkavasta lomasta – heti aamunkoitteessa noutoalukseen ja se on morjens! Pian kaksikon tietoon tulee kuitenkin rutiininomainen virhesanomahälytys lähistöllä olevalta tutkimusasema Fort Solikselta. Asema ei vastaa, kun Jack yrittää saada henkilökuntaan yhteyttä. Mistä on kyse? Perinteiseen tapaan lähdetään tietysti katsomaan, mikä on meininki paikan päällä ja tarvitseeko sielläkin korjata jotain.
Fort Solis on pelattavuudeltaan mielestäni erittäin tunnelmallinen 3rd person -peli, mutta vaikka voisi alkuun luulla sen olevan jonkinlainen toimintapelitrilleri Dead Spacen tapaan vieraalla ja vihamielisellä planeetalla, ei se sitä kuitenkaan ole. Ensimmäisen puolen tunnin pelailun jälkeen alkaa käydä selväksi, että ohjattavana oleva Jack ei osaa laittaa töppöstä toisen eteen lainkaan, koska minkäänlaista juoksutusnappulaa ei pelissä ole. Pelaaja haluaisi ottaa asioista selvää hieman ripeämmällä ja innostuneella tahdilla, mutta ei, kävellään vaan. Kävellään silloinkin, kun jotain ikävää tapahtuu ja stressiä alkaa olla ilmassa.
Peli onkin käytännössä 3rd person ”kävelysimulaattori”, tai 3D-seikkailupeli. Kuvittele Dead Space, mutta ilman aseita, monstereita ja juoksemisen mahdollisuutta. Sellainen peli Fort Solis pähkinänkuoressa on. Pelin tekijät ovat aseettoman Dead Space -seikkailufiiliksen ohella kenties saaneet mukaan pientä ajatuksenpoikasta siitä, minkälainen voisi olla Hohto-elokuva avaruudessa – vaikka tutkimusasema Fort Solis ei mikään hotelli olekaan.
Toimintaa muutamaan kertaan pelin aikana kyllä on, mutta ne ovat Quantic Dream -studion erikoisosaamisen aluetta, eli QTE-kohtauksia. Toteutus ei kuitenkaan ole Quanticin viihdyttävien pelien tasoa ja kokonaisuus jää muutenkin vähän puolivillaiseksi, kun Fort Soliksessa QTE-nappuloiden kuvakkeet ilmaantuvat ruudulle yleensä todella nopeasti ja katoavatkin todella nopeasti. Ne ovat välillä myös melko pienikokoisia ja väriltään valkoisia tai harmaita ja siksi niitä on siten vaikeampi heti havaita. Silti, vaikka ei onnistuisi painamaan yhtäkään nappulaa ajoissa tai oikein, ei sillä tuntunut olevan mitään merkitystä, koska kohtaukset etenevät silti loppuunsa ja tarina jatkuu lineaarisesti. Kenties trophy jos toinenkin jäi tästä hyvästä saamatta, mutta ei Fort Soliksessa muuta vaikutusta epäonnistumisilla ole. Toisin asia on ollut yllä mainitun Quantic Dreamin peleissä, joissa monesti pelattujen QTE-kohtien onnistumisprosentti määritti sen, miten tarina eteni ja haarautui.
Koska käveleminen puuduttaa ja QTE:t eivät ole järin innostavia, on Fort Soliksen suurin pelastaja sen tunnelma ja toimiva audiovisuaalinen suunnittelu. Pimeä Mars on luotaantyöntävä loputon erämaa, jossa riehumaan alkaneen myrskyn keskellä ihmisrakennusten heikot valot hohtavat heikkona majakkana loputtomassa pimeydessä, silloin kun seikkaillaan planeetan pinnalla. Tuuli ulvoo ja piinaava, hieman Blade Runner 2049 -elokuvasta muistuttava ambienssimusiikki soi taustalla, pistäen pelaajan miettimään ”mitä on tapahtunut?”
Sisätilat ovat aavemaisia ja tunnelma kuumottava, koska kaikki henkilökunta on kadonnut jonnekin ja jättänyt jälkeensä kesken jääneen elämän. Vai ovatko sittenkään? Pikkuhiljaa tapahtumat alkavat raottua ja klassiseen tapaan juonta avataan tutkimalla tutkimusaseman tilojen päätteistä löytyviä ihmisten jälkeensä jättämiä sähköposteja lukien, mutta myös ääni- ja videoviestejä tutkien.
Grafiikkansa osalta Fort Solis näyttää hyvältä, elokuvamaiselta ja valaistus on kylmää Alien-henkeä huokuvaa tuntematonta miljöötä. Tutkimusaseman sisus on sitä tuttua Hollywood-scifielokuvaa, mutta suunnittelunsa puolesta toimii tapahtumapaikkana erittäin hyvin. Tutkimusaseman tilat koostuvat muun muassa henkilökunnan hyteistä sekä yleisistä oleskelualueista ja muista auloista.
Hahmosuunnittelu on sekin onnistunutta ja etenkin videoviesteissä erilaisten ilmeiden pieniin yksityiskohtiin on saatu hienosti puhallettua elämää. Peli tarjoaa grafiikka-asetuksien osalta niin quality, kuin performance-asetuksen, joista jälkimmäisellä peli pyöri hieman vikkelämmin. Quality ei aina jaksanut pysyä aivan tasaisena ruudunpäivityksen osalta, vaan pieniä notkahduksia esiintyi. Quality ei hidasta peliä merkittävästi, mutta eipä performance toisaalta pyöri qualitya niin kovin paljon nopeamminkaan. Jääkin melkeinpä Fort Soliksen tapauksessa makuasiaksi, kumpaa sitten haluaa käyttää. Välillä en ollut itsekään enää varma kumman asetuksen olin jättänyt valikossa päälle.
Vaikka peli epäilemättä on pienemmän budjetin julkaisu, eikä myyntihintakaan ole kuin kolmekymmentä euroa, on ääniporukkaan silti onnistuttu saamaan melko yllättäviä nimiä. Mukana kun on nimittäin Red Dead Redemption 2 -pelin tähti Roger ”Arthur Morgan” Clark. Miehen ääni on niin mahtavan omanlainen irkkuaksenttinsa kera, että sen tunnisti jo heti ensi minuuteilla tutuksi.
Ääninäyttelyä täytyy muutoinkin kehua: Roger Clarkin parivaljakkona Jessican roolissa kuullaan melko tuntematonta näyttelijätärtä Julia Brownia, joka osaa hänkin hommansa tyylillä. Näiden kahden välinen vuoropuhelu kypärän radioyhteyden välityksellä, kun Jack lähtee tarkistamaan Fort Soliksen tilannetta, on todella eläväistä ja kenties parasta ja aidoimman oloista ääninäyttelyä pitkään aikaan allekirjoittaneen mielestä. Hahmojen välinen ystävyys ja työkaveruus välittyy hienosti. Hetkittäin mieleen tuli jopa tunnelmallinen elokuva HER, jossa masentunut Joaquin Phoenix juttelee naisäänen kanssa.
Toki osaltaan ansio toimivasta keskustelusta kuuluu myös nokkelasti kirjoitetulle, luonnollisen oloiselle kaverilta-kaverille -dialogille, mutta indiepeliksi äänityöskentely on vedetty täydellä tunteella. Äänityön kruunaa tunnetumman Troy Bakerin ääntelemä hahmo. Myös kaikki sivuhahmot ovat onnistuneet äänityössään ja niin äänilokit kuin videotkin saavat Fort Soliksen työntekijät tuntumaan aidoilta ihmisiltä, vaikka niitä ei ole nähtykään.
On silti vaikea nauttia pelistä täysin siemauksin, kun paikoitellen sitkeästi hahmoissa pysyvä (Jessicaa pääse myös peluuttamaan puolivälissä peliä) kävelymoodi on ja pysyy. Kävellään sinne ja kävellään tänne. Hahmojen ranteesta löytyy Fallout-sarjan kaltainen Pipboy-imitointi, jonka kautta muistikorteille tallennettuja videoita ja ääniviestejä voidaan katsoa, mutta rannenäytöstä löytyy myös tutkimusaseman kartta.
Karttanäyttö ajaa jotenkuten asiansa, mutta ei se ole täydellinen. Välillä pitäisi navigoida tiettyyn paikkaan tiettyä reittiä, kun ovet ovat lukituksessa, mutta kartan kanssa ei voi kävellä, eikä ruutu päivity aina reaaliaikaisesti, vaan pelaajaa ilmaiseva täppä tuntuu liikkuvan pienellä viiveellä. En kuitenkaan onneksi muutaman harhailukerran jälkeen jäänyt juurikaan sormi suuhun. Muutamaan otteeseen tarinan aikana peli luo jonkinlaisen elokuvamaisen jännittävän kohtauksen ja tällöin ohjaus kaapataan pelaajalta pelin omalla unreal-moottorilla tehtyjen välipätkien näyttämiseen ja kyllä hahmot silloin juoksevat, mutta juoksuaskelia ei pelaajan ohjauksen alaisuudessa oteta yhtäkään ja välillä jatkuva kävely ja hahmojen ”tankkimaisen” raskas kävelyolemus meinaavat ottaa pattiin.
Hahmot eivät myöskään hyvästä ääninäyttelystä huolimatta mielestäni ihan joka hetki ota tutkimusasemalla tapahtuvia ja tapahtuneita tilanteita riittävän vakavasti, vaan pieni läpänheitto tuntuu paistavan dialogista läpi hengenvaaran uhatessakin, mutta tämä on vain kevyttä narinaa omalta osaltani.
Olen monesti kritisoinut nykypeleistä löytyvää ”pakotettua kävelyä”, jota tuntuu olevan enemmässä määrin, mutta Fort Solis vie voiton. Jo melkeinpä heti pelin alussakin nähdään neliminuuttinen kohtaus tekijäteksteineen, kun Jack vain ajelee avaruusautollaan kohti Fort Solista. Pelin lopputekstien rullatessa syynkin kaikelle hidastelulle ymmärtää paremmin: hienosta tunnelmastaan ja eläväisistä hahmoistaan huolimatta peli tuntuu paikoitellen enemmän joltain yksittäiseltä episodilta kuin kokonaiselta peliltä. Kokonaiskestoa onkin loppujen lopuksi vain kolme tuntia, kun tarina jo saa ratkaisunsa, rysähtäen lopputeksteihinsä kuin vanhat Hammer-Draculat konsanaan. Peli on indieprojekti, mutta silti leuka jäi hetkeksi ammolleen pelin niin yllättäen päätyttyä. Jäin kaipaamaan lisää hengailua Fort Soliksen maailmassa, vaikka tarina olikin tuossa vaiheessa laitettu kivasti nippuun.
Valtaosa peliajasta kuluukin kävellessä, näyttöpäätteitä klikkaillessa sekä QTE-hetkien parissa, eikä juuri mitään muuta tekemistä tarjota. Pelissä on vain muutama puzzle, joiden parissa menee hetki pidempään. Pelistä löytyvä ja täysin ratkottavissa oleva interaktiivinen Rubikin kuutio lienee ironisesti pelin hankalin ja pisin puzzle. Juoksunappulan kera Fort Soliksen seikkailu varmasti olisi ollut puolet siitä kestostaan mitä se tällaisenaan on.
Loppusanat
Fort Solis on erittäin tunnelmallinen ja laadukkaalla äänityöskentelyllä toteutettu, audiovisuaalisesti maukas scifitrilleri, jonka 3rd person kuvakulmasta toteutettu kävelysimulaattorimainen pelattavuus kuitenkin hidastaa ja venyttää superlyhyttä tarinakokemusta kolmen tunnin mittaiseksi. Fiilistä löytyy ja lisää aikaa hahmojen parissa jää kipeästi kaipaamaan, mutta silti alhaisen kolmenkymmenenkin euron hinnalla peliä on vaikea suoralta käsin lähteä suosittelemaankaan. Isommalla budjetilla, pidemmällä kestolla ja enemmällä tekemisellä pelistä olisi varmasti voinut kehkeytyä isompikin hitti.
