Fantasiakirjailija George R.R. Martinin suomalaisittain kirjoitettava Tulen ja jään laulu on sarja fantasianovelleja, johon on tätä kirjoittaessa julkaistu viisi osaa, uusin on viime vuonna julkaistu A Dance with Dragons. Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäinen osa, A Game Of Thrones julkaistiin vuonna 1996, jonka pohjalta on myös potkittu käyntiin HBO:n tuottama TV-sarja. YLEn kanavalla pyörii tällä hetkellä kanavan ensimmäinen tuotantokausi. Sarjasta on suunnitelmissa tehdä kymmenen tuotantokauden pituinen eepos.
Sarjaan ja kirjoihin perehtymättömille voisi sanoa, että kyseinen (TV-sarja ainakin) tuo ainakin jossain määrin mieleen Taru Sormusten Herrasta-elokuvia, mutta sarjassa käsitellään fantasiateemojen ohella myös valtataistelua sekä kaikenlaista juonittelua. Muutaman jakson sarjaa katsottuani, en ole onnistunut jäämään siihen koukkuun, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin kauttaaltaan varsin hyvää tasoa. Mukana menossa on muun muassa Sean Bean, joka nähtiin niin ikään Taru Sormusten Herrasta-elokuvan trilogian ensimmäisessä osassa.
Sarja on kuitenkin ollut menestyksekäs, tuttua HBO-laatua ja R.R. Martin-fanitkin ovat olleet tyytyväisiä sarjan tasoon, joten mikäpä siinä. Tätä menestystä on toki kannattanut hyödyntää myös pelirintamallakin, tässä tapauksessa Focus Home Interactive yhdessä Cyanide Studion kanssa on napannut itselleen lisenssin pelintekoa varten ja julkaissut roolipelin nimeltä Game Of Thrones.
Cyanide Studion peli tuo kirjoista ja TV-sarjasta tuttuja hahmoja sekä muutamia tapahtumapaikkojakin, kuten Kuninkaansataman, Muurin sekä Castle Blackin pelaajien käsille. Kaikki toiminta sijoittuu sarjan ja novellien tapaan Westerosin maailman rajojen sisäpuolelle, pelin kertoessa tarinaa ensimmäisen kirjan loppupuolelta alkaen, heti kuningas Baratheonin kuolemasta eteenpäin. Pelattavina hahmoina pelissä toimivat Yövartion jäsen Mors Westford sekä pappi Alester Sarwyck, joista jälkimmäinen on palannut maanpaosta takaisin Westrosiin ensimmäisen toimiessa Yövartion leivissä talvisen synkissä yömaisemissa. Pelin aikana kohdataan myös muita keskeisiä sarjastakin tuttuja hahmoja, kuten Cersei ja Lukki.
Autenttisuuden ja yhtäläisyyksien rippeet eivät kuitenkaan paljoa paina siinä vaiheessa, kun itse peliä alaspäin painavat raskaat kahleet, joiden nimi on suunnaton tylsyys. Game Of Thrones-peli yrittää kyllä kovasti olla tunnelmallinen sarjan ja novellien maailmaan sijoittuva roolipeli ja jopa paikoin kirjamainenkin pelihahmojen monologiensa osalta, mutta Cyanide ei onnistu kuitenkaan tekemään teknisen toteutuksensa osalta pelistä millään tapaa mielenkiintoista tai monipuolista. Tunnelmakin on kateissa, kun pelissä kohdattavista hahmoista suurin osa on pelkkiä pökkelöpäitä, joille on annettu äänneltäväksi vähän dialogia, jotka on lähes kaikkien ääninäyttelijöiden osalta hoidettu (Morsia ja Alesteria lukuun ottamatta) “vähän sinnepäin” -tunteella.
Ennen pelin aloittamista – peli aloitetaan Mors Westfordilla – pelaaja pääsee säätämään hahmon ja myöhemmin vielä toisen hahmon (Sarwyckin) taitoja ja ominaisuuksia alussa myönnetyillä taitopisteillä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana pelaaja saa valita hahmoa kustomoidessaan (ulkonäköä ei pääse muuttamaan) tälle myös vahvuuksia ja sitä kautta heikkouksiakin – koska kukaanhan ei ole täydellinen, eikö niin – Joten jos pelaaja valitsee hahmolleen vaikkapa kolme vahvuutta edustavaa ominaisuutta, jotka esimerkiksi auttavat taistelussa tai haavojen pikaisemmassa paranemisessa, on vastapainoksi valittava myös saman verran taistelukykyä tavalla tai toisella alentavia heikkouksiakin, ennen kuin hahmonsa saa viimeistellä.
Pelin edetessä ja pelaajan kohdatessa ja lopulta eliminoidessa vihollisia kertyy tilille totutusti erilaisia taitopisteitä, joilla hahmon kykyjä ja erikoistaitoja voidaan parannella entisestään ja samalla hankkia kokonaan uusiakin.
Hahmoja voi myös parannella paremmilla ja tehokkaammilla varusteilla sekä aseilla, jotka kaikki tottakai vaikuttavat positiivisesti pärjäämiseen. Itse taisteleminen tapahtuu muun muassa vanhempien Knights Of The Old Republic-pelien tapaan vuoropohjaisesti, mekaniikalla, jossa pelaaja saa ketjuttaa kerrallaan maksimissaan kolme toimintoa, joita hahmo sitten toteuttaa. Välissä ketjuun on melkeinpä pakko ottaa myös voimien eheytys, jotta erikoisempia taisteluliikkeitä voitaisiin taas ketjuttaa ehtyneen voimamittarin jälkeen.
Kun taistelu kulloinkin käynnistyy, toimivat A ja X taistelun perusnappuloina: A:lla saadaan aikaan perusisku, kun taas X:llä voidaan auttaa hahmoa palauttamaan erikoisliikkeiden suorituksessa kuluvaa taisteluenergiaa. Kun peliohjaimen LB-nappula sen sijaan painetaan pohjaan, hidastuu pelin kulku etanana mateluksi ja pelaaja voi ketjutettaa hahmonsa erikoisliikkeitä mukaan taistelujonoon. Kun LB:stä päästetään irti, hahmo toteuttaa käsketyt taisteluliikkeet, mutta vain yhdesti, jonka jälkeen ne on jälleen valittava uudelleen. Myös perusisku sekä X:llä tapahtuva energianpalauttaminen on ketjutettava samaan kolmen toiminnon jonoon, joten pientä strategisuutta taisteleminen silloin tällöin vaatii, jotta pärjää loppuun asti eikä ruudulle tule “game over” ruutua. Yhtä vihollista vastaan pärjää useimmiten jo ihan perusiskullakin, mutta useamman kukistaminen kerrallaan vaatii sitten jo kyllä erikoisliikkeidenkin mukaan ottamista. Morsilla on lisäksi taisteluissa apunaan uskollinen koira, jota voidaan myöhemmin pelissä käyttää myös jälkien vainuamiseen.
Taisteleminen pelissä on kaiken kaikkiaan toimivaa, mutta se onkin sitten yhdessä hahmonkehityksen kanssa pelin ainoita hyviä puolia ja ainoita seikkoja, joiden ansiosta peli voi edes kutsua itseään roolipeliksi. Pohjimmiltaan kun Game Of Thrones on valitettavasti niin kamalan tylsä.
Useimmiten pelin avarammat paikat, joihin pelaaja päätyy jommankumman hahmon toimesta – pelaajan ohjastamat hahmot liikkuvat kokonaan erilaisissa maisemissa ja eri seurueissa – kuten vaikkapa suuren linnan tiloihin, ammottavat nolosti tyhjyyttään. Tiloja ja paikkoja riittää kyllä tutkailtavaksi, mutta kaikkialla on tyhjää ja vieläkin tyhjempää.
Ei muita hahmoja, joiden kanssa jutustella tai joilta ottaa työn alle sivutehtäviä, ei löydettäviä aarteita, ei mitään. Ruudulla kaiken aikaa killuva minikartta houkuttaakin ryntäämään lähes samantien kohti sitä niin sanottua ?päätapahtumaa?, jossa aina aktivoituu joko lataustatuko, dialogi, tai välianimaatio, tai taistelu. Tai sitten kyseessä on jonkin tärkeä ovi, jonka avaamalla seuraa lataustatuko.
Pelatessa tuntuukin siltä, kuin Cyanide Studiolta olisi loppunut aika tai rahat (tai molemmat) ja sen vuoksi näiden isojen pelialueiden täyttämiseksi ei ole keksitty tai ehditty tehdä mitään kiinnostavaa tai ylipäätään mitään interaktiivista toimintaa. Ainoa seikka, joka lähes jokaista maisemaa ja lokaatiota pelissä täydentää ovat kaupustelijat, joilta voi monen muun roolipelin tapaan ostaa uutta ja parempaa tavaraa tai myydä niille omia, tapetuilta vihollisilta talteen kerättyjä tavaroita. Tätäkään en kuitenkaan oikeastaan tullut pelin aikana edes harrastaneeksi, kun perustavaroillakin pärjäsi niin hyvin. Uusien varusteiden tarpeettomuus taas johti siihen, ettei lisärahalle tullut oikeastaan missään vaiheessa tarvetta, enkä siksi tullut myyneeksi mitään kauppiaille.
Pääosa peliajasta kuluukin tutkailun ja tunnelman imemisen sekä mielenkiintoisten hahmojen kanssa jutustelun sijasta paikasta A paikkaan B juoksenteluun, minkä jälkeen seuraa aina joko tylsää dialogia jonkin muka tärkeän, uneliaalta kuulostavan pökkelömäisen hahmon kanssa, tai sitten vaihtoehtoisesti ruudulle läjähtää juonta eteenpäin kuljettava pelin omalla moottorilla toteutettu, mutta hieman suttuisempi välianimaatio. Kolmantena vaihtoehtona vuorossa on lataustauko.
Näitä kahta jälkimmäistä pelissä etenkin löytyy todella, todella paljon. Joskus ne jopa vuorottelevat akselilla lataustauko-välianimaatio-lataustauko-välianimaatio ja vielä sellaisena sarjana, että mielenkiinto koko peliä kohtaan meinaa kadota ja käsi hamuillessa Xboxin virtanappulaa. Liian usein pelatessa muodostuukin tunne siitä, että lyhyiden taistelupyrähdysten pelaamisen tarkoituksena olisikin vain päästä katsomaan seuraavaa latausruutua tai välianimaatiota, eikä toisinpäin, kuten oikeudenmukaiselta peliltä olettaa sopisi.
Dialogitkin pelissä ovat melkeinpä yhtä tyhjän kanssa: tarjolla on usein ne kolme erilaista keskusteluvaihtoehtoa, mutta niiden valikointi ei johda muuta kuin joko rauhanomaiseen etenemiseen tai lyhyeen ja pikaiseen taisteluun. Mitään näiden kahden väliltä ei ole tarjolla, eivätkä dialogit tunnu vaikuttavan pelin tapahtumiin millään tapaa. Jostain kumman syystä peli tuokin tekniseltä toteutukseltaan sekä ratkaisuiltaan vahvasti mieleen erään toisen roolipelin, Codemastersin parin vuoden takaisen Rise Of The Argonautsin, joka aikanaan keräsi arvostelussamme yhden tähden viidestä.
Game Of Thrones on kehitetty Unreal Engine 3 -teknologiaa hyväksi käyttäen, mutta pelatessa sitä ei kyllä juurikaan uskoisi. Grafiikasta on saatua kamalan mitätöntä ja tekstuurit näyttävät läheltä katsottuna todella suttuisilta, hahmojen liikehdintä on paikoin luonnotonta ja jopa niinkin yksinkertainen asia, kuin suuanimointi on kuin vatsastapuhujan nukella konsanaan. On myös jokseenkin naurettavaa, että pelaajan muuttelemaa varustusta hahmolla ei oteta aina huomioon. Hahmon päähän läntättyä hienoa kypärää ei sitten välianimaatiossa näykään, kun omalla sankarilla on vaihtuvasti pää paljaana animaatioissa ja vastaavasti pelattavissa kohdissa hattu taas sitten jostain kummasta takaisin päässä.
Olisi myös luullut, että UE3-teknologian avulla toteutettuun peliin sen jatkuviin lataustaukoihinkin olisi löytynyt jonkinlainen lääke tai parempi ratkaisu. Tällaisenaan kun peli on hakattu niin miljoonaan pieneen palaseen, että ei paljoa naurata: minkäänlaista immersiota tai vahvaa tunnelmaa ei missään vaiheessa pääse syntymään, kun pelaaja erotetaan interaktiivisuuden rattaista joka toinen minuutti. Musiikkipuolella touhu sen sijaan on kokonaan lähes olematonta ja pääasiassa äänimaailman osalta on haluttu keskittyä taustaääniin mahtipontisen, keskiaikaisen huilumusiikin sijaan – näin esimerkkinä. Tässäkin mielessä muun muassa hiljattain arvostelemamme The Witcher 2 suoriutuu niin paljon, paljon paremmin.
Game Of Thrones ei tarjoa pelinä juuri mitään sellaista, minkä vuoksi sitä kannattaisi lähteä rynnimällä hakemaan kaupan hyllyltä. Se saattaa olla ainoa roolipeli, joka kantaa virallista A Game Of Thrones-lisenssiä, mutta lisenssi yksinään ei pysty kantamaan kokonaista peliä, kuten Cyanide Studiosin pelin kohdalla nyt nähdään. Harmi, sillä pelin taistelumekaniikka sekä roolipelielementit näin yleensä ottaen (etenkin vahvuus-heikkous-ominaisuus) olisivat olleet varsin hyviä lähtökohtia loistavallekin pelille.
